ROCK SIVUSTA KATSOEN

Pihan pojat rupesivat Koivistonkylän rintamamiestaloissa höpöttämään Tö Piitlesistä ja heidän kappaleestaan, joka oli kuulemma Kent Pamillou. Meidän perheessä ei soitettu levyjä eikä kuunneltu paljon radiotakaan, paitsi Lauantain toivotut levyt, joten Oopan ja Litman Markun ja muiden isojen poikien intoilu jäi minulle hämäräksi. Ooppa löysi lähikoivikosta pienen valkoisen kumirenkaan, josta näytti repeytyneen kumia keskeltäkin. Hän näytteli sitä muille pojille ja väitti tietävänsä mikä se oli. Näiden on täytynyt tapahtua kesällä 1964, jolloin Can't Buy Me Love ilahdutti läntistä maailmaa. Olin silloin 10-vuotias. Tässä meidän talo Koikkarissa.

Myöhemmin keskikoulussa kaverini Juho, jonka isä oli toimitusjohtaja, harrasti rokkia. Juho hankki levyjä ja tilasi lehtiä ulkomailta. Juholta kuulin tietoja rock-skeneltä. Äitini oli työssä Tampereen yliopistossa, jonka juhlasalissa kaupunginorkesteri soitti. Kerran sain lipun sinne, ja rupesin heti pitämään Beethovenin sinfonioista. Hommasin kesätyöpalkallani kannettavan levysoittimen. Ostin v. Karajanin ja Berliinin filharmonikkojen levytyksiä sekä The Beatlesin Valkoisen tuplan. (Sen annoin vuosikymmeniä myöhemmin Karoliinan kaksostytöille, kun en enää pystynyt kuuntelemaan musiikkia kotona.) Löysin myös lp:n Elviksen parhaita. Suosikkini oli Jailhouse Rock sekä You're Nothing But a Hounddog. Juho kadehti levyä ja halusi vaihtaa sen minulta. Sain hänen isänsä saksalaisten ystävien tuoman lp:n, jossa oli paloja Mozartin Don Giovannista, pääroolissa D. Fischer-Dieskau. Juholla oli myös underground-rock-lp Suomen Talvisota 1939-40. Sitä kuuntelimme innolla. Elämänkuvani peruspilareja on edelleenkin kappale Tehtaan vahtimestarit (esittää M. A. Numminen).

"Tehtaan vahtimestareilla oli pullo tärpättiä

Joillakuilla taasen oli pullo pari kolinaa

Toisille taas onnentilan pilvi toi tai lsd

Hautajaisten jatkojuhlat tehtaan liukuhihnan luona
Oli pelkkää naurua tai kaihikyynelhetkotusta
Suuri ilo aina syntyi arkun pudotessa joskus
Joku silloin nosti sen ja sama meno jatkui kauan
Kunnes kaikki kyllästyivät koko jutun uusintaan
Moni otti paukun taikka matkan ennen papin saarnaa

Psykerokki kappelissa hautaan saattoi vainajaa

Arkunkantoon kykeni vain osa kaikkein selvimpiä.

Kesti juhlia vain tovi, sitten tuli kova seis

Pomo astui arkusta ja lauloi rajun rokkibluesin

Eihän kukaan arkussaankaan iät kaiket olla voi

Kun pilvihommat ympärillä joka jätkän mukaan tempaa

Yhteiskunnan vanhat hommat pomo jätti noustuansa

Tehtaan sakin siunas sekä kastoi virtsalla."

(siteerattu ulkomuistista)

Tämä kuvaus rock-yhteisöstä toteutui elämässäni 1990-luvun alussa taiteilijaseura Muu ry:ssä. Keskeislyyrikko ja rock-tanssija Mj. Koponen oli siellä mukana, jonkinlaisena nestorina. Juntusen Juho oli hänestä ja hänen Sperm-yhtyeestään meuhkannut kouluaikoina. Minulle oli hämmästyttävää tutustua häneen aivan oikeasti. Samaistin hänet Tehtaan vahtimestareissa esiintyvään pomo-hahmoon, koska hän minulle oli tavallaan ylösnoussut, fantasiamaailmasta Muun klubille Eduskuntataloa vastapäätä.

Palatakseni 70-luvulle: Päästyäni koulusta olin postissa työssä. Vuokrasin Hämeenpuistosta yksiön. Keittokomeron seinällä oli Alice Cooperin kuva. En ollut tosin koskaan kuullut yhtään hänen kappalettaan, enkä ole vieläkään. Sänkyni yläpuolella oli poliittis-ideologisia ihanteita.

Yhden vuoden opiskelin Tampereen yliopiston suomen kielen laitoksella. Kävin  taistolaisbileissä Tampereen ylioppilastalolla. Siellä soitti bändi, joka oli sinisissä paidoissamme ja farkuissa, mutta oli kietaissut kaulaansa punaiset liinat. Vauhtia ja hauskaa riitti. Neuvostoliittolainen vieras aloitti puheensa, vähän kankeahkolla suomella: "Hyvät opiskelijat, työläiset ja jyväjemmarit!" Ensimmäinen havaintoni tanssista oli disko Sorsapuiston lähellä vanhan tehtaan kolmannessa kerroksessa. Sielläkin rokki soi. Tamperelaispoikien näköpiirissä ei tanssilavoja ollut.

Muutin Helsinkiin, opiskelin valokuvausta ja vajosin masennukseen. Helter Skelter oli lohduttajani. Kun psykoterapeuttini teki itsemurhan, päätin että nyt on ryhdistäydyttävä. Rupesin opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistossa. Gradun jälkeen eräs kaveriporukka pyysi minut mukaan Hegel-seminaariinsa. Lopulta väitellytkin J. Kauppinen oli kuulemma aikaisemmin ollut Hanoi Rocks -yhtyeen kanssa tekemisissä. T. Nevanlinnan kitaroinnin taas J. Airola kehui minulle maasta taivaaseen. Tuntien kaverin kaikinpuolisen virtuositeetin uskoin Airolaa. Masennuskauteni aikana kävin kerran Tavastia-klubin kellaribaarissa. Juntunen asui silloin Helsingissä. Istuimme tuoppien ääressä kun epämääräisen näköinen tyyppi tervehti Juhoa. "Tuo on Appo", Juntunen sanoi. "Appo näyttää perseen." Ja todellakin, kohta Appo asettui muutaman pöydän päähän, veti housut alas ja pyllisti meihin päin. Juntunen pärski lasiinsa. Minulta leuka loksahti. - Tutustuttuani myöhemmin Kauppiseen kuulin että hänkin oli Hanoin aikana harrastanut samaa menettelyä. Tavastian salissa lauloi Juice Leskinen yhtyeineen, Juhon kaveri. Onnistuin nappaamaan hänestä kuvan. Laiha pitkätukkainen silmälasipää punaisessa samettitakissa. Sitä kuvaa en nyt löydä, mutta tässä J. K. Juntunen samoilta päiviltä Hämeentien asunnossaan.

Mahtoi olla 80-lukua kun Radio City oli vielä uusi juttu. Se järjesti kerran kilpailun, jossa piti laulaa puhelimeen jokin Chuck Berryn kappale. Berry oli Suomessa vierailulla. "Raati on hyvin arvovaltainen", sanoi radiokuuluttaja salaperäisesti. Väänsin numeron ja huusin lankapuhelimeni luuriin Rock'n Roll Music'in sanoja. Kohta minulle soitettiin takaisin. Olin voittanut lipun Porin  jazz-festivaaleille Berryn konserttiin! Menin sinne junalla ja yövyin paikallisessa matkustajakodissa. Muistan ikäni Berryn lavaesiintymisen ja duck-walkin. Tämä oli oikeata rockia. Tämän rytmin vastakohta on ankeista ankein heavy-metal, joka luo valtavalla äänenvoimalla staattisen tukahduttavan jännityskentän, missä ainoastaan solistin kirkuminen erottuu. Kun Berry lauloi loppukappalettaan Roll over Beethoven tuntui kuin taivaalta olisi satanut ruusuja. Kävin vielä kaksi kertaa kuuntelemassa Berryä, tylyllä Hartwall-Areenalla ja Helsingin Messukeskuksessa, mutta nämä esiintymiset eivät olleet Porin veroisia, vaikka hyviä kyllä.

Opiskellessani filosofiaa olin samalla Suomalais-venäläisen koulun uskontojen historian ja siveysopin tuntiopettajana. Koulussa oli moniakin hauskoja bändejä, jotka soittivat juhlissa. Eräs oppilaista, S. Aaltonen, kirjoitti - suomeksi - lauluja, joita A. Selin upeasti lauloi. He toimivat silloin Tuuma-teatterissa Itä-Pasilassa. Sitä vetänyt muusikko sävelsi Samin kappaleet. Teimme myös videon, jossa näitä kappaleitakin oli mukana. R. Azarenko, myöh. Aalto, jonka äiti oli venäläinen, oli joukossa, ja on sittemmin tehnyt Moskovassa ja Pietarissa ohjelmia sikäläisestä rockista. "Kyllä venäjä on rock-kieli!", sanoi Anni.

Muu ry:n jälkeen en muista 1990-luvusta juuri mitään. Kuppilassa istuimme, mutta musiikkia en tainnut kuunnella, paitsi että eräs valomiehistä, R. Sormunen, järjesti Vanhalle konsertin, jossa lauloivat Pirkko Mannola, Vieno Kekkonen ja Brita Koivunen. Brita K. ei oikein tahtonut pärjätä mikrofonin kanssa, johon Sormunen totesi: "Jännittää." Räkä-Malmi kävi joskus pöydässämme. Kerran näin hänen esiintyvän Tavastialla - hermostunein koskaan kuulemani laulaja - oli kuin neuloilla. Malminkartanossa asuivat runoilija T. Pullinen ja tutkija H. Erkkilä. Heidän puutarhakodissaan kuuntelimme levyjä, joita Timolla oli valtavasti. Hänen puolijumalansa oli Jimi Hendrix. "Tämä on absoluuttista musiikkia", jouduin myöntämään. Absoluuttista siis siinä suhteessa, että mitään ohjelmaa, kuvia tai sanoja ei tarvittu. Kitaran rytmit, soinnit, melodiat ja variaatiot tuovat kaiken; musiikin sisin kieli.

Vuosituhannen vaihteessa tutustuin nykyisiin ystäviini, Leenaan, Karoliinaan ja muihin. 2000-luvulla musiikkiharrastukseni pääosa tapahtui Vallilan ja ympäristön keskaribaareissa. Join yhden tuopin aina kussakin ja vaihdoin sitten paikkaa. Etsin levysoittimen ja sieltä Creedence Clearwater Revivalin piisejä. Suosikkini oli Midnight Special, joskin kuulin kertosäkeen pitkän aikaa muodossa Midnight Question. (Midnight Special oli kuulemma nakkikioskin grilliannos bändin kotikulmilla San Fransiscossa.)

"Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine an everlovin' light on me."

Muu ry:ssä ja Vanhan kuppilassa olin myös tutustunut kitaristi Ari Taskiseen. Näin hänet viime talvena yhtenä aamuna Kontulassa. Taskinen kertoi että Pelle Miljoona Oy:llä on keikka toukokuussa Kulttuuritalolla. Joitakin muutoksia bändin kokoonpanoon oli odotettavissa, kysymyksessä olisi eräänlainen jäähyväiskeikka, niin ymmärsin. Hankkiuduimme paikalle Karoliinan kanssa. Ensimmäisen puoliajan esiintyi yhtye nimeltä Valkyrians. Erittäin taitava mielestäni. Laulusolisti ja muukin bändi ottivat koko ajan aktiivisesti kontaktia yleisöön. Kerran laulaja jopa nappasi kännykällä kuvan kitaristista, kun tämä nojautui taaksepäin soittimensa kanssa, selkä yleisöön. Parhaiten toimi mielestäni hyvin tanssiin houkutteleva biisi. "Tämä on kai reggaeta", huusin Karoliinalle. "Niin tai ska'ta", hän huusi takaisin. Karoliina oli laittanut korvatulpat. Olimme aivan ylhäällä lehtereillä, mutta se ei haitannut. Sain etäisen, analyyttisen näkökulman tapahtumaan. Keskellä lattiaa esiintymislavan edessä väki pogosi innokkaasti. Karoliina kävi välillä ottamassa kuvia. Tässä Valkyrians on nostanut jengin tanssimaan lavalle.

Tauolla buffetin puolella nuori tyttö lauloi kitaran kanssa, koreissa punk-helyissä. Mahtava draivi ja energia. Joimme kahvia. Puoliajan jälkeen ainakin osa kamoista oli vaihdettu lavalla. Pelle Miljoona Oy hiippaili esiin. Isonpuoleinen kissa näytti tulevan kaappien välistä. Sillä oli leveälierinen hattu kasvojen peittona, lanteilla roikkui valtava vaaleansininen kitara. Se näpräsi hetken yhtä kirkkaanpunaista vahvistinta ja rupesi sitten soittamaan. Koko ajan koukistetuin polvin se dallasi lavan reunalla ees taas. Välillä tuli todella tulisia riffejä, niin kai niitä kutsutaan. Tämän siis täytyi olla Andy McCoy, tajusin. Ensimmäiset kappaleet lauloi Pelle, paljain käsivarsin ja rennosti notkuen. En nähnyt missään Taskista, ja kohta Pelle kuuluttikin hänen olevan sairaana. "Mutta ei Arilla mitään hätää ole", sanoi tämä Suomi-rokin isähahmo, "hän palaa ruotuun pian". Paikkaavana kitaristina oli Markus Raivio. Kohta Pelle siirtyi rumpusetin taakse ja esiin juoksi vihreään pukeutunut Peter Pan. Ja lauloi kerta kaikkiaan ylittämättömän taitavasti! Hän oli Tumppi Varonen, josta Juntunen kerran kuppilassa sanoi minulle: "Kyllä se on ihan yhtä kuuluisa kuin..." en muista kuka, kaiketi Hanoin miehet. Tässä kuvassa Raivio vasemmalla, sitten Varonen, Pelle rummuissa, McCoy oikealla.

Tumpin esitys Taskisen Tahdon rakastella sinua -klassikosta ansaitsisi jalan- ja kädenjäljet jalkakäytävään Kulttuuritalon eteen. Myös muut Miljoona-ikivihreät tulivat vuorollaan, Villi lapsi ja Moottoritie on kuuma. Sen Pelle esitti itse. Hänen lavakarismansa on kyllä omaa luokkaansa. Ensimmäisen kerran näin hänen esiintyvän Ahvenanmaalla, kaiketi 80-luvun lopulla. Siellä oli jokin koululaisten leiri, jossa olin valvojana. Silloin Pelle vaikutti mielestäni kitaroineen saarnamieheltä, mutta nyt on jäljellä vain taiteilija. Selkeä ero: kun Valkyrians haki ja saikin yhteyttä yleisöönsä, Pelle Miljoona Oy:llä se oli valmiina. He rupesivat vain soittamaan. Pitkä ura, monet hittibiisit ja rokkareiden ympärillä jatkuvasti pyörivä julkisuus ovat rakentaneet pysyvän taidemeemin, käsitteen ja tutun viitekehyksen, joka elää laskemattoman laajassa kuulijakunnassa.

Rock'n rollin voimaa ja kulttuurimerkitystä kuvaa tämäkin. Henkilö joka kuten minä ei ole siitä erityisen kiinnostunut, on kuitenkin joutunut sen vaikutuspiiriin. Epäilemättä rock on teknoyhteiskunnan sielu, taidemuoto joka tarkimmin kuvaa sen olemusta. Itselleni muutama Schubertin tai Brahmsin laulu avaa kuitenkin enemmän kuin koko valtava rock. Niissä on sitä, mitä rokissa ei voi olla, koska teknoyhteiskunnassa ei voi, nimittäin hiljaisuutta; tummat siivet joiden varassa henkäys liitää öisen metsän yllä. Pelle Miljoonan viimeinen kappale, hidas balladi, jonka aikana yleisö keinutteli sytkärinliekkejä ilmassa, oli kyllä aika lähellä.

SELOSTUS NUORTEN MUSLIMIMIESTEN AJATUSTAVOISTA

Ohessa tanskalaisen sosiaalityöntekijän ja Jyllands-Posten -lehden nettikolumnistin Nicolai Sennelsin haastattelu:

Käännös: Veikko Suvanto

Nicolai, kertoisitko lyhyesti tähänastisen elämäntarinasi?

Synnyin vuonna 1976 ja kasvoin Tanskan maaseudulla. Opiskellessani Kööpenhaminassa toimin
teinejä avustavana sosiaalityöntekijänä. Psykologian opintojeni aikana soitin myös muutaman
vuoden ajan puoliammattilaisessa rockbändissä. Olen tehnyt koko aikuisikäni työtä ongelmanuorten
kanssa. Minun on aina ollut helppoa pitää heistä, saada heihin yhteys ja auttaa heitä. Olen kehitellyt
uudenlaisia terapiamuotoja, etenkin musliminuorille, ja niitä on kehuttu monissa ammattilehdissä,
sanomalehdissä ja radiossa.

Milloin aloit kiinnostua integraatioon ja islamiin liittyvistä kysymyksistä?

Kymmenen vuotta sitten Tanskassa sattui kammottava tapaus. Neljä muslimipoikaa raahasi nuorta
naista tukasta pitkin Kööpenhaminan suurinta ostoskatua Strøgetia ja yritti raiskata tämän. Vaikka
nainen huusi ja oli selvää että jotakin hirveää oli tekeillä, kukaan ei tehnyt elettäkään estääkseen tätä
tapahtumasta. Kuvitelkaa: nuorta naista raahataan pitkin Tanskan vilkkainta ostoskatua eikä kukaan
puutu tähän mitenkään. Pahinta mitä itsetunnolleen, henkilökohtaiselle etiikalleen ja humanistisille
arvoilleen voi tehdä on olla estämättä pahan tapahtumista, vaikka se sitten merkitsisikin työtoverien,
ystävien tai suvun paheksuntaa tai jopa mustaa silmää. Jos autamme heikompiamme vain silloin
kun se ei merkitse minkäänlaista riskiä meille itsellemme, olemme hyödyttömiä pelkureita.
Nykyään tämä auttaminen ei ole niinkään fyysistä – joskin kaikkien miesten pitäisi mielestäni oppia
kamppailutaitoja joko taistelulajeissa tai armeijassa – vaan pikemminkin henkistä. Kirjeiden
kirjoittaminen yleisönosastoihin, blogin pitäminen, rehellisten ajatustensa ilmaiseminen keskustelun
siirtyessä lounastauolla islamiin tai maahanmuuttoon – kaikki tällainen auttaa paljon. Sen sijaan
passiivisena pysyminen samalla kun naisia kohdellaan kaltoin ja epäonnistunut integraatio uhkaa
koko arvojärjestelmäämme ja hyvinvointivaltioitamme merkitsee vastuusta vetäytymistä. Etenkin
miesten tulisi suhtautua vakavasti osaansa naisten suojelijoina.

Kuten suurin osa tanskalaisista, minäkin olin järkyttynyt raiskaustapauksesta kuullessani. Sekä
tapauksen brutaalisuus että naisen jääminen vaille apua tuntui hirvittävältä. Ennen tätä tapausta en
ollut ottanut islamin ja muslimimaahanmuuton kritiikkiä kuuleviin korviini, mutta sen jälkeen aloin
kuunnella vakavissani. Noihin aikoihin olin edelleen varma että integraatio onnistuisi ennen pitkää
ja että jännitteet etnisten ryhmien välillä johtuivat pääasiassa yhteiskunnallisesta
epäoikeudenmukaisuudesta. Pelkäsin myös arvostelua muiden taholta siinä määrin etten kertonut
heille epäilyksistäni. Nyt on toisin: en enää äänestä sosiaalidemokraatteja enkä välitä siitä mitä
ihmiset ajattelevat muslimikulttuuria yms. koskevista mielipiteistäni. En ole myöskään enää
passiivinen – tunnen kunnia-asiakseni puolustaa alistettuja musliminaisia ja vapauksiamme ja
näyttää ihmisille, että meillä on oikeus sanoa kakistelematta mitä mieltä olemme islamista ja
muslimimaahanmuutosta.

Sivumennen sanoen: kävi sattumalta niin, että kolme noista neljästä muslimipojasta tuomittiin
joksikin aikaa laitokseen jossa minä olin tuolloin töissä. He olivat epävarmoja, hämmentyneitä
nuoria miehiä, joilla oli muslimimiehille liiankin tyypilliset sovinistiset asenteet ja voimakas
uhrimentaliteetti eikä mitään varsinaisia elämänarvoja, paitsi pyrkimys saada mahdollisimman
paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.

Kertoisitko konfliktistasi Kööpenhaminan kaupunginhallituksen kanssa?

Tehtyäni vuosia töitä sekä tanskalais- että muslimilasten ja -nuorten kanssa minulle oli valjennut,
että näiden kahden kulttuurin välillä on hyvin syviä psykologisia eroja. Nämä erot ovat niin
syvällekäyviä että muslimien täytyisi luopua monista perustavista arvoistaan voidakseen integroitua
yhteiskuntaamme ja tuntea itsensä tanskalaisiksi, suomalaisiksi, saksalaisiksi jne.
Koska olen rikollisuuteen ja maahanmuuttajiin erikoistunut psykologi, Kööpenhaminan
integraatiovastaava Jakob Hougaard kutsui minut osallistumaan integraatiota käsittelevään
konferenssiin kaupungintalolla. Keskustelu koski rikollisia maahanmuuttajia, maahanmuuttajia ja
integraatiota, maahanmuuttajia ja terrorismia, maahanmuuttajia ja rinnakkaisyhteiskuntia jne.
Minua alkoi ärsyttää keskustelun yleinen kulku, sillä kaikki osanottajat niputtivat
”maahanmuuttajat” yhteen ikään kuin he kaikki tulisivat samasta kulttuurista. Esitin omana
käsityksenäni että suurin osa ongelmallisista maahanmuuttajista tulee muslimikulttuureista ja että
meidän tulisi ratkaisuja ja toimintamalleja miettiessämme ottaa huomioon kulttuuriset tekijät. Tämä
oli liian suoraa puhetta sekä Hougaardille että suurimmalle osalle keskustelijoista. Toinen
keskustelu konferenssissa koski sitä että meidän pitäisi auttaa rikollisia maahanmuuttajia löytämään
rauha elämässään rohkaisemalla heitä suuremmassa määrin uskonnon pariin. Tällöin minä muistutin
Hougaardia ja muita keskustelijoita monista Koraanin kohdista, joissa yllytetään muslimeja
tekemään rikoksia – ja että monet Kööpenhaminan moskeijoista tiedetään erittäin radikaaleiksi.
Tämäkin oli poliitikoille liikaa.

Sittemmin olen väitellyt Kööpenhaminan pormestarin kanssa sanomalehti Jyllands-Postenin
nettisivuilla pitämässäni blogissa nimeltä ”Kulttuurien railo”. Debatti alkoi siitä että hän lupasi
kustantaa muslimien uskonnolliset juhlat, jos nämä auttaisivat häntä tulemaan valituksi uudelleen
paikallisissa vaaleissa 17. 11. 2009. Hän ei muuten voittanut vaaleja. Valitettavasti voittaja, Klaus
Bondam, on tavallaan vielä huonompi vaihtoehto: koska hän on avoimesti homoseksuaali ja käyttää
meikkiä, hänellä tulee luultavasti olemaan vaikeuksia kommunikoida muslimiyhteisön kanssa.
Miksi muslimien kanssa on niin vaikea saada aikaan dialogia korkeasta rikollisuusasteesta ja
integraatio-ongelmista?

Syy piilee kulttuuripsykologiassa. Muslimikulttuurissa ihmiset katsovat, että heidän elämäänsä
kontrolloivat pääasiassa ulkopuoliset tekijät: islam, Allah, imaami, perheen isä, kulttuurin normit ja
perinteet sekä – aina kun ilmenee jokin ongelma – vääräuskoiset ja etenkin vääräuskoiset
auktoriteetit. Länsimaisessa kulttuurissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Katsomme
olevamme itse vastuussa elämästämme. Pidämme motivaatiotamme, elämänkatsomustamme,
ajattelutapaamme, kommunikointi- ja toimintatapojamme tärkeimpinä elämäämme vaikuttavina
tekijöinä. Siksi meillä on niin paljon psykiatreja ja terapeutteja, suuri määrä yhteiskuntatieteitä,
rivikaupalla elämänhallintakirjoja yms., jotka on kirjoitettu sisintä elämäämme ajatellen ja
perustuvat sille ajatukselle että me luomme ja hallitsemme itse elämäämme. Nämä asiat ja tämä
katsantokanta puuttuvat muslimikulttuurista. Jos olet muslimi ja sinulla on jokin ongelma, sinua ei
ole kasvatettu ajattelemaan: ”Mitä teen väärin koska joudun jatkuvasti vaikeuksiin?”
Muslimikulttuurissa katse on aina suunnattu ulkomaailmaan: ”Kuka teki tämän minulle, minun
elämälleni?”

Tällainen ajattelutapa saa ihmisen pitämään aina itseään uhrina ja jotakuta tai jotakin ulkopuolista
syypäänä ongelmiinsa. Professori Bernard Lewis, kuuluisa islam-historioitsija, on tehnyt saman
havainnon. Hän muotoili tämän kulttuurieron niin, että länsimaalaiset kysyvät: ”Mitä tein väärin?”,
kun taas muslimit kysyvät: ”Kuka teki tämän minulle?”

Niinpä monet muslimit ovat sitä mieltä etteivät he ole itse vastuussa ongelmistaan. Ja on vaikea
puhua ihmiselle hänen ongelmistaan jos hänen mielestään kaikki on jonkun muun syytä...

Liittyykö rikollinen käyttäytyminen jotenkin kasvatukseen?

Mitä suurimmassa määrin. Hyvän kasvatuksen saaneilla ihmisillä on yleensä hyvä itsetunto, he ovat
yleensä hyväntuulisia ja osaavat ratkaista ongelmansa rakentavalla tavalla. Heidän on helppo
rakastaa lähimmäisiään ja olla hyödyksi sekä heille että itselleen.
Kokeneena ammattipsykologina voin kertoa että useimmilla rikollisilla on sisimmässään paljon
vihaa, epävarmuutta ja hyvin vähän kykyä empatiaan. Tärkeä kysymys on seuraava: miksi niin
monet muslimit saavat sellaisen kasvatuksen joka tekee heistä rikollisia?
Vastaan kysymykseen analogialla. Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He
oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha,
kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas
tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan
yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa
perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä
kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai
epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.

Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille
ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”)
tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman
käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja
matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.

Pidetäänkö näkemyksiäsi poliittisina eikä ammattipsykologin esittäminä kiihkottomina
havaintoina?

Minua ja kirjaani on toki kritisoitu. Kuten voitte itsekin kuulla, sanon asiat suoraan. Mutta
kriitikoillani joko ei ole kokemusta työskentelystä muslimien kanssa tai sitten he ovat itse
muslimeja. Kun luennoin opettajille ja sosiaalityöntekijöille kouluissa joissa on paljon muslimeja,
he ovat aina samaa mieltä kanssani. Noissa tilaisuuksissa keskustelu ei koske sitä, olenko väärässä
vai oikeassa, sillä he kaikki ovat tehneet täsmälleen samanlaisia havaintoja kuin minä. Luentojen
päätteeksi siirrymme heti pohtimaan ratkaisuja. Kirjani arvosteltiin hiljattain tanskalaisten
ammattipsykologien lehdessä PsykologNyt. Arvostelu oli hyvin myönteinen ja kirjaa kuvailtiin
”provosoivaksi herätyshuudoksi, vakuuttavaksi ja konkreettisiin esimerkkeihin perustuvaksi”. Myös
monet sanomalehdet kirjoittivat siitä myönteisesti ja jopa kuuluisin muslimipoliitikkomme, Naser
Khader, joka on itsekin kirjoittanut kirjan muslimikulttuurista, antoi siitä myötämielisen lausunnon.
Khaderin mukaan ”Nicolai Sennelsin ammattikokemus on poikkeuksellinen ja hänen selkeät
esimerkkinsä tekevät tästä kirjasta pakollista luettavaa jokaiselle opettajalle ja sosiaalityöntekijälle”.
Ihmiset joilla on kokemusta muslimeista pitävät minua kokeneena ammattipsykologina.
Mikseivät media ja akateemiset piirit reagoi millään tavoin? Johtuisiko tämä siitä että ne
toimittajat ja yliopistoväki, joilla on niin sanoakseni oma lehmä ojassa myönnytyspolitiikassa,
olisivat vaarassa joutua luopumaan urastaan? Paluu assimilaatiopolitiikkaan merkitsisi
monille monikultturismista uran tehneille ihmisille mediassa ja yliopistoissa henkilökohtaista
katastrofia.

Tärkein opinkappale akateemisissa piireissä on se että syyn ja seurauksen laki ei päde muslimien
kohdalla. Tarkoitan syyllä ja seurauksella yksinkertaisesti sitä että ihmiset luovat itse oman
elämänsä. Yliopistomaailmassa opetetaan että köyhien ja yhteiskunnalle vahingollisten ihmisten
kohtalo on meidän muiden käsissämme. Kuitenkin on selvää että muslimit ovat itse vastuussa
ongelmistaan kieltäytymällä integroitumasta, oppimasta tanskaa, tarjoamasta lapsilleen koulutusta,
työskentelemästä, avautumasta läntiselle kulttuurille jne. Naisellisten piirteiden tukahduttaminen on
erityisen vahingollista sekä heidän naisilleen, miehilleen ja lapsilleen että mahdollisuudelle rakentaa
vapaita, demokraattisia ja humaaneja yhteiskuntia. Yliopistoväen mielestä syyn ja seurauksen laki
pätee ainoastaan rikkaiden ihmisten kohdalla: kun he ovat epätoivoisia tai epäonnistuneita, se on
heidän omaa syytään ja heille ihan oikein... Naurettavaa. Jos emme halua näyttää ihmisille, missä
määrin he ovat itse vastuussa ongelmistaan, kuinka voimme opettaa heitä ratkaisemaan nuo
ongelmat?

Iso-Britannia ja Ruotsi tuntuvat kilpailevan siitä, kumpi on Euroopan mestari lakaisemaan
ongelmat maton alle. Tanskaa taas pidetään joskus eräänlaisena vapaamman keskustelun
edelläkävijänä. Mutta tämä käsitys Tanskasta ei ehkä ole täysin oikea – osa tanskalaista
mielipideilmastoa ovat kuitenkin edelleen Tøger Seidenfaden ja DR. Onko Tanskan
politiikassa siis muuttunut viime vuosina niin paljon kuin puheista voisi päätellä?
Tanska on maailmankuulu avoimesta islamia ja muslimimaahanmuuttoa koskevasta keskustelusta.
Ja tämä huomio on epäilemättä ansaittu. Sanomalehdissä julkaistaan jatkuvasti kirjeitä joissa
kritisoidaan islamia ja muslimien epäonnistunutta integraatiota. Tanskalaiseen kulttuuriin
yksinkertaisesti kuuluu, että ihmisiä jotka suuttuvat arvostelusta ja menettävät malttinsa pilkataan
julkisesti. Meillä on toki myös ihmisiä jotka eivät tajua islamin ja etnisten jännitteiden vaaraa. Ei
ole epäilystäkään että äärivasemmistolaiset lehdet kuten Tøger Seidenfadenin Politiken
menettäisivät lukijoita – ja siten myös rahaa – jos ne ottaisivat realistisemman asenteen näihin
ongelmiin. Mutta ne menettävät lukijoita joka tapauksessa ja ainoat äärivasemmistolaiset puolueet,
Enhdeslisten ja De Radikale Venstre, ovat nekin hiljalleen valumassa eduskunnan viemäristä alas.
Normaali kadunmies ja -nainen näkee selvästi mitä maallemme on tapahtumassa. Hän tapaa
aggressiivisia muslimeja diskoissa, lastensa kouluissa, metrossa jne. On tärkeää että ihmiset
puhuvat näistä asioista. Jokainen joka mainitsee muslimimaahanmuuttoa koskevista huolistaan
vaikkapa työpaikalla auttaa monia työtovereitaan ajattelemaan asiaa ja puhumaan siitä avoimemmin
töissä, perheaterioilla jne.

Jos saisit päättää, mikä olisi tärkein muutos jonka tekisit tavassa käsitellä
muslimimaahanmuuttajia?

Ihmisten kutsuminen täysin erilaisesta kulttuurista asumaan meidän maissamme on suurin
sosiologinen koe ihmiskunnan historiassa ja on selvää että se päättyy huonosti. Syvällekäyvät
muutokset kokonaisen maanosan demografiassa ovat äärimmäisen vaarallisia. Maahanmuuttajat
joilla ei ole halua assimiloitua – siis omaksua kulttuurimme ja tulla länsimaalaisiksi – eivät kuulu
tänne. Meidän pitäisi löytää planeetaltamme jokin paikka jossa sellaiset ihmiset voisivat elää ilman
painetta sopeutua ja jossa heidän yhteiskunnalle haitallinen käytöksensä, uskonnollinen
fanatisminsa ja taloudellinen taakkansa ei vahingoittaisi heidän ympäristöään.
Maahanmuuttokriittisillä keskustelupalstoilla myönnytyspolitiikkaa pidetään onnistuneen
integraation täydellisenä vastakohtana. Etenkin muslimivoittoisilla alueilla asuneet
tanskalaiset ja ruotsalaiset sanovat että myönnytykset saavat muslimit vain vaatimaan lisää.

Onko myönnytyksillä vaikutusta rikollisuuteen? Ovatko kaikki myönnytykset pahasta vai
näetkö niissä joitakin valoisia puolia?

Myönnytykset vahvistavat epäilemättä muslimien tunnetta että he ovat voimakkaita ja oikeassa. Se
saa myös meidät näyttämään heikoilta heidän silmissään. Heidän uhrimentaliteettinsa kasvaa joka
kerta kun joku myönnytyspolitiikan harjoittaja avaa suunsa. Myönnytykset nimittäin kuuluvat
läntiseen perinteeseen. Me odotamme että tekemällä kompromisseja ja olemalla ystävällisiä
saamme toiset tuntemaan kiitollisuutta ja tekemään parhaansa ratkaistakseen ongelmansa. Muslimit
ajattelevat toisin – heidän kulttuurissaan koira joka haukkuu kovimmin pääsee päälliköksi.
Me olemme tottuneet ajattelemaan että vain pienet koirat haukkuvat – isojen koirien ei tarvitse
haukkua, koska ne voivat tehdä mitä haluavat. Kun ne haukkuvat, ajattelemme että ne ovat
epäkypsiä ja tarvitsevat vain lisää kasvatusta. Tekemällä myönnytyksiä ja kompromisseja omien
arvojemme suhteen saamme muslimit pitämään meitä heikkoina ja haavottuvaisina, ja he tuntevat
yhä vähemmän tarvetta sopeutua kulttuuriimme. Myönnytyspolitiikka on kuolettava seuraus
kyvyttömyydestä ymmärtää tätä oleellista eroa läntisen ja islamilaisen kulttuurin välillä.

Pahinta mitä myönnytyspoliitikot ja poliittinen korrektius ovat saaneet aikaan on se että monet
ihmiset pelkäävät sanoa mielipiteensä. Ihmiset pelkäävät vaikuttavansa rasistilta tai saavansa
huonon maineen. Minun neuvoni heille on: älkää välittäkö! Jos näkisitte neljän pojan raahaavan
tyttöä hiuksista – ettekö yrittäisi estää heitä? Jos olette vakavasti huolissanne islamista ja
muslimimaahanmuutosta – eikö teidän vastuunne ole puhua siitä?

NEVANLINNAN ANTINOMIAT väritettyinä

Monensorttisilta kielen ammattilaisilta, enimmät suomen kielen tutkijoita, koottu kirja heidän mietteitään kielestä ja tavoista, Sillä tavalla, sattui silmiini hauskan kansikuvansa vuoksi,Vallilan kirjastossa esille asetettuna. (Sillä tavalla. Toim. Muikku-Werner, Pirkko. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Keuruu 2006.)

Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa Tapojen antinomioista (mts. 112-130). "Hyvätapainen ihminen kielii rauhanomaisista aikeistaan", hän toteaa. Silloin "kulttuurilla on edelleen tukeva niskaote barbariasta". Kieli on siis tässä hyvien tapojen väline.

Ensimmäiseksi antinomiakseen Nevanlinna ottaa esimodernin ja modernin. Hän muistuttaa että keskiaikaisen tai antiikin ihmisen mekastava ja tappeleva käytös tuntuisi meistä sietämättömältä. Mutta, antinomisesti, modernissa valtiossa valtion ylivoimaisuus, sen yksinoikeus kostoon, tuntuu synnyttävän irrationaalista, purskahtelevaa väkivaltaa. (S. 113-114.) Pakollisen hymyilyn keskellä puhuvat yht'äkkiä itse väsätyt pommit ja automaattiaseet.

                 Nevanlinnan tuota kirjoittaessa Myyrmannin kauppakeskuksen pommimies oli jo räjähtänyt, ja suomalaisia kouluampumisia oli useitakin. Ne olivat ainakin päältä katsoen irrationaalista väkivaltaa, hyvinvointivaltion pahoinvoinnin tuomaa. (Sipilän hallituksen hyvinvointivaltion purkuohjelmaa ei vielä edes aavistettu silloin.)

                 New Yorkin tornien massamurha, Pariisin joukkomurha, Moskovan teatterikaappaus ja kaikki muu islamin nimeen tehty väkivalta ei kuulu tämän Nevanlinnan antinomian alaan, koska kysymys on siinä ideologiasta, poliittiseksi ideologiaksi käsitetystä uskonnosta. Ei myöskään Utöyan joukkomurha, joka oli tekijänsä mukaan reaktio islamin väkivaltaan; äärimmäisen väärin suunnattu ja laskettu tosin.

                 Esimodernin ja modernin väkivallan antinomia syntyy nimenomaan valtioiden sisällä, rauhan oloissa, teknokulttuurin luomien valtioiden hallintomenetelmien kaikkialle ulottuvuudesta ja hallitsemisen tekniikoiden kehittymisestä.

Eikö kuitenkin monet 1900-luvun sodat tule ottaa tähän antinomia-tarkasteluun? Tyhjentyvätkö niiden syyt vain valtiorakenteiden vanhentuneisuudessa pääoman liikkeeseen nähden tai imperialistimahtien reviiririidoissa, kuten esim. Lenin katsoi? Miksi Euroopan kansat riemuitsivat ensimmäisen maailmansodan syttymisestä? Eivätkö rauhanajan voimattomuuttaan ja turhautuneisuuttaan, niin politiikassa kuin kulttuurissa? Eikö toista maailmansotaa aloittanut megaturhautuja Hitler, joka ensimmäisessä ei ollut vielä saanut tarpeekseen? Monet sotilaat 1. ja 2. maailmansodan rintamilla suuntasivat siviilissä turhautuneet voimansa taisteluihin, senhän saattaa huomata kirjallisuudesta. Agressiivisuus oli nyt oikeassa käytössä.

Väinö Linnan Rokka opettaa Suen Tassua, kun vihollisen panssarivaunu on saatu palamaan: "Älä kuule Tassu ala tääl säälittelemää. Tää ei kuule oo mikkää pyhäkoulu. Tääl pittää tappaa nii jot hitto. Ainha mie oon sanont jot ei tääl oo tarkotus kuolla vaa tappaa toisii. Muuten et elä itse." (Tuntematon sotilas (1954). Neljäskymmenestoinen painos, s. 192. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki - Juva. Juva 1993.)

Kouluampumisia ei tunnettu. Sotakiihkoilijat olivat harvinaisia, mutta tuhat kertaa harvinaisempia olivat sodasta kieltäytyjät. Sota sopi psykologiaan.

Koulussani Tampereen lyseossa monet opettajista olivat sodan käyneitä miehiä. Heidän puheissaan biologismi ja sen takaa häämöttävä natsi-ideologia olivat ihan selviä. Vetelyys tuomittiin jyrkästi, reippautta vaadittiin - riittävä teeskentelykin kelpasi. Poikia arvioitiin sotalaitoksen normien mukaan, vaikka ääneen eivät opettajat sitä myöntäneet. "Rotujen" arvioinnissa nousi esille "keltainen vaara", ehkä peitenimenä "idän uhkalle". Mustat käsiteltiin huumorilla. Lyseon oppitulokset olivat hyviä, koska tätä autoritääristä pohja-asennetta kuitenkin höystettiin monin variaatioin ja koska 60-luvun lopun ilmapiiri oli optimistinen. Kirjallisuus ja tiede olivat voimistelun lisäksi kunnioitettavaa, tosin varmaan siksi, että ne olivat niin tärkeitä kansallisvaltio Suomen synnyssä ja teknologian ylläpidossa. Omista sotasuorituksistaan opettajat eivät ikinä puhuneet. Mutta selvästi sota oli kaiken mitta.

                 Erään koulutoverini äiti kiteytti: "Sota-aikana miehetkin näyttivät miehiltä, kun kaikilla oli univormu." Riidellessään isiensä kanssa pojat kuulivat aina: Kyllä sitten armeijassa opit!

                 Kun olemme Euroopassa 70 vuoden ajan välttyneet sodalta ja haluamme edelleen välttyä, ja kun valtio koko sen ajan on tullut totaalisemmaksi ja yksilöiden valvonta tehokkaammaksi, onko nyt irrationaalinen kouluampumisten kaltainen väkivalta seurausta tästä rauhantilasta? Isäni päivitteli joskus että monet sodassa hyvin pärjänneet eivät siviilissä pärjänneet ollenkaan. Jääkö jokin luonnetyyppi toteutumatta rauhan aikana? Onko Nevanlinnan antinomia pätevä - kun valtio ei kykene suuntamaan väkivallan yksinoikeuttaan rintamalle, aiheuttaako - sodassa - oikeutetun väkivaltakäytöksen tukahtuminen, jotenkin, siviilissä silloin tällöin purskahtelevaa irrationaalista väkivaltaa?

                

Tämä tuntuisi edellyttävän biologistisen agressiovietin olettamista. Mutta sitä hyväksymättä voimme pohtia uutta persoonallisuustyyppiä, jonka rauhan ja ylivoimaisen valtion ja kaikkialle ulottuvan tekniikan valta rakentaa. Tällainen persoonallisuus sopeutuu eikä ota pommia käyttöön. Eräässä psykologiseurassa tyypille annettiin nimi Jukka-poika (viimeaikaisen pop-idolin mukaan). Hyvin karkeasti hahmotellen: vielä minun ikäpolvessani oli tavallista, että sotaan tähdännyt kasvatuksemme ja siis persoonallisuutemme ja tosiasiallinen elämämme rauhassa ja tästä syntyneet ristiriidat ja sisäiset agressiot huuhdeltiin keskioluella. Runsaasti. Nykypolvia ei enää ole sotaan kasvatettu. Ja heille informaatioteknologian harrastuksen ja internetin rajattomuus takaa lähes alkoholin veroisen pakopaikan, käsittääkseni.

                 Olisiko parempi, Nevanlinnan esiin tuoman antinomian lieventämiseksi,  että kapakkatappeluja ja poliittisia katutappeluja siedettäisiin? Pitäisikö urheilun ja kasvatuksen hyväksyä enemmän voimankäyttöä? Mutta tuollaistahan juuri oli Natsi-Saksassa. Tekniikan ja tuotantoelämän ja sivilisaation muuttuessa aina joitakin persoonallisuustyyppejä kuitenkin onneksi putoaa pois. Meidän silmissämme natsikiihkoilijat olisivat vastenmielisiä ja naurettavia; 30-luvun natsien mielestä nykyjupit. Väkivaltainen luonne ei tällä hetkellä pääse esiintymään rakentavasti, sodan palveluksessa. Väkivaltaa ihannoivia on varmasti vähemmän kuin sata vuotta sitten, eivätkä he pysty puhumaan enää. Mutta tuntuuko heidän vaikutuksensa näissä vaatimuksissa: Valtion liikoja himmeleitä purettava! Kilpailua lisättävä! Sosiaaliturvaa leikattava! Kovia seurauksia tämän sortin haasteet vielä saavat aikaan.

Yhdeksästä Nevanlinnan antinomiasta valitsen tarkasteluuni seuraavaksi kolmannen, Kukkahattutädin antinomian. Siinä ja edellisessä Auktoriteetin antinomiassa katsotaan, että "60-luvun romanttis-individualistinen tapakritiikki" on mennyt läpi. Yksilön itseilmaisun tarve, epämuodollisuus ja spontaanius ovat voittaneet, kuri ja yhteisöt ja auktoriteetit hävinneet. Jokaisella on oikeus valita elämänarvonsa itse. (S. 115-116.) Tästä on seurannut että entisaikojen - oletettu - muita paheksuva kukkahattutäti on kadonnut. Kukaan ei voi enää arvostella muita, koska kaikki ovat oikeassa. Mutta, siitä seuraa, että nyt jokainen onkin itse kukkahattutäti, koska jokainen pitää omia arvostelmiaan parhaina ja ylittämättöminä. Entismaailmassa muita pidettiin moraalisempina kuin itseä, ja siksi kukkahattutätiä pelättiin. Nyt jok'ikinen minä on oikeassa. Vääjäämättä; vastustamattomasti ja suorastaan ideologisesti.

                 Totta. Luonnonsuojelija paheksuu huolettomia kuluttajia. Säntillinen poroporvari paheksuu tulonsiirtojen varassa eläviä, niin sosiaalituen kuin pääomatulojen saajia. Pääoman omistaja paheksuu tuottamattomia työläisiä. Sivistynyt paheksuu mainosten uhreina shoppailevaa massaa.

Mutta nähdäkseni nämä vastakkaisuudet eivät meillä ole enää olennaisia käyttäytymisessä ja kansallisen yhteisön ja sosiaalisen tietoisuuden muodostumisessa. Yhteisöistä on tullut imaginaarisempia kuin ennen. Niitä kuitenkin on, mikrotasolla urheiluseurat ja postimerkkeilijät, makrotasolla suomalaiset ja eurooppalaiset. Eurooppalaisuutta tärkeämpää kansan psyykessä on kuitenkin angloamerikkalaisuus, koska populaarikulttuuri on tullut Amerikasta jo 70 vuoden ajan. Kuviteltu makea ja vapaa elämä Amerikassa ja ehkä Länsi-Euroopan metropoleissa on pop-kulttuurin tavoite ja ihanne. Se korotetaan niin korkealle, että sen puutteita ja haittapuoliakin ja jopa kriitikoita ihannoidaan ja matkitaan, kuten moottoripyöräjengejä.

                 Postmodernissa tilanteessa moraali ja tekojen perustelu ei ole enää kiinnostavaa populaarikulttuurin kannalta. Nyt on kysymys suorituksesta ja näkyvyydestä. Viis siitä mitä tämä tai tuo pitää oikeana tai tärkeänä. Mutta mitä hän "duunaa" ja - suuri, valtavin kysymys - miten hän pääsee esille sen avulla?

Poliisi ja oikeuslaitos ovat niin tehokkaita, että karkeat poikkeukset hyväksyttävästä käytöksestä rangaistaan ja kitketään ja nopeasti, ainakin meillä Suomessa, ainakin vielä. Keskimääräinen elintaso on sen verran korkea, että hyvinvoinnilla rehvastelu on tullut jopa hupaisaksi. Minkä perusteella siis imaginaarisessa Suomen kansassa voidaan rakentaa eroja ihmisten välille? Mihin perustuvat jokaisen välittömästi ja kiistattomasti havaitsemat ja tunnustamat hierarkiat, eli mihin perustuu yhteisyys? Hintelä vastarinta vyörynomaista maahanmuuttoa vastaan on jäänyt hinteläksi juuri tästä syystä: Kun asetetaan syntyperäiset suomalaiset oikeutetummiksi elintasoomme kuin Lähi-idästä aivan muusta kulttuurista tulevat, jouduttaisiin, jos tätä aatelinjaa seurattaisiin vähänkään pitemmälle, myös problematisoimaan suomalaisuutta. Tämäkin on antinomia. Siihen pohdintaan ei kenelläkään ole halua, ei uusnatseilla eikä edes Sipilän hallituksella. Politiikan ainoa poliittisesti korrekti veturi on vuosikymmeniä ollut talous ongelmineen. Kansallisuus ja sen ongelmat kuuluvat paremminkin tietokoneen roskakoriin. Sieltä ne kuitenkin taitava nörtti esiin kaivaa. Poliittinen eliitti seuraa talouseliittiä, joka toivottaa tervetulleiksi uudet järjestäytymättömät halvan työn tekijät. - Kuvassa Sörnäisiin uhattua suurmoskeijaa vastustava mielenosoitus saapuu Senaatintorille, vahvasti panssaroidun valtiovallan läsnä ollessa.

 Totta vieköön, jokainen on kukkahattutäti ja jokainen on oikeassa. Kukaan ei kykene keskusteluun. Yhteiskunnallisista ongelmista ei synny poliittisia ongelmia. Demokratia on lamassa. Opiskelukaverini 40 vuoden takaa avasi joulukuussa Lasipalatsissa valokuvanäyttelyn pakolaisista. Hän piti hyvän puheen jossa vaati sympatiaa maahantulijoille. Lisänä oli yhden kirjailijan runoja, joita avajaisissa luettiin myös arabiaksi. Kun sitten seuraavana päivänä Facebookissa esitin epäilyni että islamin vaikutus yhteiskuntaan ei jää ongelmattomaksi, hän poisti kommenttini sivuiltaan, kylläkin perustellen että "nämä ihmiset" ovat jo tarpeeksi kärsineet, ja tuollainen keskustelu ei sovi "tähän kansioon". Hänen asenteensa oli poliittisesti korrekti, mutta vahvisti ajatusta kukkahattutädin antinomiasta.

Etiketin antinomian (s. 122-123) Nevanlinna muotoilee näin: "Edellyttääkö kohteliaisuus etiketin noudattamista ja ritualisoitunutta käyttäytymistä? Vai onko kohteliaisuus toisten ihmisten elävää huomioonottamista, jossa etiketin 'kirjaimella' ei ole väliä?" Nevanlinna tiivistää: "Antinomia ei ratkea loogisesti, mutta juuri siksi rituaalikäyttäytyminen voidaan nähdä sen esillepanona, loputtomana ratkaisuyrityksenä."

                 "Päihteiden paradoksista" hän sanoo: käytämme niitä rituaalisesti, mutta vapautuaksemme. Poikkeuksena kovien huumeiden käyttäjä on menettänyt kokonaan tuon sosiaalisen funktion, ja keskittyy vain omaan "nautintoonsa".

                 Kai sama koskee pitkälle edennyttä alkoholismia. Enää ei ole väliä istua kapakassa, eikä jutella muiden tuopinystävien kanssa. Paljon halvemmaksihan tulee juoda yksin, eikä ole väliä tekeekö sen kotona neljän seinän sisällä vai hyvällä ilmalla puistossa. Mutta mikä on yksin juovan "nautinto"? Eikö hän juodessaan omissa oloissaan ja koloissaan tunnusta juuri omaa kyvyttömyyttään seurusteluun toisten ihmisten kanssa, joko etiketin kautta tai elävän huomioonottamisen. Nousuhumalan ja täyspöhnän vapaus on tämän antinomian väliaikainen ratkaisu. Alkoholisti käy jatkuvaa keskustelua päänsä sisällä menneisyyden ja jopa lapsuuden voimahahmojen kanssa. Mutta nyt he eivät enää kaikeksi onneksi kykene vastaamaan oikeasti. Kun juopolla fyysisen kestokyvyn rappeutuessa kulutetut alkoholimäärät jatkuvasti pienenevät, samalla kun elämänpiiri kapeutuu, hän voi parhaassa tapauksessa kehittää uusia adekvaatimpia ihmissuhteita tai ainakin elämäntavan, josta sosiaalisuuden kestämättömät vaatimukset on suljettu ulos. Miksi tämä ei olisi luova ratkaisu? Onnellinen se, joka pystyy sosiaaliseen kanssakäymiseen, alkoholin avulla tai vieläpä ilman. Mutta emme kai voi moittia häntäkään, joka vaientaa sosiaalisuuden vaatimuksen muutamalla pullolla, parilla grammalla, piikillä tai tableteilla. Puhtaiden huumeneulojen jakelu on tämän myöntymyksen tunnustamista. On paljon ihmisiä, joiden ongelmat ovat sosiaalityön ja kalliiden psykoterapioiden ulottumattomissa.

Loppulauseessaan (s. 129-130) Nevanlinna käsittelee sosiopatiaa. "Sosiopaatti on se, joka pitää kaikkea sosiaalista käytöstä, moraalia ja toisten huomioonottoa kirjaimellisesti 'tyhjänä eleenä' - jonakin vain laskelmissa huomioonotettavana tekijänä." Sosiopaatti ei kykene tajuamaan meidän kaikkien välillä olevaa symbolista sidettä, Nevanlinna argumentoi, - ehkä tätä kuuluisaa 'ihmisyyttä' - joka "ylittää kaikki erityiset viestimämme sisällöt ja edeltää niitä." Tämän siteen aina kommunikaatiossa tunnustaisimme ja tieten tahtoen vahvistaisimme: näin olkoon!

                 Tulee mieleen että sosiopaatti on teknokulttuurin ja sen sanelemia vaatimuksia seuraavan politiikan ytimessä.

                 Insinööri ei voi tutkiessaan metallin väsymistä tai lasersäteen kulkua ottaa raportissaan huomioon sosiaalisuuden siteitä. Päin vastoin, kaikki mikä ei suoraan koske tutkimuskohdetta, on vain haitaksi ja tiellä. Hyvä silmälääkäri tutkii ääriteknisin välinein verkkokalvon mikrometreissä mitattavaa turvotusta ja sen tekemää tuhoa soluissa ja siten näkökyvyssä. Jos potilaan katsotaan hoidosta hyötyvän, ja hyöty vaivan arvoiseksi, hoito on teknistä. Ei voida oikeutetusti vaatia työkiireiseltä lääkäriltä näiden pitkälle vietyjen toimitusten lisäksi, ainakaan ensisijaisesti, subtiilia kommunikaatiota potilaan kanssa.

Tuntuu että teknokulttuuri ja tehokkusvaatimus minimoivat tyhjät eleet, supistavat niitä. Kaikeksi onneksi kuitenkin, Nevanlinna toteaa, sosiopatia on suhteellisen harvinaista myös teknoyhteiskunnassa. Itse lisäisin että meidän täytyy vain pitää rytmitaju: inhimillisyyden hetki on nyt, nyt kustannuslaskennan, nyt röntgentutkimuksen, nyt injektion. Koska emme voi emmekä vapaaehtoisesti halua luopua teknoyhteiskunnasta, on sitä enemmän panostettava varhaiskasvatukseen ja psykoterapioihin, jotta teknisten taitojen lisäksi voidaan pitää yllä Nevanlinnan vaatimaa luksusta: pelkkiä eleitä, inhimillisyyden ydintä.

BERDJAJEV ortodoksista eksistentialismia

Berdjajev, N. A.

Jumalan uudet vaatteet

Koonnut ja esittänyt Osmo Haapaniemi

Mediapinta 2009

Yksilöllisyyden haaveilija

(Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä Humanisti-lehden numerossa 1/2013.)

Venäläistä kirjallisuutta tunnetaan meillä laajalti käännösten ansiosta, niin 1800-luvun kultakaudelta kuin Neuvostoliiton ajalta. Venäläisistä ajattelijoista tunnetaan kai tärkein, Tolstoi. Hänen Tunnustuksensakin (1882) tulivat suomeksi tänä vuonna. Muut ajattelijat ovat tuntemattomampia.

Siksi Osmo Haapaniemen julkaisemat käännösvalikoimat Nikolai Berdjajevin (1874-1948) runsaasta tuotannosta ovat mielenkiintoisia. Systemaattisin esitys suomeksi Berdjajevista on (myöhemmin ortodoksipiispaksi nousseen) Tiihonin (k. 2000) Joensuun-väitöskirja vuodelta 1990.

Nikolai Berdjajev syntyi aateliseen sotilassukuun; äiti taas oli ranskalaista sukua ja roomalaiskatolinen. Nikolai suoritti upseerikoulun, opiskeli Kiovassa ja Moskovassa, liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Julkaisi Kantia ja sosialismia sovittelevia artikkeleita, karkoitettiin Pohjois-Venäjälle. Vapauduttuaan matkusti Saksaan 1903, opiskelemaan Heidelbergissa. Palasi kohta Venäjälle, nyt idealistiksi kääntyneenä. Otti vaikutteita kaikista mahdollisista suunnista, mm. Dostojevskilta. Liittyi marxilaisia vallankumouksellisia vastustaneisiin ryhmiin, joissa Japanin sota ja vuoden 1905 Verisunnuntai tulkittiin aivan toisin, ei lopun alkuna keisarikunnalle kuten Leninin ympäristössä. Avioitui uskonnollisen ylimystönaisen kanssa ja alkoi yhä enemmän keskittyä kristillisyyteen. Arvosteli Venäjän ortodoksikirkkoa lahkolaisten sorrosta ja oli jo saamassa karkoituksen Siperiaan, kun vallankumous tuli väliin. Vallankumousvuodet Berdjajev keskittyi bolsevikkien arvosteluun. 1920 hänet kutsuttiin silti Moskovan yliopiston filosofian professoriksi. Ei edelleenkään hellittänyt neuvostoideologian kritiikkiä.  Vangittiin hetkeksi ja 1922 karkoitettiin maasta, osana suurta ryhmää vastarinta-ajattelijoita. Perusti Berliiniin Uskonnollis-filosofisen akatemian amerikkalaisen NMKY:n avulla, ja siirtyi akatemia mukanaan Pariisiin 1925. Pariisissa Berdjajev myös kuoli, jo kansainvälisenä kuuluisuutena.

Mikään jees-mies Berdjajev ei siis tosiaankaan ollut.

Haapaniemen ensimmäinen ongelma käännöstyössä on ollut käytettävien tekstien valinta. Hänen oma kiinnostuksensa tuntuu mystiikkaan taipuvalta. Jumalan uudet vaatteet sisältää käännettyjä kohtia eli ”esseitä” useista eri teksteistä Berdjajevin myöhäiskausilta. Pari kertaa alkuperämerkintä unohtuu esseen perästä. Haapaniemi myös korostaa ja kommentoi alkutekstiä siellä täällä, jolloin on välistä vaikea erottaa hänen ja Berdjajevin lausetta. Tämä olisi tietysti akateemisesti sietämätöntä, mutta ei muuten paljon haittaa. Berdjajev nimittäin näyttää pysyvän johdonmukaisena; hänen ajattelunsa täydentyy ja saa uusia puolia uusissa teksteissä, mutta ei joudu varsinaiseen ristiriitaan aikaisempien vaiheidensa kanssa. Johtolankana on paljastaa yksilöllisyyden ehdot, yhteiskunnallisista ja vieläpä, jos mahdollista, henkilöpsykologisista rajoituksista vapautettuina. Berdjajevin kirjoitustapa on kyllä epäfilosofinen. Hän ei perustele eikä argumentoi, vaan pudottelee ikään kuin ilmoituksia: ”Uusi rakkauden oppi, joka liittyy uuteen uskonnolliseen tietoisuuteen, ei voi etsiä lähteitään suvullisesta rakkaudesta eikä persoonattomasta asketismista, vaan ainoastaan romantismista. Romantismi jo kieltää suvun, perheen, lisääntymisen, ja etsii rakkaudesta persoonallista, janoaa yksilöllisyyden realisoimista, halajaa kuolemattomuutta.” (Mts. 231.)

Kenelle sitten tällainen haaveellinen idealismi olisi sopivaa? Viime aikoina, alkaen jo thatcherismin ilmapiiristä ja 80-luvun nousukaudelta, kun meillä taistolaisuuden viimeisetkin kaiut hiljenivät, on esimerkiksi taiteilijoiden keskuudessa täälläkin esiintynyt paljon uskonnollista haaveilua. Berdjajevin näyt sopivat sellaiseen, ovat uskonnon sisälläkin mystiikkaa, etäisyyksien päässä synoptisten evankeliumien Jeesuksen psykologisesta realismista. Ehkä Berdjajevilta saa jotakin joku, nuori tai vanha, jonka täytyy taistella yksilöllisyytensä kanssa, mutta joka ei voi niellä Nietzschen ateismia. Nietzschen loistavista kuvista ja runollisuudesta Berdjajevilla ei ole murentakaan. Tiettyä hypnoottisuutta hänen vakuutteluunsa saattaa sisältyä, ehkä varsinkin filosofiaan tottumattomille. Voisi ajatella että Berdjajevin suosio Ranskassa perustuu eroottisen rakkauden ylistykseen: ”Maailman ei pidä tietää että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. Sukupuolisuuden ja rakkauden sosialisointi on ihmisen historian vastenmielisimpiä asioita (s. 20).” ”Haureudelle vastakkaista on sukupuolisuuden avautuminen kosmokselle ja sukupuolienergian suuntaaminen kosmokseen. (s. 91).” ”Sukupuolen lopullinen voittaminen – sukupuolten yhdistyminen – ei ole vain vastakkaisten ihmispuolikkaiden yhteen sulautumista, vaan lisäksi myös yhteen sulautumista Ikuisen Naisellisuuden kanssa ja Jumaluuden kanssa (s. 222).”

Soveltakoon näitä ken taitaa.

Persoonallisuus käsitteenä ja ideaalina on hyvä kohta pikakelata Berdjajevia. Persoonallisuus ei ole ”tästä maailmasta” hänen ilmoituksensa mukaan. Se ”ei ole osa luontoa eikä kuulu lainalaisuuksien maailmaan sen alistettuna osana”. ”Luonnon näkökulmasta ihminen on yksilö, hengen näkökulmasta – persoonallisuus.” (Mts. 35.) Tämä tuntuisi Berdjajevilla olevan kaikua Kantin transsendentaalifilosofiasta. Emme Berdjajevin mielestä voi tarkastella persoonallisuutta mitenkään objektiivisesti – miksi emme? Koska, Berdjajev sanoo, ”se on realiteetti joka mahduttaa itseensä universaalin sisällön – koko maailmankaikkeuden (mp.)”. Toisin sanoen, tulkitsen hänen kantaansa, emme voi tuntea olioita sinänsä, an sich, emme siis myöskään persoonallisuutta itseään, vaan näemme ainoastaan persoonallisuuden kautta. Persoonallisuus on näin ajatellen maailmankaikkeuden mieltämisen transsendentaalinen ehto.

Berdjajevin ajattelu on siis tässä taaksepäin katsovaa, tukeutuu Kantin kylläkin klassiseen ja kestävään tieto-opilliseen analyysiin. Mutta 1700-luvun jälkeen empiirinen tiede on kehittänyt moniakin kokeellisia tapoja tutkia psyykeä. Ja toisaalta psykoanalyysi on luonut kirjallisen ja humanistisen; potilaan kertomuksiin ja niihin liittyviin assosiaatioihin perustuvan, ja samalla potilaan ja lääkärin suhdetta eli transferenssia tarkastelevan tutkimustavan. Se tietysti nojaa myös empiriaan, ei kokeisiin vaan kliiniseen kokemukseen. Berdjajevin katsomuskanta jättää näin huomiotta kahdensadan vuoden tieteellisen kehityksen.

Mutta kantilainen lähestymistapa palveleekin Berdjajevilla uskonnollis-mystistä. Persoonallisuus on tehtävä, se on ideaali, se säilyy myös ”kanssakäymisessä Jumalan kanssa”. Se on jopa kristinuskon ydin, ”jumal-ihmisyyden salaisuus”, kahden luonnon kohtaaminen, jotka ”yhdistyvät mutta eivät sekoitu” (mts. 36.) Näissä sanonnoissa liikuttaneen ensi sijassa Idän kirkon perinteen vaikutuksessa. Metropoliitta Tiihon tiivistää Berdjajevia väitöskirjassaan: ”Ihmiselämässä tapahtuva luova toiminta, esim. filosofinen tai taiteellinen, voi tapahtua vain ihmistä korkeamman nimissä, joko Jumalan tai absoluuttisten arvojen, kuten totuuden, kauneuden tai hyvyyden tähden.” (Tiihon 1990, s. 113.)

Kristinusko on platonismia kansalle, on todettu. Berdjajevin eksistentialistis-ortodoksinen ajattelu kuuluu tähän idealistiseen perinteeseen. Realisti kysyy nyt: voiko esimerkiksi sotia pitää luovana toimintana? Ne muuttavat eli luovat maailmaa, mutta niiden todelliset motiivit eivät ole yleviä, propagandaväitteistä huolimatta. Sotapropagandassa valloitus ja ryöstö kyllä säännöllisesti perustellaan oman kansan paremmuudella, sen arvojen ja elämäntapojen hyvyydellä, siis ”absoluuttisilla arvoilla”. Entä mikä on aina taloudellisen toiminnan motiivi? Talous takuulla muuttaa maailmaa, ja on siis luovaa. Kuuluisa viivan alapuoli on kuitenkin sen motiivi, kysytään keneltä tahansa talousmieheltä, ja taloutta arvioidaan numeraalisesti, ei ihannekäsittein.

Persoonallisuuden idealisoinnissa Berdjajevilla on platonismia modernimpiakin aatehistoriallisia sävyjä. Berdjajev tavoittelee eksistenssianalyysia. Hän vastustaa objektiivista idealismia: ”Kuvitella itselleen korkeimmat, universaalit älyn, nerouden, kauneuden ja pyhyyden ominaisuudet, mutta siirtää minän painopiste näihin universaaleihin laadullisiin ominaisuuksiin, on sama asia kuin antaa nämä ominaisuudet toiselle olennolle. Painopisteen siirtämisen myötä subjektin ja hänen elämäkertansa yhtenäisyys ja eheys häviää, koska muisti ei silloin säilytä persoonallisuutta. Tässä on idealistisen arvofilosofian ja ideaalisen olemassaolon valhe.” (Mts. 45.)

Berdjajevin eksistentialismi on siis muistin, elämäkerran, vapaiden valintojen ja tekojen ja mystifioidun mutta persoonallisen rakkauden korostamista. Epäuskonnollisesta ihmisestä tuntuu että jumaluus näiden oletettuna edellytyksenä on ylimääräistä ja ristiriitaista, nimenomaan idealisoitu ja projisoitu ”toinen olento”. Mutta Berdjajev selittää luovuuden ”Kristuksen jumal-ihmisyyden” ja siitä syntyneen ”jumal-ihmisellisen” kautta. Monikatekismuksessaan (Haapaniemen käännös 2012, s.8) Berdjajev muistuttaa että läntinen, niin katolinen kuin protestanttinen ihmiskäsitys tulee Augustinukselta, joka taas puhuu vain synnistä ja pelastavasta armosta. Idän kirkossa sen sijaan on pidetty yllä käsitystä ihmisestä ”jumalan kuvana ja kaltaisuutena”. Siinä olisi luovuuden ja vapauden ja rakkauden alkulähde. Tässä, huvittavastikin, konservatiivinen ortodoksisuus sattuu yhteen viime vuosikymmenien läntisen new age -ajattelun kanssa. New age pitää ihmisen aktiivista pyrkimystä ”henkisyyteen” - mitä se taas sitten voisikin olla - keskeisenä ja oikeutettuna; yritetäänpä lähestymistä kiviterapian, joogan, mietiskelyn tai sadan muun vaihtoehtoisen tavan avulla.

Toinen avainteema Berdjajevilla on historia. Historiasta pitäisi vapautua ”aktiivisen eskatologismin” kautta (Jumalan uudet vaatteet, s. 132). Pitäisi pyrkiä ajattomaan maailmanloppuun, jossa ihminen ottaa historian ”omaan, äärettömään ja rajattomaan subjektiivisuuteensa” (s. 134). Normaalisti historia on nimittäin yksi ”objektivaation” muoto. Historian aika ymmärretään menneisyytenä ja tulevaisuutena, todellisina tapahtumina. Mutta tämä onkin esineellistämistä, ja persoonallisuuden kannalta valheellista tai ainakin harhaanjohtavaa. Objektivaatiota ovat myös kaikki yhteiskunnalliset instituutiot, kirkot mukaanluettuina. Persoonallisuus ja luovuus kun murtautuvat esiin vain eksistentiaalisessa hetkessä, joka on samalla ikuisuutta. Historia ja sisäiset intensiiviset luovuuden ja merkityksen hetket ovat toisaalta yhteensovittamattomia; toisaalta luovat hetket murtautuvat historiaan. Historia yleensäkin syntyy ja tulee esiin ainoastaan eksistentiaalisen ajan eli luovan yksilön toiminnan kautta (s. 127).

Onko tämä kovin omaperäistä? Mitä nuo murtautumiset tositapahtumiksi purettuina voisivat olla? Historian käännekohtia? Suuria keksintöjä? Berdjajevin kanta muistuttaa joka tapauksessa melko lailla Walter Benjaminin kuuluisaa tulkintaa juutalaisuuden eräästä peruskäsitteestä, messiaanisesta ajasta. Benjamin asetti messiaanisen kiivauden ja toisaalta maalliseen onneen pyrkimisen dialektiseen suhteeseen, eräällä tavoin vastakohdiksi, mutta myös toisiinsa sulautuviksi.

Yhdessä kommentissaan Osmo Haapaniemi osoittaa oman kiinnostuksensa selvästi. Berdjajev erottaa eksistentiaalisen ja historiallisen ajan lisäksi vielä kosmisen ajan. Historiasta ulospääsyyn sekin on yksi suunta, Berdjajevin kannalta tosin päinvastainen kuin luova, persoonallinen aika. Jos historiallinen aika palautetaan luonnolliseen, eli kosmiseen tai tähtitieteelliseen tai luonnon kiertoon kuuluvaan aikaan, eli tulkitaan historia sen sisällä, epäonnistutaan kaiketi vieraantumisen voittamisessa. Berdjajeville tämä on ”naturalismin ratkaisu”. ”Se on ilmeisesti maallemuuttajien, linkolalaisten, vihreiden ja jätteenkierrättäjien ratkaisu” Haapaniemi letkauttaa (s. 129).

Tässä itse näkisin uskonnollisen etsinnän ongelman nykyhetkessä. Suurten uskontojen juuret ovat syvällä ja niiden intuitio psyykestä perustuu valtavaan aineistoon. Mutta tekniikan maailma, joka on kehittynyt kahden viime vuosisadan aikana, on muuttanut kaiken niin kovasti, että emme voi enää edes sanoa kuten Berdjajev uskalsi: ”elämää synnyttävä voima on ehtymätöntä” (s. 123). Luonnonsuojelijalle keskeiset kysymykset eivät asetu eksistentiaalisen ajan tavoin. Kollektiivisen ja totaalisen kuoleman uhka, ydinaseiden ja luonnon saastumisen kautta, on uutta ihmiskunnan historiassa. Kosmisessa ajassa eksistentiaalinen aika ja historiallinen aika ovat mitättömiä silmänräpäyksiä.

Erkki Haapaniemi

VARJO KAUPUNKIMETSISSÄ kuvallinen valituslaulu

"Kohtaaminen itsen kanssa kuuluu epämiellyttäviin asioihin, joilta välttyy, niin kauan kuin voi projisoida kaiken kielteisen ympäristöön. Jos kykenee näkemään oman varjonsa, ja kantamaan tietoisuuden siitä, on vasta pieni osa tehtävästä ratkaistu: joka tapauksessa omakohtainen piilotajunta on nostettu näkyviin. Mutta varjo on elävä osa persoonallisuutta ja pysyttelee elämässä mukana muodossa tai toisessa. Sitä ei voi viittoa pois, eikä järkeillä harmittomaksi. - - Se muistuttaa ihmistä hänen avuttomuudestaan ja kykenemättömyydestään." (C. G. Jung, Die Archetypen und das kollektive Unbewusste. Gesammelte Werke, 9/I. Walter Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau. Switzerland, 1976. Käännös minun.)

Näin C. G. Jung määrittelee "varjon", kuuluisan ja kiistanalaisen psykoanalyyttisen käsitteensä. Hän lisää hetkeä myöhemmin: "On myönnettävä itselleen: on olemassa ongelmia, joita ei kerta kaikkiaan voi omin keinoin ratkaista." Nämä siis muodostavat varjon, ovat osa sitä.

Tuntuu että nykykaupunkilaisen persoonallisuudessa luonto ja erityisesti kotimaan metsät ovat tuota varjoa. Luonnon ja metsän kanssa hyvin harva on tekemisissä työssään. Luontoa ja metsiä ei käytetä hyväksi, niin kuin maalaisyhteisöissä. Ei niitä myöskään riistetä, kuten metsäteollisuudessa. Ne jäävät kokemuspiirin ulkopuolelle - paitsi niillä harvoilla jotka ovat "luontoharrastajia". Nimitys kertoo olennaisen: luonto ja metsät on esineellistetty, fetisoitu. Ne ovat yksi harrastuksen kohde futisfanituksen, bodauksen, kirjallisuuden, ruuanlaiton, musiikin ja kaiken muun joukossa. Tällaisena ne jäävät vähäiseen osaan. Ne muodostavat ikään kuin varjon, joka raahautuu hyvinvoivan kaupunkilaisen jäljessä. Uutisia siitä saadaan tiedotusvälineistä. Sen kastroitua versiota käydään katsomassa viimeisen huudon ulkoiluvarusteisiin pynttäytyneenä, lomilla.

Näin suhtautuu luontoon ja metsiin myös viime vuosikymmenien vihreä liike, ja erityisesti Vihreä liitto, eduskuntapuolueemme. Vihreän liiton piiristä on tullut myös aloite "kaupunkibulevardeista", ulosmenoteiden reunustamisesta kerrostaloilla, jotka Keskuspuistosta tuhoaisivat suuren osan. Hillitön asuntorakentaminen muuallakin tuhoaa loput kaupunkimetsät. Onhan aina "luonnonsuojelualueet" - vihreät tuntuvat ajattelevan. Sinne voidaan ajella, kun keritään.

Meri-Rastilan rantametsän kaavoitusta vastustanut kansalaisliike (noin 2005-2012) oli laaja, ja edusti varmasti yleistä mielipidettä Vuosaaressa. Mutta kuten liikkeen vetäjä, sosiaalityöntekijä Jaana Pylkkänen alistuneesti totesi: Helsingin kaupunginhallinto voi ottaa vastaan mitä hyvänsä kritiikkiä, paitsi sellaista, joka ei hyväksy kaupungin kasvua. Kasvun tavoite ja kuviteltu välttämättömyys on kertakaikkinen, kiistämätön ja ylikäymätön tabu. - Helsingin päättäjistä harva on paljasjalkainen helsinkiläinen. Tämä kaupunki ei merkitse heille muuta kuin oman kunnianhimon näyttämöä. He ihailevat New Yorkia, Lontoota ja Pariisia ja niiden kansainkirjavuutta. Samanlainen heidän haaveissaan Helsingistäkin pitäisi tulla.

Mutta jokainen kuusikko on arvokkaampi kuin kymmenen suurkaupunkia. Mitä metsien hävityksestä ja liikaväestöstä seuraa, on nähtävissä Etelä-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Lähi-idässä. Siellä metsät hävitettiin jo tuhansia vuosia sitten. Suomen ja Helsingin päättäjät eivät näe minkä mittaluokan virhettä ovat tekemässä, nyt.

Nämä kuvat ovat Helsingistä. Kaikki miljööt ovat uhanalaisia, siis sekin yksi joka sijaitsee Tuusulanväylän melunsuojakaistalla. Sanoitus kuviin on Eino Leinon runoista (kokoelmista Simo Hurtta sekä Juhana herttuan ja Katarina Jacellonican lauluja).

Mä ijäinen, min kuolleheks jo luuli

inehmon heimo, hiivin vaieten

kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,

kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.

Mua älkää karkoittako! Kerron teille

mä itsestänne ihanimmasta.

En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,

mit' aikoo mulle lahjaa antava.

Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille

povenne maininkien pohjassa,

jotk' Eedeninsä katoomista itkee,

kun kone heiltä kukat heljät kitkee.

Se huokaa huolta mykkää

tai mylvähtää kuin myrsky-yö,

kuin leimaus ja palo;

mut jos se kelle avautuu,

se ailahtaa ja sykkää,

se siltä sielun tenhoaa

kuin kesä-öinen salo,

miss' sinipiiat karkeloi

ja metsän simapillit soi,

ja ilma illan valkean

jäät järjen viedä voi.

Ma vaikk'en koskaan tästä muuksi muutu,

jään lapseks aina toisen maailman:

Sun juures eivät tähän maahan juutu,

mun eivät juuret maihin Jumalan,

joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,

mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,

min hälle antoi armo taivahan,

tuon itseytensä lahjan ihanan,

mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;

siks hänet nyt on Herra hyljännyt,

siks on hän maailmassa orpo nyt,

siks häntä vaivaa päivät päätetyt,

ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.

Se oli heidän koko maailmansa,

ei ollut heille tuttu piiri muu.

He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,

he haaveissansa siihen sijoittuu.

Te älkää luulko: ijäisyys on täällä

tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.

Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä

on lehden lento, niin on inehmon,

mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä

tai orhill' onnetarten tuokion:

hän paikan tietää mistä tielle lähti,

ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.

Keskuspuisto

Meri-Rastila

Tuusulanväylä

Vuosaari

Jakomäki

Vartiokylänlahti

TRANSSENDENSSIN POISSAOLO teatteriarvio

Chekhov Machine and Three Sisters on ohjaaja Cris af Enehielmin ja hänen laajan työryhmänsä tanssiteos, jossa näyttelijät ja tanssijat puhuvat muun touhun lomassa Tsehovin Kolmen sisaren repliikkejä. Esitys tuotiin lokakuun alkupäivinä kolme kertaa näyttämölle Mad House -nimisessä tilassa Sörnäisten rannan vanhan kaasutehtaan alueella. Ryhmään kuuluu ohjelmalehtisen mukaan "noin 40 taiteilijaa".

Esitys alkaa hitaasti. Harpun ja sellon soittajat tapailevat epämääräisiä ääniä instrumenteistaan. Höyrykone puhaltelee. Taustanauhalta puhuu rentoutuskasetti new age -sanomaansa. Sitten esiintyjät tulevat hitaasti askel kerrallaan näyttämölle ajattomissa klassisissa asuissa, matkalaukkuja kantaen. Tässä vaiheessa voisi vielä luulla että alkamassa on "tavanomainen" Tsehovin näyttämöllepano. Mutta luulo karisee pian. Tempo kiihtyy. Matkalaukkujen jatkuva tarmokas ja kuin määrätietoinen, mutta samalla käsittämätön siirtely ja järjestely riveiksi ja jonoiksi ja pinoiksi: kysymyksessä ei ole naturalistiseen aikaan ja paikkaan pyrkivä lavastus ja esitys. Näyttämön takaseinä on sanomalehtipaperista koottu, ja sille heijastetaan kaunista, lyyristä videokuvaa. Aluksi kuva on japanilaiselta kadulta tai metroasemalta, aivan nykyhetkestä. Myöhemmässä vaiheessa paperiavaruudessa liikehtivät ja kuin hitaasti tanssivat hopeiset kalat valtavan kokoisina. Näyttelijät kokoilevat, kanniskelevat ja pudottelevat ja siirtelevät kirjapinoja. Aina välillä joku romahtaa lattialle kirjoineen. Joku toinen korjaa ne. Sekavuus taukoaa vain tanssien ajaksi, joko soolojen tai riemukkaiden yhteistanssien. Eräässä piiritanssissa yksi näyttelijä pitelee edessään ja pyörittää hopeista samovaaria kuin jotakin suitsutusastiaa tai palvontaesinettä. Muut eivät sitä huomaa vaan tanssivat hurmiossa. Äärimmäisen rento ja elegantti soolotanssi kertoo everstiluutnantti, patterinpäällikkö Versininin persoonan keveydestä nopeammin kuin mikään repliikki tai näyttämöele. Kulyginin esittäjä tanssii kiemurrellen, mustassa puvussa, valkoisessa paidassa ja punaisessa solmiossa, puhuen samalla koko ajan pitkää monologia. Hänen väistelevä ja selittelevä mutta pyörteessä mukana tanssiva hahmonsa tuo mieleen yhden suomalaisen elokuvataiteen huikeimman suorituksen, Toivo Mäkelän juopon kanavanvartijan Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa Elokuu. Kahden roolihahmon rakkaustanssi - keiden nimenomaan on merkityksetöntä tässä esityksessä - on kiihkeä ja klassinen, mutta kiivaassa rytmissä sille ei synny liioitellun isoa merkitystä näyttämökoneen jatkuvassa käynnissä. Kone on tietysti kuva nykyhetken elämänrytmistä ja sitä paitsi sellaisen taiteilijan psyykestä, joka yrittää pysyä mukana ajassa ja julkisuudessa ja esitysten ja arvostelujen ja yleisön ja apurahojen ja oman yksityiselämänsä ja ystäväpiirinsä ja sidosryhmiensä hillittömässä koskessa.

Tsehov kirjoitti modernin tulevaisuususkon ytimessä, vaikka ja koska kuvasikin vieraantuneiksi itsensä tuntevia maalaiseliitin hahmoja. Versininin puhe - kahden- kolmensadan vuoden kuluttua elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi, ihmeelliseksi - niin ironisessa sävyssä kuin on jo kirjoitettukin, tuntuu meistä aivan absurdilta. Mitä tapahtui sadassa vuodessa? Mutta sirpaleinen elämänkokemus kuvernementtikaupungissa on täsmälleen sama kuin tämän hetken Helsingissä. "Isä ajoi meitä opiskelemaan - hänen kuolemansa jälkeen minä aloin lihoa - isän ansiosta minä ja sisareni osaamme ranskaa, saksaa ja englantia - mutta mitä se on kannattanut?" "Minä olen väsynyt, Fjodor Iljits. Väsynyt! Teidän kellonne on seitsemän minuuttia edellä. Väsynyt, niin hän sanoi." "Mutta joka tapauksessa on paras noudattaa ruokavaliota. Minua pelottaa."

Chekhov Machine -esityksen irroittautuminen täsmällisestä ajasta ja paikasta ja useiden kielten käyttö luovat siitä omalaatuisen abstraktion. Tsehovin analyysi vuoden 1901 maalaissivistyneistön vieraantumisesta ja kaipuusta jonnekin muualle, Moskovaan nyt ainakin ensiksi, hajoaa pelkiksi repliikeiksi. Näyttämöhahmot eivät keskustele toistensa kanssa eivätkä kommunikoi keskenään. Heitä yhdistää vain tanssi. Atomisoituneet yksilöt postmodernissa tilanteessa. He puhuvat samanlaisia epäilyksiä ja kaipuita ja epävarmuuksia kuin Tsehovin maalaisaateliset, mutta nyt ne näkyvät vielä pienemmiksi murusiksi hajonneina. Naiset ovat huolissaan ulkonäöstään ja rakkaudesta, miehet urastaan ja menestyksestä ja suhteestaan vaimoon ja perheeseen. Mutta tästä ei synny draamaa eikä tapahtumia, koska tekno- ja informaatioyhteiskunnan megakone ei jätä yhdellekään hetkenkään rauhaa eikä tilaa, tuskin edes seksuaaliaktin ajaksi.

Silti Chekhov Machine ei ole synkkä teos. Sanomaksi tuntuu kiteytyvän, että maailma on kaunis - tätä puhuu koko ajan kaoottinen mutta hyvin rikas näyttämökuva sekä tietenkin nuorten näyttelijöiden vastustamaton vilpittömyys ja ruumiillisuus. Maailma on kaunis mutta myös hajonnut, kuten tekstin ja roolien rakenne esityksessä on hajoitettu. Maailma on hajonnut ja pyörii ja siinä on pakko tanssia täysillä mukana. Mutta siitä voi nauttia, jos jaksaa ja kykenee. Filosofoikoot niin paljon kuin haluavat, kunhan vain lentävät, kuten Tusenbach sanoo kurjista Tsehovin tekstissä. Tanssikoon ken voi. Yksinään tuskailevien, sairaiden, köyhien ja syrjäytyneiden maailma on jossakin muualla. Näyttämökuva, tekstifragmentit ja tanssi rakentavat täsmällisen representaation nuoren länsimaisen ihmisen kiihkeästä ja vaativasta ja yksilöllisyydelle olemattoman tilan jättävästä, mutta myös äärimmäisen rikkaasta elämäntilanteesta. Yksi ulottuvuus siitä kyllä puuttuu, ja hyvä niin: Tsehovin maailmassa saatettiin haaveilla vielä jostakin toiseudesta tai transsendenssista tai paremmasta elämästä muualla. Nyt proggikset ja ihmiset polkevat toistensa päälle sitä vauhtia, että pelkkä haaveilun mahdollisuus tuntuu kadonneen. Transsendenssi ei ole enää vain vaikeasti ajateltavissa, mahdoton idea, päiväuni, ei rikkaiden etuoikeus, ei köyhien oopiumi. Se on yksinkertaisesti poissa, samalla tavalla kuin kuollut ihminen on poissa. Kaikki tapahtuu välittömästi ja heti, paitsi virtuaalimaailmassa, niin myös fyysisessä reaalimaailmassa. Kuulemme uutisista että pakolaiskriisi on iskenyt Kreikkaan ja Italiaan. Kohta se onkin jo Tanskassa ja Ruotsissa. Samalla havaitaan että ruotsalaiset eivät enää otakaan kaikkia vaan lähettävät pakolaiset eteenpäin Tornioon. Ja nyt Irak onkin jo Helsingin ostareilla, Pihtiputaan tyhjien lomakeskusten saleissa, vaatimassa ymmärrystä. Tällaisessa salamannopeassa tapahtumisessa transsendenssin kuvitelma on pelkkä rudimentti. Tviittareina meidän on pakko luopua siitä; on terveellistä luopua siitä.

PEKKA SAKKI UUDESTA IHMISESTÄ kommentti

Tulevaisuuden ystävät ry:n kesätapahtumassa Helsingin Pihlajasaaressa 22. elokuuta 2015 pidetty puheenvuoro, koskien Tiedepolitiikka-lehden numerossa 3/95 julkaistua psykoanalyytikko Pekka Sakin artikkelia "Uusi ihminen" ja dialogin kuolema.

Määrittelette alussa: "(1) Yksilön dialoginen suhde ulkomaailmaan vaikuttaa yksilön kokevaan minään ja muovaa yksilön persoonallisuutta. (2) Yksilön sisäinen dialogi, persoonallisuuden eheys tai puutteellisuudet siinä, vaikuttaa siihen, millaiseen dialogiseen suhteeseen hän kykenee suhteessaan ulkomaailmaan." Tämän jälkeen tiivistätte: "Ei ole samantekevää millaisessa dialogisessa suhteessa ympäristöön (vanhempiin) lapsi joutuu kehittymään. Kliininen kokemus osoittaa, että nämä varhaiset dialogin mallit sisäistetään ja niitä toistetaan myöhemmin uusissa ihmissuhteissa. Itseä tiedostavaan sisäiseen dialogiin tuntuisi liittyvän luonnostaan kyky aitoon persoonalliseen dialogiin suhteessa läheisiin ihmisiin. Ja sisäisen dialogin puuttumiseen tai sen tukahduttamiseen tuntuisi liittyvän välineellinen ja omistamiseen pyrkivä suhde kanssaihmisiin."

Viittaatte sitten modernisaation prosessiin Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaen, ja analysoitte sen vaatimaa uutta ihmistyyppiä. Uudelle ihmiselle on ominaista ja välttämätöntä suorituskykyisyys ja mahdollisimman vapaa liikkuvuus. Nämä korostuvat suurissa asutuskeskuksissa ja nykyhetkellä erityisesti internetissä, niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. "Näihin hakeutuvien ihmisten joukossa on yksilöitä", kirjoitatte, "jotka haluavat nauttia nimettömänä esiintymisen suomasta vapaudesta, mikä tekee mahdolliseksi toisten hyväksikäytön joutumatta henkilökohtaiseen vastuuseen."

Ensimmäisessä kommentissani kutsuisin lyhyesti tällaista uuden ihmisen asennetta yhteiskunnasta vieraantuneeksi. Mutta samalla esitän, että mainitsemanne yleisen modernisaation prosessin ja yhteiskunnan totaalisen teknistymisen lisäksi voi olla muitakin, sanokaamme mikrohistoriallisia syitä, jotka vaikuttavat yksilöiden vieraantumiseen. Jotta en esiinny nimettömänä, kerron omasta taustastani, ja mikä siinä vaikutti omaan vieraantumiseeni yhteiskunnasta, meillä vallitsevan teknoprosessin ja tehoajattelun lisäksi.

Kävin oppikoulua Tampereen Lyseossa 60-luvun lopulla. Oma isäni oli sotaveteraani, samoin monet lyseon tärkeimmistä opettajista. Nämä sodan käyneet miehet eivät suinkaan olleet yhteiskunnasta vieraantuneita. Päin vastoin, he nauttivat täysin rinnoin rauhasta ja mahdollisuudesta työntekoon ja rahan ansaitsemiseen, omaisuuden hankkimiseen ja perhe- ja kulttuurielämään. Sodasta he eivät koskaan puhuneet. Epäilemättä sen kokemuksen välittäminen nuorille olisikin ollut mahdotonta.

Yksi haava suhteessaan menestystä ja "eteenpäin elämässä" menoa korostavaan yhteiskuntaan näillä miehillä kuitenkin oli. He inhosivat pakkoystävyydeksi Neuvostoliittoon kokemaansa uutta ulkopolitiikkaa. He halusivat pysyä yksityisyyden sfäärissä ja halveksivat politiikkaa yleisemminkin. Minun ja monien ikätovereideni nuoruuteen sattui kuitenkin ajan kulttuuritilanne, Yhdysvalloista alkanut ja Eurooppaan Pariisin kautta levinnyt epämääräisesti vasemmistohenkinen kulttuuriradikalismi. Sen hengessä ja suurten ikäluokkien jäljissä mekin halusimme arvostella yhteiskuntaa. Kulutusideologiaa moitittiin ja luonnon saastumista tuotiin esiin. Kehitysmaiden ongelmat ja niiden aiheuttajana imperialismi haluttiin tuntea. Neuvostoystävyyttä kehuttiin ja sota-ajan kansallismielisyyttä halveksittiin.

Tämä kaikki oli punainen vaate ja myrkkyä vanhemmille opettajille. Tosin heidän joukossaan oli yksi suuri luonnonsuojelun puolestapuhuja, biologian opettaja ja rehtori Tauno Havu. Mutta yleisesti poikien suunsoitto tuomittiin sietämättömänä. Keskustelua saattoi parhaissa tapauksissa syntyä, mutta syvemmin taisi vaikuttaa opettajien tunteenomainen tuomitseva asenne. Ristiriita kiteytyi muotiin tulleeseen pitkään tukkaan pojilla, ns. Beatles-tukkaan tai "opaskoirakampaukseen", kuten opettajat sanoivat. Silloin ja jälkeenpäinkin käsittämättömältä tuntuu kaikki suoranaisen vihan, halveksimisen ja sättimisen ja pilkan määrä, joka pitkätukkaisiin poikiin kohdistettiin.

Uskallan väittää että tämä uuden torjunta oli toinen syy, mainitun yleisen modernisaation ohella, omaan ja monen koulukaverini - seuranneina vuosikymmeninä - vaihtelevin tavoin ilmenneeseen vieraantumiseen yhteiskunnasta. Kun yhteiskuntaa ei saanut nuorena arvostella, siitä ei tullut koskaan omaa. Joko siihen suhtauduttiin liikakriittisesti tai sitten omaksuttiin vanhempien ja opettajien vaatima kyselemätön suoritusperiaate. Itse liityin jopa taistolaisuuteen, jota porvarit kovasti olivat pelkäävinään. Meille sinipaidoille, ainakin perustasolla, kysymys oli lähinnä porvarien hätkäyttämisestä, épater la bourgeoisie. Näinhän toimivat myös edellämme suuret ikäluokat, jotka sittemmin asettuivat asemiin yhteiskunnassa. Meille jäi vähemmän tilaa.

Meillä yhteiskunnasta vieraantuneilla tavallista asennetta kuvaatte artikkelissanne näin: "Yhteiskunnasta on tullut jäsenilleen persoonaton huolenpitäjä ja tarpeentyydyttäjä, eräänlainen vanhemman korvike, jonka suhteen persoonallisen kohtaamisen ulottuvuus jää kuitenkin puuttumaan. Tämä johtaa väistämättä yksilön taantumiseen hänen suhteessaan abstraktiin yhteiskuntaan, joka joutuu silloin yksilön kokemusmaailmassa hyvin varhaisen äidin paikalle. Yhteiskunnan koetaan olevan täydellisesti vastuussa yksilöstä ja tämän kaikista tarpeista, samalla kun yksilö kokee itsensä pikkulapsen kaltaiseksi: avuttomaksi ja kykenemättömäksi itse vastaamaan itsestään ja kykeneväksi vain esittämään yksipuolisia vaatimuksia kaikkivoivalle "yhteiskuntaäidille".

Tämän koen todeksi ja myönnän omalla kohdallani, ja tunnistan monen ystäväni ja ikätoverini kohdalla myös. Paradoksaalista on, että  ne heistä, jotka ovat kovaäänisimmin vaatimuksiaan yhteiskunta-äidille huutaneet, usein totta kyllä ansioistaan ja teoistaan, miten hyviä tai kiistanalaisia ne lienevätkin, ovat myös eniten saaneet ja siten tulleet yhteiskunta-äidistä tavallaan riippumattomiksi; siinä mielessä että ovat saaneet palkkioita, asemia ja virkoja. Itse katson oman mahdollisen edes osittaisen riippumattomuuteni yhteiskunnasta olevan teoreettisen ajattelun tasolla, ja arvostan sitä suuresti. Vetoan evankeliumin sanaan, vaikka epäilemättä ymmärränkin sen toisin kuin uskovaiset: Jeesus moittii niitä jotka ottavat vastaan kunniaa toinen toisiltaan, eivätkä häneltä, joka yksin on Jumala (Joh. 5:44). - Tietysti riippumattomuus kaikilla yhteiskunnan tasoilla on suuresti imaginaarista. Mukana olevat saavat palkkioita ja ovat taloudellisesti riippumattomia, mutta joutuvat noudattamaan kymmeniä sääntöjä. Syrjäytyneet ovat yhteiskunnan tuista riippuvaisia, mutta arjessaan ja arvosteluissaan varsin vapaita, jos eivät katkeroidu.

Modernismin ja teknoyhteiskunnan perustavaa laatua olevaa vieraantumista luonnosta, joka sinänsä jo ruokkii kaikkea muuta vieraantumista, haluan kuvata vastaesimerkillä vepsäläisten historiasta. Me olemme riippuvaisia tekniikasta, mutta vepsäläisillä (esimerkki lienee tsaarinajan lopulta) maanviljelyksen taito ja elämäntapa oli vielä näin läheisessä yhteydessä luontoon:

"Vepsäläisillä, kuten heidän naapureillaan venäläisilläkään, ei ollut tapana sytyttää juhannuskokkoa, vaikka tapa onkin yleinen suomalaisten, virolaisten, inkeroisten, vatjalaisten ja joidenkin karjalaisten keskuudessa. Juhannuskokkoa on todettu poltettavan vain Vonojärven kylässä. Vonojärven nuoriso kävi juhannusjuhlilla Jefremenkovon kylässä. Ne nuoret, jotka olivat jääneet kotikyläänsä, sytyttivät kylien väliselle tielle nuotioita ja ottivat laulaen vastaan juhlista palaavia oman kylän nuoria. Myös Äänisrannan vepsäläiset polttivat kokkoja, mutta vasta Pedrun päivänä. Pedrun päivä on tärkeä päivä perinteisessä vepsäläisessä kalenterissa. Pedrun päivän vietossa heijastuivat kesäpäivänseisauksen ja kasvikunnan korkeimman kukoistuksen lisäksi sellaiset merkittävät luonnon ja vepsäläisyhteisön ilmiöt kuten rukiin tuleentuminen ja sen kylvösten suojeleminen, niukan Pedrun paaston päättyminen ja maitotuotteiden käyttökiellon kumoaminen. Monissa vepsäläiskylissä Pedrun päiväksi valmistettiin rahkaa, jota käytettiin uhrilahjana. Pohjoisvepsäläisen perinteen mukaan koko perhe meni Pedrun päivänä suuren rahkavadin kanssa ruispellolle, missä istuttiin vadin ympärille perheen saralla, syötiin hiukan rahkaa ja sitten heiteltiin sitä lusikoilla olan yli pellolle laulun ja huudahdusten saattelemana. Näin ilmaistiin pyyntö taveille olla nokkimatta ruiskylvöjä:

"Tavirzi-jävirzi!

Ken rugihez?

Ei pida söta rugihed!

Lindoized!

Tuugat sästod' sömha!"

(Katkelma Irina Vinokurovan artikkelista SKS:n ja Tampereen museoiden julkaisemassa kokoelmassa: Vepsä. Maa, kansa ja kulttuuri. 2005.)

Näin läheiseen luontosuhteeseen ei meillä teknokulttuurin rattailla ole mitään mahdollisuutta.

Me elämme tuotantokoneiston keskellä ja sen ehdoilla. On vain loogista että tavarat ovat meidän ensisijainen kokemusympäristömme. Kirjoitatte Uusi ihminen –artikkelissanne että "tavaran keräämisestä ja omistamisesta tulee tarkoituksettomana koetun elämän uusi tarkoitus". Selitätte että uusi ihminen ei pysty sietämään sisäistä auki olemista, puutetta, "mikä koetaan itsetuntoa loukkaavaksi". "Sisäinen maailma pyritään kieltämään ja sisäisen sijaan otetaan ulkoinen ja täyteen ahdettu."

Toisena kommenttinani totean vain, että tämän problematiikan varmaan jokainen meistä on joka päivä tottunut näkemään ympärillään. Sekä vielä sietämään täyteen ahtamista ajavan ja suosittelevan propagandan kokoaikaista tunkemista päälle televisiosta ja lehdistä ja kaikilta mahdollisilta kanavilta. Pentti Linkola on joskus sanonut, että luonnonsuojelussa naiset ovat eturintamassa, herkempiä luonnolle. Kyllä vain, mutta monesti he ovat myös sijaistoiminnoissa ensimmäisiä ja innokkaimpia. Autoilijoina, remontoijina, muodin seuraajina, terveystrendien kuluttajina. Muistan erään mökkiretken, jolla ystävättäreni ystävättären matkavarusteet hetkessä täyttivät koko mökin, pöytiä, lattioita, hyllyjä ja tyhjiä sänkyjä myöten. Hänellä oli tosin mukanaan kaksi pientä lasta, joten siinä ehkä oli osaselitys.

Yhteenvetonne tavarafetisismistä on: "Mitä paremmin tässä puutteen torjunnassa onnistutaan keräämällä tavaraa ympärille, sitä vaikeammaksi puutteen ymmärtäminen ja sietäminen käy. Puutteen esiintyminen kriminalisoidaan ja stigmatisoidaan. Meidät tulee ympäröidä kauniilla esineillä, kuvilla kauniista, rikkaista, nuorista ja menestyvistä ihmisistä. Köyhät, rumat, sairaat, rujot ja vanhukset pitää kätkeä pois silmistämme." Ja vielä: "Narsistinen peilisuhde ( s. o. aidon dialogin puuttuminen) merkitsee lopulta kuolemaa, koska se ei sisällä erilaisuutta ja erillisyyttä, ei puutetta eikä tyhjää tilaa, johon voisi syntyä uutta (elämää). Yksilölle ja yksilön kehittymiselle ei ole paikkaa..."

Psykoanalyysi, sosiologia ja kulttuurifilosofia toimivat näin yhteen nykykulttuurin ilmöiden tarkastelussa. Onko näkökulma lohduton? Ei varmaankaan. Herbert Marcuse ennusti jo 1955 Freudin myöhäiskirjoituksiin vedoten tulevaa suoritusperiaatteen kumoutumista. Eros vapautuu sen surkastuttavasta herruudesta ja astuu itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Mutta ennustuksen täyttyminen on vielä tulevaisuudessa, joskin merkkejä siitä on jo erotettavissa. (Marcusen artikkeli kokoelmassa Järjen kritiikki. Vastapaino. Tampere 1991.)

Jotta saisimme mahdollisimman hyvän etäisyyden nykyhetkeen luen lopuksi mitä kiinalainen Tao Te Ching sanoo viisaan mielenlaadusta. Käännös on Pertti Niemisen, kokoelmasta Keskitie. Tammi 1969.

"Joka tietää, mikä on uros, ja kuitenkin pysyy naaraassa,

on kuin sola, joka sisältää kaiken taivaan alla,

ja koska hän on tällainen sola, Te ei häntä milloinkaan jätä.

Hän palaa takaisin lapsuuden tilaan.

Joka tietää, mikä on valkea, ja kuitenkin pysyy mustassa,

on kuin mitta, jolla kaikkea taivaan alla mitataan,

ja koska hän on tällainen mitta, hänellä on Te, joka ei koskaan erehdy.

Hän palaa takaisin rajoittamattomaan.

Joka tuntee kunnian ja kuitenkin pysyy häpeässä,

on kuin laakso, joka sisältää kaiken taivaan alla;

tällaisena laaksona hänellä on Te, joka riittää ikuisesti.

Hän palaa takaisin veistämättömän puun tilaan.

Kun puuta veistetään, siitä tehdään tarvekaluja,

mutta kun Viisas käyttää sitä, siitä tulee ministereitä ylempi.

Totisesti,

suurin veistäjä ei hakkaa."