LINKOLAN METSÄMARSSI selostus

LINKOLAN METSÄMARSSI

Postmoderni dokumentti

Erkki Haapaniemi

toinen, paranneltu laitos

ensimmäisen painoksen julkaisija Nastamuumio, Helsinki 1999(http://www.nastamuumio.fi/loppu.html)

    

SISÄLLYS

          


           LUKIJALLE s. 2

I          VALMISTELUT s. 3

II         MATKAAN s. 15

III        REEPERBAHN JA MERIMIESKIRKKO s. 22

IV         SUNNUNTAI SAKSASSA s. 27

V          BONN JA BRYSSEL s. 36

VI         LONTOO JA CALAIS s. 48

VII        AMSTERDAM s. 57

VIII       VIIMEISET ISKUT HAMPURISSA s. 64

IX         PALUU s. 69

           LOPPUSANAT s. 75

           HENKILÖT s. 76

LUKIJALLE

Seuramatkalla paljastuvat asenteet ja ihmissuhteiden kieroilut, kaikki kepulikonstit joilla luovitaan päivästä päivään.

           Vastakuvanaan tämä selostamani mielenosoitusmatka paljastaa myös koko Suomen kansan asenteita, sen vieraantumisen oman maansa luonnosta: näin pieni on ryhmä, joka asettuu metsänsuojelussa yleistä mielipidettä vastaan. Kysyttäessä suomalaiset vaahtoavat rakkaudestaan luontoon, mutta oikeus oman tontin ja omaisuuden hallintaan ja hyväksikäyttöön, rakentamiseen, "kehittämiseen" ja myymiseen, ajaa valintatilanteessa aina luonnonsuojelun ohi. Suomen metsäteollisuus on tuloslaskelmissaan muuttanut koko maan yhdeksi riviksi, pelkäksi tuotantotekijäksi.

           Olemme pieni, ahne, äskettäin itsenäistynyt ja äkkirikastunut kansa.

           Meillä näkyy länsimaisen järjen laatu pähkinänkuoressa, puhtaimmillaan. Moderni aikakausi on luonut huikeat keinot toimeentuloon ja luonnon hallintaan. Mutta elämisen keinot muuttuvat itsetarkoitukseksi. Taloudesta tulee kaiken mitta, talous kalvaa mielekkään elämän juurta. Työttömyys, näköalattomuus ja korruptio leviävät kuin syöpä.

Uskon että aatehistorian seuraava vaihe on naiivin kehitysuskon purkaminen pala palalta. Äiti Maan sietokyky ja resurssit ovat loppumassa. Raaka-aineita riittää, mutta jätteitä ei enää pystytä piilottamaan minnekään. Pohjoisten huipputeknisten maiden on laitettava kasvulle rajat. Kehitysmaat eivät sitä tee. Niiden puute ja hätä on seurausta meidän rikkaudestamme. Ne voivat vain tuijottaa itsensä sokeiksi lännen tekniseen ylivaltaan.

           Tekniikan kritiikki on meidän tehtävämme.

I  VALMISTELUT

Tampereen kokous - Puhelimet soimaan - Marketta Horn ja Merva Mikkola - Faxikampanja -Eduskuntatalossa

Lestadiolaisten suviseuroja ja jäähallien lattioille levitetyissä muovituoleissa lippujensa kanssa istuvien sotaveteraanien kivisen jäykkiä rituaaleja lukuunottamatta suomalaiset kokoukset ovat vaikeasti tajuttavissa. Keitä nämä ihmiset ovat? Mikä heitä yhdistää? Ihmettelin sitä taistolaisliikkeessä ja kommunistipuolueessa 70-luvulla;  ihmettelin sitä taas.

           Reima Pietilän ilmasta katsoen metson muotoiseen monumenttiin, Tampereen kaupunginkirjaston uuteen päärakennukseen, oli kokoontunut 47 luonnonsuojelijaa. Oli sunnuntai tammikuun 29. päivä 1995.

           Kalastaja ja ekoherättäjä Pentti Linkola ja hänen kumppaninsa tummatukkainen vihreäsilmäinen kaunotar Anneli Jussila olivat soitelleet Linkolan kannattajille ja kirjoitelleet kirjeitä.

           Olin mukana, koska olin sihteeri Vihreässä Elämänsuojelun liitossa. Liitto oli perustettu pari vuotta aikaisemmin Säätytalolla Helsingin Kruununhaassa. Aatetta oli julistettu salamavaloissa ja tv-lamppujen kuumassa. Mutta itse yhdistysarki oli nimimiehille maistunut huonommin, ja piankin koko homma oli kuivunut. Siinä vaiheessa Linkola perustajajäsenenä ilmeisesti rupesi hankkimaan uusia jäseniä yhdistykseen. Minunkin puhelimeni soi eräänä päivänä: "Täällä Pentti Linkola". Olin kirjoittanut Linkolalle kirjeen, joissa kiitin hänen artikkeleistaan Suomen Kuvalehdessä. Olin myös kuvaillut lapsuuteni Tampereen ekokatastrofeja 60-luvulla. Niistä ei silloin piitattu, kun elettiin jatkuvan nousun aikoja. Elintasokilpailu Suomen kansassa oli viatonta, eikä vielä osa valtioideologiaa niinkuin nykyään.

           Vihreän Elämänsuojelun Liiton kokouksissa kävi enää 6-7 henkilöä, eläkkeellä olevia lääkäreitä ja kirjailijoita. Puheenjohtajana oli eläinten oikeuksista Helsingin yliopiston filosofian laitoksella väitellyt Leena Vilkka. Radikaalit puheet ilman häiritsevää toimintaa, oli hänen linjansa.

           Siksi olin hämmästynyt väkimäärästä Metson kokoushuoneessa. Helsinkiläisyys on turmiollista, totesin. Pääkaupungissa aatteet muuttuvat lööppien aiheiksi, tiedotusvälinestrategioiksi. Ihmiset elävät mediassa. Heti kun helsinkiläinen huomaa, että jokin teema ei ole enää huudossa ja kamerat kaikkoavat ympäriltä, hän vaihtaa mielenkiintonsa kohdetta.

           Mutta Tampereen kokouksessa tuntui että jotakin oikein aiottiin. Oltiin hartaasti asialla.

          

Ensimmäisenä puhui professori Pentti Tuohimaa Tampereen yliopistosta. Hän esitteli uutta suuntaa lääketieteessä. Evoluutiolääketiede kysyy, mikä jonkin oireen tai elimistön reaktion tuoma etu luonnonvalinnassa ja lajin säilymisessä voisi olla. Esimerkiksi kipu venähtäneessä lihaksessa suojaa lihasta ja antaa tilaisuuden parantua. Yleisöltä alkoi tulla minä ja reumatismini -tyyppisiä puheenvuoroja.

           Linkola istui toisessa penkkirivissä. Hän oli professorin kanssa samaa mieltä liian hygienian tarpeettomuudesta.

           - "Ihminen kyllä kestää. Kyllä saasteita vedessä on, mutta minä juon aina kouralla siitä missä satun olemaan, vaikka helsinkiläisestä katuojasta. Enkä ole koskaan sairastanut."

           - "Ja jos kuumetta tulee, sitä ei saa hoitaa. Se on elimistön puolustuskeino. Korkea lämpötila tappaa bakteereja.", vastasi Tuohimaa.

           Inkeri Kannisto lausui runonsa Säästäväisyyden ideologia. Terttu Laurila kertoi suojelijoiden väsymisestä Vuotoksen altaan soutamiseen ja huopaamiseen.

Linkolan alustusvuoro oli viimeisenä. Hän jatkoi Vuotoksesta, siirtyi sitten julkilausumien ja toiminnan suhteeseen. Julkilausumat ovat hyödyllisiä ainoastaan johdatuksena toimintaan. Minne lähdetään tästä kokouksesta: valtioneuvoston linnaan, Lapin kaivosvarauksille? Kuinka moni täällä olisi valmis lähtemään Keski-Eurooppaan, osoittamaan mieltä vanhojen metsien hakkuita vastaan? On saatava aikaan näyttäviä, täsmällisesti suunniteltuja mielenosoituksia, Linkola sanoi. Vihreät ovat eduskunnassa ja valtakunnanpolitiikassa täysin keskittyneet sosiaalikysymyksiin, etääntyneet ekologisesta ajattelusta. Eihän suomalainen työtön ole nälässä, Linkola huomautti. Suomalainen lapsiperhe itse asiassa tuhlaa, kertakäyttövaippoineen kaikkineen. Jokaiselta suomalaiselta pitää ottaa pois, köyhimmältäkin.

           - "Aivan", kuiskasi minulle demarituttavani. "Valtakunnan-Paavo tätä pian toteuttaa, juuri köyhemmästä päästä. Vaipat pois yksinhuoltajilta."

           - "Valtakunnan-Paavo? Se iso Frankenstein?" Demarit taisivat tietää jo seuraavan pääministerin.

Linkola oli vielä kesken alustustaan, kun syntyi kiivas pohdinta. Mielenosoitusta ulkomailla ei oikein hyväksytty, jos kannatettiinkin. Turkulainen Yrjö Mäkinen nousi seisomaan loukkaantuneena. Emmekö ole itse vastuussa metsistämme? Mitä niistä saksalaisille kertomaan? Minä puolustin ulkomaille menoa. Sanoin ettei maapallolla elonkehä tunne rajoja. Suomalaisina olemme omamme hoitajia, mutta kotimaasta ei kerry tarpeeksi vastavoimaa vanhojen metsien talouskäytölle. Sitä on haettava mistä löytää, vaikka Keski-Euroopasta. - Jos Suomen metsiä säästetään, kaatuu ehkä metsää Brasiliassa tai Siperiassa tai Kanadassa, huomautti eräs ulkomaalaisittain puhunut mies. Aivan, mutta me olemme suomalaisia, ja meidän metsistämme ei ole jäljellä luonnontilassa juuri mitään, vastattiin.

Kansa sanoo mitä tahansa pusikkoa metsäksi, mutta tosiasiassa: mökkitie tuolla, metsäautotie täällä. Voimalinja mäen laella, hakkuuaukko notkossa. Taimikoita ja leimikoita. Ojitettuja soita, myllättyä kannokkoa. Joka paikkaan kuuluu renkaitten ulina pikatieltä, moottorisaha viereiseltä palstalta ja moottorivene järveltä. Tämän tietää, joka on suomalaisessa "metsässä" käynyt. Linkola kirjoituksissaan saattoi muistella nuoruusvuosien vaelluksiaan heti sotien jälkeen, autuaallista eksymistä tiettömiin erämaihin. Enää se ei ole hänellekään mahdollista. Minun sukupolveni kokemuspiirissä erämaita ei ole ollutkaan.

Maalla, merellä ja ilmassa kansa ulvottaa moottoreitaan. Jäytävässä ulinassa kansa kuulee sielunsa äänen, vuosisatojen raatamisen tuskan, kivun, jonka moottorit ovat ottaneet kantaakseen. Romantiikan aikana kansanrunouden kerääjä otaksui, että kansan ääni kuuluu runoissa ja lauluissa. Tavallaan. Ne ovat juhlahetken pilkahduksia, vanamon kukinta. Mutta moottoreissa kansan sielu saa rehellisen äänen. Autoja, perämoottoreita, poria ja moottorisahoja ulvottaessaan kansa kertoo itsestään. Formula-ykkösten ulinaa palvoessaan kansansielu nousee tietoiseen auto-ekspressioon.

           Vesijeteissä se jo huutaa päälleen taivaan kostoa.

Kuunneltuaan keskustelua ja pääteltyään kiinnostuksen määrää Linkola ilmoitti olevansa valmis matkaan toukokuussa. Talvikalastus olisi silloin ohi. Luonnonsuojeluliiton Hannu Hyvöselle on jo puhuttu, samoin metsäaktivisti Jakob Donnerille, sanoi Linkola.

           Metson kirjastovirkailija tuli huomauttamaan kokoushuoneen sulkemisesta. Väki alkoi nousta istuimiltaan. Anneli Jussila otti puheenvuoron. Hän kutsui Keski-Euroopan matkasta kiinnostuneet jatkoille tiettyyn ravintolaan Alarannan Koskikeskukseen.

Hajaannuttiin. Muutamat puuhasivat lähtöä jatkopaikkaan. Minulle tarjottiin autokyytiä, mutta sanoin että tosi luonnonsuojelija kävelee näin lyhyet matkat. Halusin raitista ilmaa, ja sitä paitsi nauttia Tampereen kaduista, pitkästä aikaa.

           Kuninkaankadulla yritin soittaa puhelinkopista Juho Juntuselle, mutta Juholla oli puhelinvastaaja päällä.

           Koskikeskus oli minulle uutta. Olin valokuvausopiskelijana vuonna -76 dokumentoinut Verkatehtaan purkamista. Vuosikausien pattitilanteen lauettua oli kosken itärannalle tehtaan tilalle noussut tyylitön massiivinen hotellitorni ja kauppakeskus. Toisella rannalla sen sijaan muutama Takon paperitehtaan alapuolelle tyhjäksi jäänyt tiilikolossi oli säilytetty. Niihin oli sijoitettu käsityöläisiä, taiteilijoita ja ravintoloita.

           Kaksi kävelysiltaa yhdisti nyt rantoja, samoilla kohdin mistä kirjallisuudessa usein toisteltua "neulapatoa" pitkin lahtaripartio hiipi konekiväärien huomaamatta punaisen Tampereen sydämeen kevättalvella 1918. Jos kulkee kävelysiltojen yli, hämmästyy kuinka matala Tammerkoski on. Pohja näkyy selvästi ruskean, lujasti virtaavan veden läpi. Syvyyttä on ehkä vajaa metri.

           Ravintolamme oli kotoinen, selvästi naisen hallitsema, ruutupöytäliinoineen ja punaisine servietteineen. Tarjoilija ehdotti kalaa. Onkohan tässä diili talon ja Annelin ja Pentin välillä; nämä ovat Linkolan pyydystämiä kaloja, arvelin. Istuin samassa pöydässä professori Tuohimaan, hänen vaimonsa ja Ekologisen puolueen Yrjö Mäkisen kanssa. Kohta tuli parikymppinen poika, jolla oli pyöreät silmälasit, vaalea tukka poninhännällä ja tyttöystävä käsipuolessa. Hän vaihtoi pari sanaa Linkolan kanssa ja istui meidän pöytäämme. Tapasin näin Otso Ovaskaisen, insinöörin ja matematiikan tutkijan, jota ilman mielenosoitusmatkasta ei olisi tullut mitään.

           Ilta eteni vapaasti. Eniten piti ääntä keski-ikäinen naishenkilö jolla oli vaalea tupeerattu tukka, ja joka halusi profiloitua asettumalla Linkolaa vastaan. Joka asiassa hän samalla silmät ihailusta loistaen epäili johtomiestämme "fasismista", naisten syrjimisestä, väkivallan ihannoinnista jne. Tuntui hölmöltä umpirauhallisessa ravintolassa. Linkola vastaili hymähdellen. Sananvaihdosta oli kuitenkin se hyöty, että Linkolan todettiin olevan vain yksi matkan osallistuja, yksi porukasta. Tästä tulee kansalaismielipiteen ilmaisu, tähdensi joku. Euroopan unionin periaatteisiin kuuluvat demokratia ja kansalaisaktiivisuus; siis niitä osoittamaan! Linkola ivasi demokratiaa ja sanoi vastustavansa koko unionia. Mutta Suomen metsät ovat tärkeämmät, niiden puolesta vaikka perkeleen kanssa monitoimikoneita kohti.

           Kala-ateria sulatti epäilyhenkeä. Matkaan lähtijöitä ei silti monta ilmaantunut. Nyt parinkymmenen joukostamme osa oli niin tavallisentapaisia tamperelaisäijiä, että olisi luullut heidän vain räkäisevän kaikille vouhotuksille. Ovat pilkkijäillään tavanneet Linkolan ja tulleet kokoukseen ohjelmaa saadakseen, luulottelin. Ei heistä sitten ketään matkalla näkynytkään.

           Vaalea nainen innostui puhuessaan yhä lisää, kertoi elämäntilanteensa, nimensä, lapsensa, työnsä. Hän oli espoolainen kaupunginvaltuutettu, valtiotieteiden tohtori Marketta Horn. Häneltä oli kohtu poistettu. Siitä siis sotaisa feminismi ja terveyteen liittyvät ideat, joita hän yritti tarkistaa professori Tuohimaalta.

           Kello lähestyi kymmentä, junat olivat lähdössä. Otson tyttöystävä Mari aikoi opiskelupaikkaansa Turkuun, samoin Yrjö Mäkinen. Otso ja Marketta katsoivat Helsingin junien aikatauluja. "Etkö lähde heidän kanssaan?" kysyi Anneli Jussila minulta. Olimme tutustuneet Vihreän Elämänsuojelun liiton kokouksissa, joten Anneli tiesi minun asuvan Helsingissä. Sanoin aikovani jäädä pariksi päiväksi Tampereelle. Join tuoppini loppuun, hyvästelin Annelin ja Pentin. Maksoin laskuni ja kolistelin portaat alas vanhalle tehtaan pihalle.

Alarannassa oli puhelinkoppi. Sain Juntusen Juhon tällä kertaa kiinni. Tapasimme hänen autotallillaan ja rupesimme dokaamaan. Heräsin seuraavana aamuna Sorinahteen poliisiputkan lattialta. Ulos päästyäni vietin loppupäivän Uimahallin majassa krapulaani parannellen. Lueskelin Paavo Haavikon Keskiluokan tuhoa.

           Illalla alkoi tuntua paremmalta. Tartuin puhelimeen ja soitin Talaskankaan veteraanille Tuuli Luukkaalle Helsingin Elontielle. Selitin Tuulille kokouksen kulun ja ehdotin että hänkin lähtisi mukaan mieltä osoittamaan. Mutta Tuuli moitti Linkolan "ekofasismia" ja sanoi että nolaisimme itsemme Keski-Euroopassa, jossa natsien keskitysleirit ovat vielä lähimuistissa. Ei Linkolan ajattelu siellä nyt niin tunnettua ole, argumentoin. Mutta Tuuli jatkoi inttämistään, samalla tapaa kuin Marketta Horn edellisenä iltana. Aloin tajuta. Tuuli on kiinni taiteilijasuunnitelmissaan, mikään ei saa häiritä niitä. Metsäaate on väistynyt hänen sydämestään, arvelin. Taisin olla väärässä, sillä seuraavana syksynä Tuuli järjesti filosofi Olli Tammilehdon kanssa taidehuutokaupan, jonka tuotolla maksettiin metsäaktivistien sakkoja. Oli miten oli; pyysin Tuulia levittämään sanaa mielenosoitusmatkasta.

Puhelimet lauloivat eri puolilla Suomea. Ilmoittautumisia tuli Linkolalle ja Jussilalle, Marketta Hornille, Otso Ovaskaiselle - ja niitä peruttiin. Vähitellen alkoi silti varmistua, että hankkeesta tulee tosi.

           Helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana käytiin sarja kokouksia Helsingissä.

           Säätytalolla oli laaja keskustelutilaisuus luonnonsuojelusta. Sen päätyttyä metsäaktivistit siirtyivät toiseen saliin toisen kristallikruunun alle suunnittelemaan Euroopan matkaa. Linkolan ja Anneli Jussilan lisäksi läsnä oli metsäliikkeen nuoria kenttämiehiä, jotka olivat joutuneet Kuusamossa tiukoille sikäläisiä yhteismetsän omistajia vastaan. Nuorten toimintaorganisaatio oli Luontoliitto, radikaali ja ehdottoman tervejärkinen, päinvastoin kuin useat vanhemman luonnonsuojeluväen klikit. Niissä henkilökohtainen vallanhimo, ikiomat fixe idéet, keskustelutaitojen liiallisuus, pikkuporvarillinen mukavuudenhalu, virkojen ja toimien kahleet ja yleinen epäusko vesittivät toiminnan jäsenmaksujen keräilyn asteelle, minun kokemukseni mukaan ainakin.

           Luontoliittolaiset pohtivat tapahtumia Kuusamon avohakkuilla. He myös kertoivat tuntemistaan keski-eurooppalaisista luonnonsuojelujärjestöistä, nimenomaan niistä jotka toimivat pohjoisen havumetsävyöhykkeen tuhoamista vastaan. Minulle alkoi kertyä  järjestöjen ja toimihenkilöiden nimiä; Ruotsista, Hampurista, Münchenistä, Amsterdamista, Lontoosta, Brysselistä. Kävi myös selväksi, että tällä matkalla ei paranisi turvata liikaa Greenpeacen apuun. Plakaateissaan ja julistuksissaan matkamme piti näyttää siltä mikä se olikin, maansa metsäluonnon tuhoamisesta tyrmistyneiden suomalaisten oma-aloitteiselta hätähuudolta. Greenpeace erikseen, kansalaisaktivismi erikseen.

          

Luontoliiton kaverit tekivät minuun vaikutuksen, koska pystyin vertailemaan heitä parinkymmenen vuoden takaisiin taistolaisiin. Ei kymmenettä osaakaan silloisten toverieni teoriapuurosta, ei turvautumista teatteritemppuihin kokouksissa, ei joukkovoiman korostamista. Luontoliittolaiset tiesivät olevansa yksin, ilman minkään työväenluokan tai edistyksen selkänojaa. Teoriakin luonnonsuojeluliikkeelle oli alkuaamenissa, sen ymmärsivät kaikki. Etulinjan aktivisteista moni ei matkallemme päässyt; heillä oli tekemistä metsissä. Toukokuu on lintujen paluumuuton aikaa ja lintujen tarkkailu monen metsäaktivistin mieliharrastus. Itse neonvihreänä näin siinä lähinnä koomiset puolet. Ajellaan autolla televiestien perässä, vain siksi että jollakin kivellä on nähty erivärinen sirri kuin naapuriluodolla. Okei, ehkä se on perustutkimusta...

          

Kevyempi tilaisuus oli Taidehallin pienessä studiossa. Tuuli Luukas ja taidehuutokauppaa metsäaktivistien tueksi hommannut Insert Coin -ryhmä hoitivat siellä ennakkoinfon kampanjastaan. Tuuli keräsi Olli Tammilehdon kanssa teoksia nuorilta suomalaisilta taiteilijoilta. Koko kampanja perustui Tuulin maata kattavaan tuttavapiiriin taiteilijakunnassa ja metsäaktivisteissa. Suomeksi ja englanniksi oli painatettu keräyskortti. Sen kulut oli saatu kirjapainoilta ja mainostoimistoilta. Nyt piti levittää tietoa keräyksestä.

           Jännitystä tuntui Tuulin aloittaessa puheenvuoronsa. Kaikkivaltias Helsingin Sanomat oli nimittäin paikalla, julkkis- ja ilmiökriitikko Mattiesko Hytösen mustan nahkapuvun sisällä. Hytönen teki tilaisuudesta tosiaan jutun, parodian, jonka pääasiaksi tuli läsnä ollut nuori aktivistityttö jakkupukuineen ja pitkine vaaleine hiuksineen. Tuulilla taas oli "liian pienet kengät". Minut mainittiin filosofina, joka mainosti Linkolan mielenosoitusmatkaa. Aivan niin. Heti kun puheet oli pidetty, minulle ilmoittautui ovelan peikon näköinen harmaapartainen ruskeasilmäinen lapinmies, vihreässä maastopuvussa. Hän oli lääkäri ja pitkän linjan luonnonsuojelija Teuvo Niemelä Ivalosta, sattumalta Helsingissä käymässä. Hänestä tuli matkamme toinen nestor Linkolan lisäksi.

Viikko viikolta jatkettiin lähtijöiden etsimistä.

           Eero Taivalsaari ja Vihreä Sivistysliitto pohtivat luontovalistuksen kysymyksiä vanhusten palvelukeskuksessa Kampissa. Miten koululaisille piti opettaa ekologista tietoisuutta? Luontoihmisten olisi järjestettävä heille retkiä, koska lapsille ei muuten kehity alkeellisintakaan luonnontunnetta. Luonto häviää tietokonepeleille, asutaan maalla tai kaupungissa. Eero Taivalsaaren sivistynyt epätoivo, Sari Kuvajan itsevaltaisen pystykaulainen prinsessatyyli ja Marketta Hornin kohkaaminen hallitsivat keskustelua.

           Kiisteltyään ensin seksuaalirooleista luonnonsuojeluliikkeessä parin mieshenkilön kanssa Marketta otti puheeksi myös Eurooppa-turneemme. Tilaisuuden loputtua Marketta vei matkasta kiinnostuneet saman korttelin unkarilaiseen ravintolaan.

           Viereeni sattui reilusti viisikymppinen daami elämää nähneine piirteineen, punaisessa takissa, suora valkoinen polkkatukka hiukan rasvaisena roikkuen. Hän oli hauska seuranpitäjä, hänessä oli suuren maailman tuntua. Marketta esitteli hänet: Merva Mikkola. Jaha, siis Merva Mikkola, jonka mukaan saamista Marketta oli hosunut hirvittävän tärkeäksi jo Tampereella.

          

Merva osoittautui yhtä kovaksi puhekoneeksi kuin ystävänsä. Muutamassa minuutissa hän selitti minulle elämäntilanteensa. Hän oli vihreä espoolainen kaupunginvaltuutettu, kuten Marketta. Hänen miehensä oli kuollut vuosi sitten, rokkari Artsi. Heillä oli kuusi lasta, kaksi nuorinta vielä kotona, 14-vuotias Riikka ja 12-vuotias Tuomas. Lähtisinkö katsomaan valkovuokkoja? Minulla on auto, sanoi Merva. Oli jopa hiukan bensaa; Merva oli lainannut lapsilta rahaa kokousretkeä varten. Voisimme käydä tietyssä niemessä Espoossa, jossa vuokkoja oli.

           Puulla päähän lyötynä en osannut kieltäytyäkään. Asetin ehdoksi että Mervan bensa riittäisi tuomaan minut myös takaisin Helsingin puolelle Lauttasaareen, niin että pääsisin kuukausikortilla kotiin. Minulla ei ollut maksaa viittätoista markkaa Espoon busseissa. Olin jo vipannut Marketalta viisikymppiä ja juonut oluet sillä.

           Mervan pieni punainen auto oli Malminkadulla parin sadan metrin päässä. Pujottauduimme etupenkeille. Merva pani kasetilta soimaan Mozartin pianokonserton. Hän kuulemma opetteli kotona pianolla Scarlattin sonatiineja, "vähän sentimentaalisia mutta helppoja". Merva ohjasi Länsiväylälle ja Espoon halki Espoonlahden länsipuolelle. Tosiaan, löytyi niemi ja valkovuokkoja, ja sitä paitsi jännittävä ontto puu. Lahden toisella puolen näkyi rannalla punainen tupa. Merva selitti kuka sen ja sen tontin omisti ja mitä kunnallispoliittisia kähmintöjä siitä oli käyty.

           Ajelimme Espoon rantoja ympäri. Istuimme kivillä, katselimme rantakaislikkoja, kiipesimme Kasavuoren kallioille. Merva oli lapsena sieltä katsellut Helsingin torneja. Merva kertoi Espoon asioista, perheestään, veljistään, sisaristaan. Mervan isä oli aikoinaan ostanut Soukanpohjan kartanon - sen nimi oli tietenkin alun perin ruotsiksi, Sökö Nedergård. Sen maita oli sittemmin myyty, ja niille oli rakennettu kerrostaloalueita. "Kun kiipeämme takaisin alas, ovat nuo pohjoisen puolen talot kartanon entisillä mailla", Merva sanoi. Merva asui itse kartanossa kahden nuorimman lapsensa kanssa, perikunnan vuokralaisena. Mervan kuuluisista veljistä tunsinkin Kainu Mikkolan, joka kävi Vihreän Elämänsuojelun liiton kokouksissa. Merva osoitti Kasavuoren harjalta Espoonlahden Björköfjärdenille: yhdessä saaressa oli kuulemma Kainun isännöimä kesämökki. "Jos kerran olette myyneet noin paljon maata, mihin rahat ovat menneet, kun et voi edes bensaan löytää?" kysyin Mervalta. Merva kohautti olkapäitään. "Koulutettiinhan meidät lapset, ja..."

          

Kesällä metsämarssin jälkeen Merva järjesti kartanossaan muistelujuhlat. Talo oli iso kaksikerroksinen puurakennus, jonka julkisivu oli Espoonlahden perukalle. Sitä suojasivat parikymmenmetriset hopeapoppelit. "Myrskyllä ne kohisevat niin kovasti ja hakkaavat seinää, että minua ahdistaa. Tekisi mieli kaataa ne, mutta eihän sitä voi", Merva selitti. Pihan puolella oli ulkorakennuksia, osa vuokrattuina hevostalleiksi. Itse Merva piti kanoja. Puutarhassa oli liekaan sidottuna pitkävillainen pässi. Ulko-ovesta sisään tultaessa oikealla oli vaikuttava tupa. Muuri oli käytössä ja pöydät ja keinutuolit talonpoikaistyyliä, lattialaudat leveitä ja kuluneita. Toisessa päässä taloa oli sali valkoisine huonekaluineen.

           Merva oli laittanut ruokaa ja kaikki olivat tuoneet mukanaan jotain. Marketta Hornilla oli oman puutarhan porkkanoita. Syötiin ison pirtinpöydän ympärillä.

           Kainu Mikkola esitteli taloa. Sitä oli vuosikymmenien varrella korjailtu aina sieltä täältä, joten yksikään väkivaltainen totaaliremontti ei ollut koskaan päässyt turmelemaan ajan ja historian tuntua. Yläkerrassa oli lasten huoneita ja isännän sali, jonka ikkunasta näkyi lahdelle. Vanhan taffelipianon päälle oli ripustettu muotokuvamaalaus Mervan isästä. Toisella seinällä oli toinen taffelipiano, mutta se oli rikki. Mervalla oli valkoinen fortepiano alakerran salissa. - Pelasimme ruuan jälkeen jalkapalloa pihanurmikolla. Niityn ja metsikön takaa nousivat entisillä kartanon mailla kirkkaan valkoiset kerrostalomassat.

          

Kerran kokoonnuimme Marketta Hornin omakotitalossa Mankkaalla. Ajoin sinne Espoon vihreällä bussilla. Matka on joutumassa espoolaisten haltuun, totesin. Espoo, tämä kaupungiksi nimitetty ympäristökatastrofi! Mitä Espoossa on - paitsi sekavuutta ja sekavuutta? Mutkittelevia teitä ja moottoriteitä, moottoritien ramppeja, kerrostaloja, luonteettomia rivitaloja, teollisuushalleja, suunnattomia kerrostaloja, ostoskeskuksia. Merenrantaa, kyllä, mutta se on aina jossakin muualla, tavoittamattomissa. Pusikoita ja pusikoita. Espoossa samoin kuin Helsingissä uusien teiden väliin jauhautuvia metsiköitä hoidetaan talousmetsien tapaan: vähänkin isommat puut hakataan. Ulkoiluteitä muutaman metrin välein rinta rinnan. Liittymäteitä, paikallisteitä. Mitä niityistä ja puista? Helsingissä puistoista vastaa rakennusvirasto. Se perustelee mm. Lauttasaaren harvennushakkuita kertomalla että vanhat puut ovat "vaarallisia"! Insinööriajattelun ihmeellisyyttä! Autoliikenne tappaa kymmeniä ja satoja vuodesta toiseen. Ilmansaasteet tappavat kuusimetsiä, mäntymetsiä, eläinlajeja, astmaatikkoja. Ei se huolestuta tekniikan miestä. Lahot kuuset ovat vaarallisia hänen maailmassaan.

           Vanha puu on olio, eksistenssinsä puolesta riippumaton ihmisestä ja hänen kyvyistään. Puun itsevaltias oleminen muistuttaa luonnon toiseudesta ja ihmisen riippuvuudesta, suuresta abjekti-äidistä hyötyjärjen tuolla puolen. Sitä ei teknorationaalinen sielu kestä.

           Jäin bussista Mankkaantiellä. Katsoin ympärilleni. Matalia omakotitaloja, pysäkkikatos, moottoritien hurinaa. Espoo. Suomen hahmoton Los Angeles, postmoderni ei-mikään. Täältä siis lähtee luontoradikalismi Suomessa. Eipä ihme.

Marketan talo koristeleikattuine räystäineen oli kuin Hannun ja Kertun piparkakkumökki. Kuistilla lojui nuorten vaatteita ja urheiluvälineitä. Jätin kenkäni naulakon alle. "Kohta tulee kahvia", sanoi Marketta ja hävisi talon sokkeloihin. Löysin olohuoneeseen. Samalla ovikello soi, menin avaamaan. Merva saapui raahaten isoa kassia, saatuaan autonsa pysäköidyksi. Otso tuli Kati Bentin kanssa. Kolmas kaupunginvaltuutettu Espoosta. Marketan teini-ikäiset ajoivat meidät pois olohuoneesta ruvetessaan televisiota katsomaan. Siirryimme kylmälle lasiverannalle. Marketta kattoi kahvin sinne. Raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta.

           Päätimme vuokrata matkaa varten oman bussin. Tarjolla oli parikin vaihtoehtoa; päädyimme halvimpaan. Emme kai tarvitse videoita, jääkaappia ja vessaa autossa. Otson kanssa laskeskelimme reittiä ja lautoista ja auton polttoaineesta syntyviä kustannuksia. Kuljettaja tulisi sopuhinnalla. Tosin hän ei ollut koskaan ajanut ulkomailla, eikä osannut kieliä. Mutta olihan meillä kielitaitoisia. Marketta oli vieläpä asunut Saksassa, saksalaisen miehensä kanssa. Pikaisesti laskettuna alkoi vaikuttaa, että noin tuhannella markalla nenää kohti matka onnistuisi. Marketta oli huolissaan omien rahojensa riittämisestä ja kehitti suunnitelman myydä pysähdyspaikoissa suomalaisia käsitöitä. Hän oli puhunut ruuanlaittajaksi matkalle tuttavansa, Ilta-nimisen naisen. Emme olisi baarien ja kahviloiden armoilla Euroopan moottoriteillä, vaan autossa olisi koko ajan evästä.

          

Insinööriajattelusta vapautunut insinöörimme Otso Ovaskainen puolestaan asui ja kasvatti lampaitaan Nettaalla, hybridikaupungin kartoittamattomilla perukoilla. Sinne kulki bussi Leppävaaran asemalta, tyhjyyttä suhisevien maiden halki. Myös Kati Bentin koti oli lähistöllä. Katin ja Otson suhteesta en päässyt koko matkan aikana selville. Se oli merkillisellä tavalla läheinen, vaikutti yhteiseen vitsiin perustuvalta salaliitolta. Tunsin että Kati edusti Otsolle myös äitiä. En nimittäin uteluistani huolimatta saanut selvää Otson kotitaustasta. Kaukaa Pohjois-Suomesta hän oli muuttanut opiskelemaan Otaniemeen; asui isossa hyväkuntoisessa talossa, kommuunissa, jonka omistajia ja periaatteita ei kerrottu. Otso oli Linkolan säätiön asiainhoitaja. Säätiö keräsi varoja ostaakseen Suomesta palan luonnontilaista metsää, minne sitä olisikin saattanut jäädä, moottorisahojen ja telaketjujen vihalta.

           Otson luona istuimme pariin kertaan ja arvioimme tulevaa reittiä. Nämä tapaamiset tahtoivat valua ginin juomiseksi, jota Kati Bent oli tuonut ulkomaanmatkoiltaan. Mervaa tai Markettaa ei näkynyt. Linkola oli välillä Sääksmäeltä langan päässä. Hän piti koko ajan yhteyttä Otsoon, pysyen siten kärryillä matkan valmistelussa.

Muutamaa viikkoa ennen lähtöpäivää mielenosoitusten onnistuminen oli vielä täysin toivon varassa. Minun tehtäväni oli lähettää faxeja mahdollisten kohdekaupunkien luonnonsuojelujärjestöille ja ottaa yhteyttä niihin myös puhelimitse. Panin viestejä kymmenittäin liikkeelle Luontoliiton toimistosta Perämiehenkadulta. Ystävälliset asialliset aktivistinuoret vilkuilivat silmänurkistaan oudon sedän puuhia.

           Aloituskaupunki Hampuri vaikutti täysin toivottomalta. Tapaisimme Elben tyttären perjantai-iltana 12. 5. - onnetonta aikaa ei voinut ohjelman muiden kiintopisteiden takia millään muuttaa. Hampurin luonnonsuojelujärjestöillä sattui suuri kokous edelliseksi päiväksi torstaiksi, viidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Sinne olisimme voineet kyllä tulla. Mutta tapaamisesta viikonloppuna hampurilaiset eivät halunneet kuulla sanaakaan. Greenpeacen paikallinen toimisto, jos vain sain yhteyshenkilömme Anne Jansenin sieltä kiinni, pompotti meitä aarniometsäjärjestölle, tämä Maan ystäville, nämä takaisin Greenpeaceen - "Anne Jansen heillä voisi olla kiinnostunut" - jne.

           Amsterdamissa vastattiin ystävällisesti ja neuvottiin sopiva tori mielenosoitukselle. Ketään omasta väestä ei luvattu lähettää tueksi. Olin kuvitellut, että olisimme saaneet paikallisia aktivisteja mukaan huutamaan ja marssimaan, tai ainakin yleisöksi.

           Bryssel oli yhtä sotkua. Bonn ei vastannut. Frankfurtissa faxia ei ollut kytketty. Lontoota hoiti onnekseni Tessa Oksanen, nuori punatukkainen kierrätysaktivisti, jolla oli poikaystävä sumujen metropolissa.

           Sen opin näistä tankkaavista puheluista ja yhä konstikkaammista faxeistani, joihin yhteen kymmenestä tuli muutama kiertelevä sana hätäisenä vastauksena, että en halveksi ulkomaan-edustustoja, lähettiläsverkostoja, korruptiolounaita, enkä tuttavankauppoja. Oli tosiaan vaikea selittää noinkin yksinkertaista asiaa kuin mielenosoitusta Suomen metsien hävitystä vastaan, kun ulkomaan osapuoli ei ollenkaan tietänyt kenen kanssa oli tekemisissä. Onneksi Ruotsissa toimiva Taiga Rescue Network antoi jossakin vaiheessa neuvon, että meidän oli käytettävä ryhmästämme aina määritelmää NGO, non-governmental organization. Se oli kai uskottavuustakuu? Luonnonsuojeluelämä Euroopassa alkoi valjeta hyvin laajaksi ja kirjavaksi.

Valmistelutyöt saivat uutta painoa Hannu Hyvösen tullessa mukaan. Iisalmessa asuva Hyvönen suunnitteli ennakkoseminaaria Vieremän vanhalle koululle, joka Talaskankaan taistelun aikana oli ollut hakkuiden vastustajien tukikohta. Siellä olisi parin päivän aikana tutustuttu ja hankittu rautaisannos metsätietoutta. Mutta ajatus osoittautui liian suurisuuntaiseksi. Useimmat ilmoittautuneet asuivat pääkaupunkiseudulla, ja monille pelkkä junalippu Savoon olisi ollut taloudellinen uhraus. Päädyimme siksi järjestämään keskustelutilaisuuden Eduskuntatalolle. Hyvönen ja minä otimme yhteyttä Veltto Virtasen eduskuntaryhmään, joka suostuikin isännäksi tilaisuuteen eduskunnan auditoriossa. Veltto oli valittu kansanedustajaksi Ekologisen puolueen listalta, jonka perustajajäseniin ja puoluehallitukseen Linkola kuului. Hannu Hyvönen soitteli minulle Iisalmesta, antoi pitkän listan nimiä, Linkolan tuttavia, jotka minun piti saada kiinni puhelimella ja pyytää mukaan taustatueksi ja todistajiksi. Oloni oli hiukan ontto vääntäessäni kuuluisien kulttuurityyppien numeroita. Linkolan mainitseminen kävi kuitenkin joka kerta selityksestä. Harva silti lupasi mitään. Hannu Taanila lähetti Linkolalle "tuliset taisteluterveiset", mutta ei luvannut vahvistaa taistelua omalla läsnäolollaan.

           Ajoissa ennen Eduskuntatalon tapahtumaa Hyvönen tuli Helsinkiin. Hän majoittui Luontoliiton huoneisiin Perämiehenkadulla ja kutsui minut sinne talkoisiin. Kopioimme ja kirjoitimme puhtaaksi lehtileikkeitä, joita Hyvönen oli metsäkiistoista kerännyt. Hyvönen oli tutunkauppaa hankkinut aineistolle monistajan eräästä pikapainosta. Saimme materiaalikirjan tiedotustilaisuuteen.

          

Eduskunnan auditorioon saapui 30-40 ihmistä. Järjestettiin kymmenen hengen paneeli, luonnonsuojelijoita ja metsäteollisuuden miehiä. Edelliset olivat hyökkäävä puoli, mutta edun tasoitti paperin ykköspuolustajan raakuus. Hän oli professori Matti Kärkkäinen, juuri valittu jonkin metsäteollisuuden valtuuskunnan johtoon. Kärkkäinen löi vyön alle jos voi. Hän jätti pohjaoletuksensa ääneen lausumatta, jotta ne "itsestään selvinä" tehoaisivat automaattisesti. Hän puhui kuin luonnonsuojelijat olisivat idiootteja, jotka eivät tajua metsäteollisuuden merkitystä Suomen kansantaloudessa. Hänen tehtävänsä oli valistaa ymmärtämättömiä. Autokoulunopettajan sitkeydellä hän yritti johtaa keskustelua kansantalouden "koviin tosiseikkoihin". Suojeluväki taas puhui ekologiasta, Linkola ja Hyvönen muiden mukana.

          

Kiistaksi nousi metsien todellinen määrä Suomessa. Linkola vetosi omaan kokemukseensa. Vaelluksillaan joka puolella maata vuosikymmenien aikana hän oli nähnyt metsien katoavan, haihtuvan kuin lumen keväällä. Teollisuusmiehet eivät olleet ymmärtävinään. He todistelivat puun määrää, joka oli kuulemma suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Puun määrä oli heille sama kuin metsän määrä, ja puun määrä luettiin hakkuukelpoisen sellun raaka-aineen tilastoluvuista.

           Kärkkäisen jankuttaessa metsäteollisuus-elintaso-kulutus -kuviotaan pyysin puheenvuoron yleisön joukosta. Mihin tarvitsemme pilipali-elintasoa, viihde-elektroniikan ja uusien automallien tulvaa metsien ja vesien kustannuksella? Niiden tuholla tuonti maksetaan, sanoin yleisömikrofoniin. Tietysti argumenttini oli peräisin Linkolan jostakin jutusta. Sävyni taisi olla jyrkkä, koska Veltto Virtanen rupesi tässä vaiheessa, hiivittyään vasta takariviin, vaahtoamaan sovinnollisuuden puolesta. Piippuhyllyltä päristeli partaansa Paavo Nikula. Ääni täristen hän käski mielenosoittajia pysymään Suomen rajojen sisäpuolella.

Ikäpolvikysymys. Sotasukupolvi samaistuu Suomeen valtiona niin voimakkaasti, ettei kykene osallistumaan mihinkään radikaaliin kritiikkiin. Varsinkin jos ei pelkällä asialla, vaan tunteella hyökätään mitä tahansa suomalaista instituutiota vastaan, tämä ikäpolvi joutuu paniikkiin. Ansioitunut luonnonsuojelija Nikula sai primitiivireaktion. Viis omasta  aatteesta - Suomea uhattiin. Isänmaa vaarassa, varmistin irti! Käskyvallan on säilyttävä! Käskyvalta suojelee kotimaan. Käskyvalta olen myös minä! Egon täydentäminen suuren isänmaan uholla oli vielä Weimarin tasavallan saksalaisillakin yleinen mentaliteetti. Siksi natsit valtaan noustuaan pystyivät käskemään kansaa mihin vain.

          

Kirjailija Eeva Kilpi sentään säilytti malttinsa. Hän käytti puheenvuoron, paheksuen Kärkkäisen kyynisyyttä. Linkola puolestaan tuohtui World Wildlife Fundia edustaneen Harri Karjalaisen kiertelyyn niin perusteellisesti, että ilmoitti siinä paikassa eroavansa järjestöstä ja lakkauttavansa vuosittaisen sadan markan jäsenmaksunsa sille, vaikka oli ollut perustamassa WWF:n osastoa Suomeen.

           Hämmästyneenä kuuntelin keskustelua Antero Eerolan seurassa. Kapakkatuttuni Antero, asiallinen diskohai, loikkasi jo ennen 25 ikävuottaan Vihreistä Vasemmistoliittoon, koska haistoi siellä enemmän etenemisteitä. Hän oli nyt siviilipalveluksessa ympäristöministeriössä. Ministeri Haavisto oli lähettänyt hänet kuuntelemaan tilaisuutta. Antero ei välittänyt osallistua keskusteluun, mutta kysyi minulta Otso Ovaskaiseen viitaten - Otso istui pari penkkiä edempänä - "Kuka tuo poika on?" Päivää ennen matkaa Ilta-Sanomissa ilmestyi ministerin kommentti: Terve menoa vain, kansalaismielipide on vapaa Euroopan unionissa.

           Auditorion varausaika loppui. Veltto Virtanen isäntänä käytti päätöspuheenvuoron. Laitoin lapun kiertämään matkaporukalle: siirrytään Aurora-klubille, Aleksanterinkatu 12, Balderin talo.

Auroran salissa sattui olemaan Tuuli Luukkaan ja Jan Kunnaksen kokoama valokuvanäyttely Talaskankaan kampanjasta ja metsistä. Sisään tullessaan Linkola huomasi kuvat ja sanoi: "No nyt alan ymmärtää..." En kerinnyt selittämään hänelle Kulttuuriklubi Auroran postmodernia politiikkaa, että siihen sisältyivät metsä-aatteen lisäksi kaikki muutkin hyvät ja kannatettavat aatteet, riippumatta maanosasta ja vuosisadasta.

           Taas päästiin auton vuokraamiseen ja muihin käytännön kysymyksiin. Onneksi Linkola oli mukana, muuten tuskin olisi yhtään päätöstä saatu aikaan. Juuri kukaan ei tuntenut toistaan. Oltiin suurkaupungin paikalle heittämiä lehtiä ja korsia, tunsin, harhailijoita, tosin luonnonsuojelusta kiinnostuneita, mutta joka tapauksessa... Tätä ajelehtivaa porukkaa näkee hakemassa vähän tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. Nytkin olisi voinut puheena olla Maya-intiaanien aplikointitaito, muutamien paikalle sattuneiden kommenteista päätellen. Mutta Linkola pystyi kokoamaan ajatukset edes hetkeksi.

          

Seuraavana aamuna Luonto-liiton metsäryhmän tukikohdassa pidettiin banderollitalkoot. Otson rahoilla valitsin kangaskaupasta luonnonvalkoista lakanakangasta, johon iskulauseet maalattiin tummanvihreällä. Estetiikan ja aatteen piti sointua yhteen: luonto ja vihreä räikeyttä vastaan. Keppejä olin hakenut Naisasialiike Unionin ullakolta Bulevardilta. Naiset olivat luvanneet Marketalle apua kansalaisaktivismissa. Ensin vain piti poistaa kepeistä sukupuolten tasa-arvovaatimukset.

           Meidän iskulauseistamme rankimmassa väitettiin että Suomi on metsien Auschwitz. FINNLAND AUSCHWITZ DER WÄLDER. Maalasin sen kissankokoisin kirjaimin; ajatuksen olin napannut Tuulin lopputyöstä Taideteollisen korkeakoulun kuvaamataidon opetuksen laitokselle.

           TV 2:n kameraryhmä kuvasi banderollien tekstausta. Se suunnitteli lähtevänsä matkalle mukaan, kokoamaan aineistoa ohjelmaan, jonka piti kertoa Linkolan elämäntyöstä. Hanke peruuntui lopulta, joku televisiopomo oli kai kieltänyt määrärahat.

Pari viimeistä päivää ja yötä ennen lähtöä olivat touhua vuorotta. Pitkin keskiviikkoiltaa 10. 5. roudasimme kamoja Otson kanssa hänen tätinsä pikkuautolla. Keräsimme kaupungilta telttoja, banderolleja, videokameroita, megafoneja.

           Kello 12 yöllä sain aseman edessä tuntemattomalta luovuttajalta shamaanirummun. Olin sitkeästi etsinyt sellaista mielenosoituksemme tueksi. Vihdoin olin saanut tietooni rumpujen tekijän Tapani Hietalahden. Hän soitti eräälle shamaanille, joka ei ollut maksanut rumpuaan. Siispä Etelä-Amerikkaan lähdössä ollut itähelsinkiläis-shamaani luovutti henkiveneensä meidän matkallemme. Hänen asiamiehensä antoi minulle ohjeet rummun käytöstä. Maksoin omistani käsirahan, ja myöhemmin loput Hietalahdelle, joten sain rummun omakseni. Otso istui autossa odottamassa ja söi asemalta ostettua hampurilaista. Kiire teki vegaanista pikaruokailijan.

           Asemalta kiihdytimme Ruoholahdenkadulle. Kati Bentin työpaikka oli samassa talossa kuin Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura. Kati oli antanut Otsolle rappukäytävän avaimen. Rautatieasemalle ei voinut kamoja jättää, vaikka juuri sieltä bussin piti lähteä kello 6 aamulla. Säilytys ei ole läpi yön auki rautatieasemalla - eihän Helsinki nyt mikään suurkaupunki ole!

           Kasasimme varusteet ystävyysseuran porraskäytävään.

           Otso käänsi auton omaa työpaikkaansa Otaniemeä kohti. Teekkarien kotilinnan keskiöisen-pimeät käytävät kammottivat minua. Menimme Otson työhuoneeseen. Otson hoputtaessa vauhtia naputtelin tietokoneella muutaman saksan- ja englanninkielisen tekstin lennäkeiksi matkaa varten ja viimeisiksi faxeiksi. Univelka pätki ajatustani ja tekstinkäsittelyohjelma oli minulle tuntematon, joten Otson oli koko ajan neuvottava minua toisen ruudun äärestä. Itse hän kirjoitti puhtaaksi matemaattista artikkelia, jonka oli luvannut jättää työpöydälleen aamuksi. Välillä Otso lähti autolla Marketan luokse hakemaan korjauksia saksankieliseen paperiin. Puhelimessa luettuna korjailu olisi ollut liian hidasta.

           Neljältä aamulla uudet tekstit olivat printattuina ja Otson artikkeli valmis. Kaksi tuntia aikaa! Syöksyimme autolle ja lähdimme kaahaamaan tyhjää Länsiväylää Lauttasaareen ja Töölön kautta Vallilaa kohti. Piti hakea vielä minun tavarani ja Euroopan unionin ja Suomen liput tankoineen. Iltapäivällä olin kantanut ne jalkapatikassa Oulunkylästä kaupungin vuokraamolta pihavajaani. Suomen lippuun olin kiinnittänyt kaksi mustaa surunauhaa, korostamaan eurooppalaisille mielenosoituksemme vakavaa luonnetta - olin sota-ajan valokuvissa nähnyt suruasuun puettuja lippuja. Matkan jälkeen Vihreän Elämänsuojelun liiton pikkuporvarit keksivät lippujen vuokrauksesta riidan, vaikka sen oli Linkola itse antanut minulle tehtäväksi.

           Otson autossa ei ollut kattotelinettä. Keinottelimme liput takapenkille, mutta pari metriä ulos sivuikkunasta ne törröttivät, kun taas ajoimme Ruoholahteen päin. Nyt oli minun vuoroni pitää Otsoa hereillä:

           - "Hei, kierrä toi kulma kauempaa! Muista tangot!"

           Minuuttia vailla viisi olimme jälleen Ruoholahdessa. Kiipesimme Kati Bentin työhuoneeseen. Kati itse oli Nettaalla nukkumassa - perheenäitiä ei voinut yöhommiin velvoittaa. Tsekkasimme faxin. Se osoittautui helpoksi ja toimi. Otso soitti jonnekin Katin työpöydän puhelimesta. Minä näppäilin tuskallisen hitaasti ulkomaiden faxinumeroita ja odottelin vastausvinkumisia ja tulosraporttien valumista metallikehikkoon koneen alla. Nähtyään että hallitsin homman jotenkuten Otso ryntäsi ulos. Hänen piti palauttaa tädin auto pysäköintipaikalle Töölöön ja mennä varmistamaan bussin lähtöä Rautatientorilta.

           Jäin näppäilemään aavemaisen tyhjään konttoriin. Varttia vaille seitsemän revin viimeisen paperin koneesta, poistuin rappukäytävään ja lukitsin oven. Tarkistin ala-aulassa että kaikki tavarat olivat tallessa. Kymmentä vaille seitsemän bussi ajoi talon eteen. Ennen kuin kukaan ehti tulla kadulle, olin jo kurkkaamassa autoon. Viisi kuusi nuorta nuokkui peräpenkeillä. Vinkkasin heitä kantamaan kamoja rapusta. Ne tungettiin tavaraluukkuihin, jotka olivat auton alla. Kuljettaja kiersi auton ja tarkisti että luukut olivat lukossa. Otso esitteli hänet ja minut toisillemme: Jari Leinonen, Erkki Haapaniemi. Kättelimme.

Noustiin autoon, Jari starttasi. Aamu oli aurinkoinen ja kirkas. Oli toukokuun yhdestoista 1995; suuntana Turku ja Tukholman lautta. Vihdoinkin matkalla ja
maantiellä!

II  MATKAAN

Osanottajat - Laivalla - Viime voimilla leirintäalueelle - Viesti

Kuusamo-aktivisteilta

Tällä joukolla ei saisi vielä kovin näyttävää mielenosoitusta aikaiseksi, välähti päässäni kun rojahdin etupenkkiin. Kaira-uskottavuutta puuttui. Vakiintunut luonnonsuojeluväki ei riskeeraa mainettaan tämän tapaisella retkellä.

Ekologisen puolueen aktivisti Jussi Jokela oli saanut mukaansa Sami Tynkkysen Keravalta. Kaverukset olivat hippityyliin pukeutuneita, heillä oli pitkät hiukset ja kirjavat vaatteet. Sami oli lähes parimetrinen, Jussi päätä lyhyempi. Samassa seurassa oli Sonja Maurola, kiltin tuntuinen keravalaistyttö, ehkä koululainen. Hiukan kapinallisempaa tyttöenergiaa oli Tessa Oksasessa, punatukkaisessa valokuvauksen harrastajassa. Hänellä oli pyöreät terässankaiset silmälasit ja ohut pitkä puuvillamekko. Tessa oli Kuopion suunnalta, opiskeli Helsingissä ja toimi kierrätysneuvojana. Kohta hän siirsi opintonsa Swansean kaupunkiin Walesiin. Kaksi vakavaa opiskelijaa istui hiljaisina, Samu Tirronen ja Janne Karimäki. Karimäki oli matemaatikko kuten Ovaskaisen Otsokin. Tirrosessa oli suorastaan  herännäismäistä velvollisuudentuntoa, eikä se väistynyt hänen kasvoiltaan missään tilanteessa. Etuoven viereen oli majoittunut hupputakkeineen ja kumisaappaineen Lauri Aitolahti, itsevarma huumorintajuinen luontonuoren perikuva lintuharrastuksineen; vaaleakiharainen, punanaamainen, hiukan pyylevä. Jos tässä vaiheessa olisi laskettu matkalaisten ikää, olisi keskiarvo saatu puoleen väliin kolmattakymmentä. Minä ja kuljettajamme Jari olisimme nostaneet sen niinkin ylös, vaikka Jarikaan ei ollut kuin kolmikymppinen, arviolta.

           Suomenojalla Espoossa poikkesimme Länsiväylältä. Bussipysäkillä odotti kirjava näky. Ensimmäisenä kiipesi autoon Marketta Horn, räiskyen kuten lättytaikina. Hiljaista hetkeä ei tarvinnut enää pelätä - eikä toivoa. Marketan kaverina oli Ilta Lindström, joka oli ottanut vastuulleen eväitten hoitamisen koko kymmenpäiväisellä retkellä. Ilta näytti niin vahvasti Gallén-Kallelan kansankuvausten eukkotyypiltä, että päättelin hänen olevan Marketan kotiseudulta Keski-Suomesta. Markettaa itseään olisi ollut vaikea noin vain sijoittaa Suomen kartalle, vaalean hiustötterön, suunnattoman vilkkauden, ja äkkiä mutta liian myöhään itkuun vääntyvän suun kanssa. Länsisuomalaisia ominaisuuksia ne eivät ainakaan olleet. Marketan ja Iltan jäljessä Merva Mikkola paimensi parvensa sisään. Penkit alkoivat täyttyä istujista, laatikoista ja muovikasseista.

           Mervalla oli neljätoistavuotias Riikka-tyttönsä mukana, sekä tämän samanikäinen kaveri Terhi. Tytöt menivät suoraan bussin perälle, jonne muodostui koko matkan ajaksi nuoriso-osasto. Merva istahti viereeni eteen. Vielä tuli Sari Hammar, tummat silmät puoliunessa ja ruskeat kiharat kosteina aamusuihkusta, hänkin Nettaantien kommuunin väkeä. Robert Wianderin, kärsivän satrelaisen intellektuellin aamufiilis oli toisenlainen, parransänkineen, samettitakkeineen, tukka klimpeissä, silmät syvissä varjoissa. Robert oli Mervan tuttavia Espoon kaupunginhallinnon palkkalistoilta.

           Liityimme taas Länsiväylään, tosin vastavirtaan työmatkalaisiin nähden. Jari painoi kaasun pohjaan. Satama odotti Turussa, mutta laiva ei aikonut odottaa.

Kahtakymmentä vaille kymmenen jarrutimme sataman parkkipaikalle. Emme tienneet oliko Toijalan juna jo ehtinyt sataman asemalaiturille. Linkolan kumppaneineen piti tulla siinä. Huomasimme television kuvausryhmän. "Nyt äkkiä banderollit esille!" huusin. "Levitetään ne terminaalin sisäänkäynnin eteen!" Niin tehtiin. Rintamamme oli vielä epävakaa, iskulauselakanat sikin sokin, mutta Suomen ja Unionin liput liehuivat ja väki oli resuista ja hyvin vaihtoehtoista. Otin rumpuni ja rupesin paukuttamaan äänitehosteeksi. Televisioryhmä kuvasi hetken, mutta siirtyi sitten parkkipaikalle. Linkola oli saapunut, häneltä piti saada haastattelu. Viiden minuutin päästä kuvausryhmä palasi hakemaan täytemateriaalia. Hannu Hyvönen ja minä pääsimme sanomaan sanamme. Muistutin Kuusamon tapahtumista, ja Hyvönen puhui ekologiaa yleisesti.

           Ruotsinmatkaajaa vaelsi laumana terminaaliin selkä vääränä matkalaukuista. Jarin oli päästävä ajamaan bussi autokannelle. Lähtöön oli viisi minuuttia.

           Junalla tulivat paitsi Anneli Jussila ja Linkola, myös Teuvo Niemelä ja Hannu Hyvönen. Niemelä oli ajanut makuuvaunussa Rovaniemeltä asti. Hänen oli varmaan täytynyt lähteä Ivalosta jo edellisenä iltana. Hyvönen oli joutunut Iisalmesta vaihtamaan junaa pariinkin kertaan. Hänellä oli mukanaan lukiolaishurmurin näköinen jääkiekkoilijapoikansa Hannes, tai ainakin epäilin häntä jääkiekkoilijaksi, koska nimi tuntui Urheiluruudusta tutulta. Tampereelta oli junaan noussut Amnesty-aktivisti Jouko Hämäläinen, viisikymppinen mustapartainen silmälasipäinen T-paitoja käyttävä mies, jolla hämmästyksekseni oli myös shamaanirumpu, tosin pienempi kuin minun, eikä soikea vaan pyöreä. Rummun muodolla oli maaginen merkitys, kuten minulle oli kerrottu yöllä Helsingin rautatieasemalla. Soikea rumpu synnytti, sai aikaan asioita. Pyöreä rumpu pyöristi, teki ymmärrettäväksi.

           Porilainen opettaja ja rauhanaktivisti Auli Hankikorpi tuli miehensä autokyydissä. Otson tyttöystävän Mari Niemen tapasimme vasta laivalla. Hän opiskeli Turussa, ja oli tullut ajoissa satamaan. Hän joi kahvia laivan kuppilassa. Matkapuhelin oli latauksessa pöydän alla.

Laivamatka antoi ajan lepoon ja keskinäiseen tutustumiseen. Varattiin  neuvotteluhuone. Ruvettiin kertaamaan suunnitelmia ja punomaan uusia. Heti selvisi, ettei aloitekyvyn puute tai suomalainen vetäytyminen ja kursailu ainakaan kaada projektia. Puheenvuoroa oli vaikea saada. Kaikki halusivat kertoa mitä olivat tehneet matkan varalle, mitä suunnittelivat, mitä oli järjestetty. Marketta selosti Keski-Euroopan kontakteja ja ilmapiiriä siellä. Otso kertoi yöpymispaikoista ja lauttayhteyksistä Tanskan salmien ja Kanaalin yli, Tessa Lontoon mahdollisuuksista. Vaikka tarmo tuntui porukassa pursuilevan yli, arvojärjestys säilyi onnellisen selkeänä Linkolan mukana ollessa. Marketta Horn kadehti taaskin Linkolaa, mutta kätki sen teinityttömäiseen ihailuun, varmaan itseltäänkin. Marketta olisi halunnut olla suuna päänä joka ikisessä asiassa, vaikka niitäkin oli tarpeeksi, joissa hän tosiaan oli korvaamaton. Merva Mikkolan présence ei häiriintynyt mistään, hän pysyi huumorintajuisen arvokkaana, oli hiukan höpsähtävä, mutta hallitusti. Nuoremmat taas olivat kuin huviretkellä. Vanhemman sakin kohellus näytti enimmäkseen hymyilyttävän heitä. Kun jotain konkreettista piti tehdä, heiltä ei kyllä sormi mennyt suuhun. Hannu Hyvönen ja Teuvo Niemelä vaikuttivat mietteliäiltä. Niemelä ikään kuin otti pientä etäisyyttä, Hannu Hyvönen taas puhdasverisenä idealistina kaavaili koko ajan suurempia ja radikaalimpia, katse pysyvästi 35 astetta ylöspäin horisontista.

          

Lautta piirteli kaaria Turun saariston salmissa ja selillä koko iltapäivän. Ihailin menoa peräkannella olutpurkki kädessä. Kuuntelin puolella korvalla riikinruotsalaista aksenttia viereisistä telttatuoleista. Aitolahden Lauri tuli sanomaan, että Pentti ja Anneli keräsivät porukkaa lounaalle. Se oli ylellinen ja runsas, ruotsinlaiva ei taaskaan pettänyt. Kymmenen lajia kalaa oli esillä, kinkkua ja lihapullia, lihapataa, salaatteja, keittoja, jälkiruokia, jäätelöä. Ruotsin rannikon kohoamista taivaanrantaan tiirailtiin etukeulan näköalakannen tuoleilta. Linkola arvuutteli kuinka kaukana lähimmän saaren ranta oli. Veikkaukset vaihtelivat yllättävän paljon. Lasin takaa kymmenen metriä korkealta ei pystynyt arvaamaan.

           Laivan ryömiessä Tukholman väylää jengi kerääntyi viidennen kannen paapuurikäytävälle katsomaan Yleisradion puoli seitsemän uutislähetystä. Turun satamassa kuvatut pätkät olivat hyvin esillä. Linkola puhui pitkään, toista minuuttia. Shamaanirumpuni oksanpätkästä tehtyine kapuloineen oli insertin tunnuskuvana. Muutaman julistelakanan teksti vilahti myös, sekä pari lausetta minulta ja Hyvöseltä. Merva kehui osuuttani, mutta itseäni hävetti selitysteni hätäisyys.

Ruotsissa! Sekunnilleen iltakahdeksalta jättikerrostalon köydet vedettiin kiinni Södermalmin pollareihin. Pääsimme maihin ja bussiin ja Jari pujotteli onnellisesti ulos Tukholmasta. Globenin ohikin satuimme ajamaan. Se kellui massiivisena oranssinkarvaisessa iltaruskossa.

           Eurooppa neloselle päästyä meillä oli reilut kaksisataa kilometriä yöpaikkaan leirintäalueelle. Olin Stadissa hakenut Ruotsin valtion matkailutoimistosta Ruotsin yömaja- ja camping-oppaan. Otson kanssa olimme päätelleet, että sitä parempi mitä lähemmäksi Juutinraumaa pääsisimme yöksi, vaikka Tukholman-lautan jälkeen täytyisi ajaa pitempäänkin, iltayötä myöten. Meillä oli tietty leirintäalue tähtäimessä.

           Södertäljen kohdalla oli vielä melkein valoisaa. Bussissa laulettiin. Naiset virittivät On mulle Suomi suloisin ja Missä maat on mainiommat, mutta saman tien huoltoaseman viisimetriset valokyltit ilmestyivät peltoaukealle. Tarvittiinkin evästä. Laulu tukahtui huutoon ja ulosmenorampin etsimiseen.

           Huoltoasemalla vaihdeltiin seteleitä. Naiset jonottivat vessaan, miehet kävivät kusella rekka-autojen takana. Jari poltteli parkkipaikalla savukkeen ja tarjosi minullekin. Pimeä varisi kesänvaalealta taivaalta.

           Keskiyöllä E-4 kaventui kaksikaistaiseksi. Ajoimme Norrköpingin ja Linköpingin kautta Jönköpingiin päin. Leirintäalueella meitä odotettaisiin vaikka kahteen asti. Sen oli omistaja, vanha nainen, luvannut puhelimessa, kun kouluruotsilla olin yrittänyt selittää tuloamme. Jari väänsi rattia, ja vaikka  liikenne oli muuten harventunut, rekkoja virtasi jonona vastaan. Ilma oli vaihtunut harvahkoksi lumisateeksi. Lähes koko bussi nukkui.

           Merva ja minä istuimme kuljettajan takana karttaa lukemassa ja ajo-ohjeita antamassa. Merva hieroi Jarin olkapäitä ja jutteli taukoamatta. Silti Jari meinasi nukahtaa. Ne ruotsinlaivan lihapullakasat. Bussi alkoi lumisateessa heijata menokaistan laidasta laitaan. Rekat jyrähtelivät ohi kymmenen sentin päästä.

           Yritin tihruta karttaa. Valoa ei voinut sytyttää, koska Jari ei olisi nähnyt tielle. Lauri Aitolahti istui hereillä ja ojensi minulle kynälampun vyöstään. Ajoimme jotakuinkin suuntaa itäkoillinen-länsilounas, ja ennen Vätterniä tiemme yhtyisi pohjoisesta tulevaan, joka kulki järven länsirantaa etelään. Risteyksestä näytti olevan oli enää pari kilometriä leirintäalueelle. Mutta loivakaarteinen liittymä meinasikin lipsahtaa minulta ohi huomaamatta. Tajusin missä oltiin vasta kun bussi huojahti liittyessään uudelle tielle. Sitten piti  löytää päätieltä paikallistielle. Siellä helpotti, ei enää liikennettä, mustia puita vain molemmin puolin bussin valokeilaa. Ja leirintäalueen kyltti! Nimi täsmäsi, Getingaryd. - Huh.

           Lyhyen soratien päässä vanha mies piti puomia auki. Jari pysäköi huoltovajojen viereen nurmikentälle ja sammutti moottorin. Koko camping näytti olevan tyhjillään; ei yhtäkään telttaa, ei yhtään autoa. - Bussin ovi auki, tavaraluukkujen avaimet moottorikopan päältä, teltat ja reput nurmikolle. Rupesin taluttamaan torkkuvaa Jaria yhtä mökkiä kohti. Ukko tuli mukana ja avasi kolmen mökin ovet ja sytytti valot sisälle. Jari kiipesi kerrossängyn yläpetille ja komensi valot pois. Istuuduin alapetille ja juuri ja juuri jaksoin ottaa kengät ja housut jalasta. Sängyllä oli viltti, jota yritin vetää niskaani. Samassa muutkin sijat mökissä tulivat täyteen. Joku sulki oven. Uni putosi kuin kilometrin korkea musta kangas.

Aamulla ruohikko oli kylmässä kasteessa. Leirintäalue oli pellolla, joka vietti satametrisen kallioseinämän juurelta Vätternin rantaan. Rannassa oli suuria haapoja, vielä lehdettömiä. Linkola näkyi kävelevän rannalta päin teltalleen. Otso ja Mari purkivat omaa telttaansa, taittelivat sitä ja yrittivät saada mahtumaan pussiin. Kello oli kuusi. Hiihdin paljain jaloin ruohikossa rantaa kohti, ja kuullessani Marketan itseään kovaäänisesti kehuen tulevan järvestä, päätin kokeilla myös. Ensimmäinen tutustumiseni Ruotsin suuriin järviin. Vätternin selkä oli harmaa. Vasemmalla näkyi pitkä saari, jonka pohjoiskärjen kohdalla olimme. Ranta oli kivinen ja vesi jäätävää.

           Parin sammakkovedon jälkeen kompuroin ylös kuin vain liukkaita mukulakiviä pääsin. Lauri ja Jari polttelivat röökiä rannassa ja heittivät kompaa uimisestani.

           Pukeuduin ja nousin rantatörmän huoltorakennusta kohti. "Mitä urheilet?" Linkola kysyi.      

           Menimme puurolle, jota Ilta oli keittänyt huoltovajan hellalla. Koko porukka tuli jaolle. Syötyään jokainen pesi lautasensa ja lusikkansa hanan alla ja ojensi seuraavalle.

           Leirintäalueen portilla oli isäntien omakotitalo. Otso ja minä menimme neuvottelemaan maksusta. Muut istuivat bussissa valmiina lähtöön. Tuli pientä sotkua. Naisihminen yritti kieroilla ja korottaa hintaa. Kuinka moni oli nukkunut mökeissä? Ukko oli kahden tulen välissä ja vaivautunut. Lopulta päästiin sopuun. Otso maksoi, mutta heti pihalla moitti minua periksi antamisesta. Tulin vahingossa pitäneeksi Getingarydin vanhusten puolta, kun olin itse paikan varannut.

           Startattiin. Porttipuomi oli auki. Käännyimme oikealle rantatietä. Otso rupesi keräämään yöpymisrahoja ihmisiltä.

          

Tulisi kiire Tanskan lautalle ja Hampuria kohti. Kati Bent oli lentänyt sinne edeltä, ja oli jo järjestämässä lauantain mielenosoitusta ja majoittumistamme suomalaisessa merimieskirkossa. Otso piti Katiin yhteyttä Marin GSM:llä.

           Vätternin rantamaa näytti iloiselta aamulla. Jurrasimme polkkapossukaupunki Grännan pääkatua. Opaskirjan mukaan Grännassa harrastettiin myös kuumailmapalloilua. Puutalot olivat koreita. Pahoiteltiin ettei ollut aikaa pysähtyä.

Vuoden -80 Mersu-bussi kiisi Smoolannin metsien halki. Autossa oli 41 paikkaa ja istujia 28, joten tilaa oli hyvin. Voi asettua minne halusi. Nyt Hannu Hyvönen ja Sami Tynkkynen istuivat bussin perällä pöytien ääressä. Kaksi pöytää ja peräpenkki muodostivat käytävän molemmin puolin hauskan osaston, jossa kymmenkunta ihmistä matkusti kasvotusten kuin vanhassa junanvaunussa. Pöydillä oli leipää ja juustoa esillä ja pahvilaatikossa pöydän alla Iltan eväsvarasto.

           Hyvönen suunnitteli tietoiskuja lehtien toimituksiin ja eurovirkamiehille. Olimme Helsingistä hankkineet Suomen metsäteollisuuden tiedotuslehtisiä. Kävimme niitä läpi. Poimimme kaunistelua, vähättelyä ja suoranaisia valheita. Teollisuudella oli meneillään Finn Forest -niminen kasvojenkohotuskampanja. Suojeluprosenttien tekopyhä lihottaminen sai Hyvösen ivallisesti virnistämään ja nyökyttelemään. Kiiltävien nelivärilehtisten haettu naiivius, väite tuhansien "puhtaitten" järvien ja neitseellisessä tilassa humisevien metsien Suomesta oli surkuhupaisa. "Voitte kurkistaa Suomen metsäteollisuuden maisemiin, joissa yhä voimakkaammin ovat mukana kansainvälistymisen, laatuajattelun ja ympäristövastuun ulottuvuudet." Seuraavan sivun kuvassa monitoimikone nosteli pyöriään kannokon keskellä.

           - "Kolmasosa Metsähallituksen hoidossa olevista maista on luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita", Hyvönen siteerasi. "Näiden määrä kasvaa koko ajan."

           Nauroimme synkästi. Sami näppäsi riitasoinnun kitarastaan.

           - "Määrä kasvaa, muutaman neliömetrin vuodessa", Hyvönen totesi. "Vaikka Metsähallitus tappelee vastaan minkä voi."

           Keskipaikkeilla autoa Jouko Hämäläinen kuorsasi pää vinossa. Robert Wiander oli päässyt selville videokameran toiminnasta. Hän kuvasi Joukon kuorsausta ja siirtyili sitten penkiltä toiselle, saaden virnistyksiä vastaansa. Linkola luki jotakin kirjaa, Anneli Jussilalla oli lehtiä.

           Välillä koko porukalle tuli megafoniherätys. Joku meni eteen ja tiedotti mielestään tärkeästä asiasta, mutta unohti laitteen volyyminapin kymppiin painaessaan virran päälle. Tuli hirveä parahdus.    

           Kun olimme vähän saaneet luonnostelluksi tiedotusmateriaalia, päätimme kirjoittaa sen valmiiksi Hampurin Merimieskirkossa. Ehkä sieltä löytyisi tietokone. Palasin etupenkkiin Mervan viereen karttaa seuraamaan.

Tie oli suora ja tyhjä, ajoimme hyvää vauhtia. Merva puhua pälpätti, vaikka vastailin yksisanaisesti. Muistin jutun jonka olin lukenut Valituista Paloista joskus 60-luvulla.

           - "Merva! Tiedätkö miten amerikkalaisissa hävittäjälentokoneissa on järjestetty varoitusäänet? Siis että jos polttoainepumppu tukkeutuu, siipi irtoaa, tai jotain?"

           - "En, mutta eikö..."

           - "Siinä on semmoinen tutkimus, että mikä ääni eniten hätkäyttää miestä, pelästyttää eniten. Hävittäjälentäjäthän ovat miehiä. Saatiin selville että mies havahtuu parhaiten naisääneen. Naisen ääni aiheuttaa kovimman stressipiikin miehelle. Pahempaa stressiä ei miehelle voi olla, kuin kova naisääni jatkuvasti korvan juuressa."

           Merva vaikeni puoleksi minuutiksi. Sitten sain kuulla, ja vielä monta kertaa matkan aikana, kuinka raa'an jutun          olin kertonut.

           Joka tapauksessa pysyin paikallani, koska tahdoin lukea karttaa ja katsoa tietä. Halusin olla selvillä missä mennään. Sitä paitsi karttakirjat olivat minun. Mervakaan ei hievahtanut etupenkistä. Se oli kuulemma ainoa paikka matkapahoinvoinnin välttämiseen.

Onneksi tulimme Tanskan lautalle. Ryntäsin ulos kannelle katselemaan salmea. Saman paon toistin kaikilla lauttaosuuksilla, joita kertyi lopulta kuusi, Suomen ja Ruotsin välisen lisäksi.

           Kööpenhamina ohitettiin moottoritietä. Roskilden eteläpuolella pysähdyimme kahvilaan. Seisoskelimme ulkona korkeiden pöytien ympärillä. Robert antoi videonauhan pyöriä. Sää oli kesäinen ja kaikki hyvällä tuulella.

           Pian Linkola hiukan nyreänä hoputti väkeä takaisin bussiin. Puolitoista vuorokautta oli kulunut, mutta varsinainen toiminta vasta edessä. 

           Fehmarnin salmen sillalta näkymät olivat rannattomat. Alhaalla meressä erottui valkoisia pisteitä. Joutsenia. Voimaeläimeni!

Ennen matkaa olin iltakävelyllä Herttoniemen Kivinokassa. Katselin rantakalliolta kuinka vitivalkoinen joutsen laskeutui pitkässä liu'ussa veteen, muutaman metrin päähän minusta. Koskaan en ollut aikaisemmin nähnyt niin selvästi siipien asentoa eläimen uidessa. Se piti niitä hiukan koholla, ikään kuin uudestaan lähtöön valmiina. Runojen ja myyttien valtias, siron kaunis kuin kermakakun marenkikoriste, mutta  majesteettinen ja elävä, varoittava ja uhkaava. Jos liikahdin, joutsen siirtyi heti puoli metriä kauemmaksi, vedenkään värähtämättä. Kävelyltä palattuani rupesin pakkaamaan matkaa varten, ja seuraavana yönä sain shamaanirummun. Nyt muistin että rummun ja voimaeläimen hankkiminen kuuluvat yhteen shamanismissa. Joutsenten näkeminen merkitsi että henget olivat kanssamme.

Tulimme mannermaalle ja Saksan Autobahneille. Sinikantisessa karttakirjassani ei ollut painovuotta, mutta tuntui että sen tiedot olivat 70-luvulta. Hampurin paanasta emme kuitenkaan voineet erehtyä. Kello alkoi lähestyä iltakahdeksaa. Matkaa oli satakunta kilometriä.

           "No nyt!" kuulin takaani, ihaillessani pelti- ja kumivirtaa moottoritiellä. Otso ojensi minulle GSM-puhelinta. Tuuli soitti Helsingistä!

           Ilahduin, mutta oli paha puhua kun Merva könötti vieressä; pysyin siis asialinjalla. Olemme tien päällä, Hampuria lähestymässä, sanoin. Tuuli selitti että metsätaistelijapiireissä oli keskusteltu matkastamme ja päätetty antaa sille täysi tuki. Saisimme siis käyttää mielenosoituksissa ikimännystä sahattua kiekkoa, jossa luki punaisella Aarniometsää. Kiitos vain. Olin sen lainannut Tuulilta hänen olohuoneestaan.

           Nämä kiekot syntyvät siten, että suojelijat leimaavat vanhoista metsistä kaadettuja suurimpia runkoja, kun ne ovat pinoissa metsäteiden varsilla. Leimojen tarkoituksena on osoittaa puun ostajille, että kaato on ollut ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta harkitsematon. Ei pidä hyväksyä paperin materiaaliksi! Yhtiöiden metsurit sitten leikkaavat rungon päästä moottorisahalla leiman pois, jolloin raiskiolle jää kiekkoja teksteineen.         

Banderollitalkoissa metsäaktivistien toimistossa olin nähnyt pari kolme Kuusamon suojelijoista. Hiljaisia, päättäväisiä nuorukaisia. Eräällä parimetrisellä takkutukkaisella silmälasipäisellä kaverilla oli selvää karismaa, joka tuli täydellisestä omistautumisesta asialle. Helsingin käynnillään hän näköjään nukkuikin toimiston nurkassa. Hänellä oli kymmenkiloiselta näyttävä kenttäpuhelin, jonka akut kestivät viikkojen oleskelua metsissä. Näiden miesten varassa oli toivo, että vielä jäljelle jääneillä erämaan rippeillä, tuhansine kasvi- ja eläinlajeineen, geenivarastoinakin korvaamattomilla, kaupunki-ihmisen pakopaikkoina välttämättömillä, olisi säilymisen mahdollisuuksia. Metsä-aktivistit olivat oikeita tulevaisuuden tekijöitä, päin vastoin kuin metsäteollisuus, joka vain riistää, ja näkee metsissä pelkkää paperin raaka-ainetta.

Hyvä siis.

           Projektimme oli hyväksytty olennaisella tasolla.

           Lopetimme puhelun Tuulin kanssa. Otin megafonin ja kerroin uutisen bussille. Hurraahuutoja ja taputuksia. Tuntui hyvältä tietää, että olimme edes nuorten mielestä mukana Suomen luonnon ainutlaatuisuuden puolesta.

           Ohitimme Neustadtin kääntymättä vahingossa Lyypekkiin. Seuraavaksi olisi kartan mukaan pitänyt Hampurin lähestyä. Mutta nyt tapahtui jotakin omituista. Hampurin nimi katosi äkkiä kaikista kylteistä. Kesti kilometrikaupalla ennen kuin tajusin että outo koodi HH ilmeisesti tarkoitti Hansestadt Hamburg. Saksan hallintosysteemissä erilaiset kaupunkioikeudet ja ties mitkä alueet olivat tärkeämpiä kuin suomalainen pystyi oivaltamaan, tottunut Kustaa Vaasan, Venäjän keisareiden ja Iiro Viinasen hallitsijakeskeiseen yhtenäisvaltioon.

           Piru, moottoritiethän kulkevat kaupungin ulkopuolelta! Voimme vahingossa ajaa tuon HH:n ohitse! Nyt tarkkana.

           Erään rampin kohdalla käskin Jarin ajamaan varmuuden vuoksi ylös. Mutta tulimmekin jonkin hämärän lähiön kauppakeskukseen. Mustat perheet ja turkkilaiset tungeksivat lasiovista, muovikasseissa ruokaa viikonloppua varten. Lapset ja vanhukset naureskelivat vanhaa Mersuamme, jonka perässä oli kuvitettu saksankielinen lakana: "Älkää pyyhkikö persettänne meidän metsiimme!" Rikoimme muutamaa liikennesääntöä ja peruutimme parin yksityistalon pihalle, ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle. Otso kiristeli minulle hampaitaan raivoissaan viivytyksestä ja tuli istumaan eteen Mervan ja minun kanssani. Lähestymisliikenteen nykivässä kymessä bussimme nyökähteli sisään kaupunkiin.

III  REEPERBAHN JA MERIMIESKIRKKO

Kujanjuoksu Reeperbahnilla - Juhlat kellarissa - Kulkue kauppakadulla

Olimme ajautuneet leveälle Ost-West-Strasselle, eikä ensin näyttänyt lainkaan pahalta. Karttakirjani pienen kaupunkikartan mukaan Katin Otsolle puhelimessa neuvoman Pyhän Mikaelin kirkon piti olla aivan tämän valtaväylän vasemmalla puolella. Kirkon lähellä taas oli parkkipaikka, oli Kati sanonut. Jättäkää bussi sinne ja tulkaa jalan alas Merimieskirkolle! Merimieskirkko oli mäen alla Elben rannan ja ylhäällä kulkevan valtakadun keskivaiheilla.

           Mutta nyt jouduimmekin ihmeeseen, koska kirkkoja kohoili joka puolen Ost-West-Strassea, vasemmalla, oikealla, eri näköisiä, eri kokoisia. Yhden kirkon ilmeisesti toisen maailmansodan pommituksissa katkenneessa ja raunioituneessa tornissa roikkui valtava juliste:  Hiroshima 50 vuotta. Mutta se oli oikealla eli pohjoispuolen katua, ja saapuessamme idästä siis väärällä. Samalla tuli vasemmalla upea barokkikatedraali. Tämä sen täytyi olla. Paha vain että ajoimme keskikaistaa, emme voineet kääntyä emmekä pysähtyä.

           Parin korttelin päässä Ost-West-Strasse teki loivan mutkan oikealle, mutta me käännyimme loivasti vasempaan, jonne erkani pienempi katu. Joku huusi: "Olemme Reeperbahnilla!" Otso hoputti: "Ensimmäinen pikkukatu vasemmalle, ja sitten takaisin päin, muuta mahdollisuutta ei ole." Kati odotti, ja Merimieskirkon ovet suljettaisiin milloin hyvänsä. Olimme jo myöhässä, kello oli yli yhdeksän perjantai-iltana.

           Käänsimme siis pois Reeperbahnilta. Mutta pikkukatu oli virhe. Bussi ei mahtunut kahden pysäköidyn henkilöauton välistä. Räikeät neonvalot loistivat porttikonkien yläpuolelta jalkakäytävälle. Kovannäköiset naiset mustissa nahkaisissa minihameissa ja kuolemankalpeat narkkarit tulivat koputtelemaan bussin ikkunoihin. Parittajat nojailivat seinustoihin irvistellen ja päätään pyöritellen. Sekaannus ja huuto nousi bussissa. Naisväki istui lamaantuneena; Anneli Jussila ravisti pitkää tukkaansa ja hymyili hämillään. Jari veti käsijarrun päälle ja julisti ettei aja enää metriäkään. Pyysin Jaria avaamaan oven ja hyppäsin kadulle. Samu Tirronen ja Linkola tulivat myös. Samu keksi että toisen pikkuauton peiliä saattoi kääntää sivuun. Linkola suostutteli Jarin ajamaan sentti sentiltä eteenpäin. Pääsimme pinteestä. Minä juoksin auton edellä ja viittoilin ajoreittiä mutkittelevalla kadulla; pari narkkaria juoksi vähän matkaa mukana. Linkolan kanssa asetuimme tiukoissa kohdissa bussin vasemmalle ja oikealle puolelle ja huusimme ohjeita Jarille. Kerta toisensa jälkeen käännyttiin vasemmalle, mutta ei päästy pikkukatujen labyrintista. Yksi lihakauppa oli auki. Menin kysymään tietä: turkkilainen omistaja vahvisti hämmästynein ilmein että Mikaelin kirkko tosiaan oli kivenheiton päässä, tuolla päin. Tiskinsä takaa mies näytti kädellä suuntaa kaupan peräseinään.

           Lopulta pysäköimme bussin rauhalliselle paikalle jonkin muurin viereen, jonka takaa tummat puut jo täydessä lehdessä ulottivat oksansa kadulle. Matkapuhelimesta oli virta lopussa eikä Katille voinut soittaa. Otso lähti etsimään puhelinkoppia. Samu, minä ja toimittaja Pöntinen lähdimme kävellen suunnistamaan Merimieskirkkoa kohti. - Petri Pöntinen oli tullut mukaan Tukholmasta. Joku tiesi hänen kirjoittavan Demari-lehteen. Hän osasi olla niin huomaamaton, että minäkin vasta nyt tajusin hänen läsnäolonsa. Ilokseni totesin että hänellä pysyi pokeri, hän säilytti malttinsa vaikka muut hermostuivat. Rauhassa luimme karttaa ja kääntyilimme hiljaisista kadunkulmista. Jyrkällä mäennyppylällä oli puisto korkeine puineen. Tulimme kulmaan, josta näkyi vilahdus vettä. Joki varmaan, siis Elbe! Vastaan tuli pari satunnaista suomalaista, jotka kuulivat puheemme. He neuvoivat tietä, ja löysimme viimein Merimieskirkolle. Sen piha oli puolitoista metriä pientä Dietmar Koel -katua ylempänä, tiilillä laskettu, ja kaksikerroksinen rakennus suojasi sitä kolmelta puolelta. Katua vasten oli matala muuri. Kati Bent oli jo vastassa ovella, coolina, leveästi hymyillen; piti sormeaan suun edessä ja ovea raollaan. Samassa myös Otso ilmaantui toiselta suunnalta.

           Jäimme seisoskelemaan ulos leppeään iltaan. Joku löysi taskustaan tupakkaa. Pian väkeämme alkoi tulla pakaasejaan raahaten. He olivat löytäneet parkkipaikan; bussi oli yöksi turvassa.

           Hampuri! Pidin siitä jo tässä vaiheessa. Olin odottanut likaista saastunutta satamakaupunkia, turmeltunutta, kovia asenteita. Ainoa mitä oikeastaan tiesin etukäteen, oli Irwinin piisi Sankt Pauli ja Reeperbahn. Kuuluisa synnin pesä näytti kuitenkin rajoittuvan tiukasti omalle alueelleen, kuten olimme huomanneet. Ilma oli raikkaampaa kuin Helsingissä. Kadut olivat hiljaisia, kapakat kutsuvia himmeine valoineen. Ei portsareita niin kuin Suomessa, ei sisäänheittäjiä niin kuin Lontoon Sohossa. Talot siistejä ja kauniita, autot kalliita, kulkijat ystävällisiä. Ainoastaan Merimieskirkon pelokkaasta ovien lukitsemisesta saattoi päätellä, että häiriöitäkin ehkä vaani miljoonakaupungin yössä.

           Lähdin hakemaan varusteitani bussilta. Merimieskirkon takaa kuljettiin pensasaidan viertä satametrisen kaltevan nurmikkoaukion laitaan. Ympäröivät korttelit olivat kolme- neljäkerroksisia asuintaloja, joiden alakerrassa saattoi olla kauppa tai kahvila. Nurmikentän laitaa kulki ylös betoninen portaikko, jonka keskellä oli sisäänkäynti maanalaiseen pysäköintiluolaan. Portaikon yläpäässä oli Mikaelin kirkkoa kiertävän kadun levennys. Siinä bussimme nyt seisoi yötä viettämässä, korkea kirkontorni merkkinään ja suojanaan.

           Jouduin vähän aikaa kaivelemaan, ennen kuin löysin kaikki kamani auton penkeiltä, hattuhyllyiltä ja tavaraluukuista. Minulla oli pieni lukittava matkalaukku, olalla kannettava kankainen  urheilukassi ja mustassa muovisäkissä ylimääräisiä vaatteita ja pumpulipeitto. Muovisäkkiin oli tullut tavaratilassa repeämä. Noitarummun jätin kääreeseensä bussin penkille. Bussi olisi yöllä kunnolla lukittu, rumpu ei ollut missään vaarassa.

           Merva antoi ohjeita nuorilleen. Riikka ja Terhi olivat kinunneet ja saaneet luvan jäädä yöksi bussiin nukkumaan. Muutamia muita jäi myös. Jari oli näyttänyt kuinka bussin oven sai lukituksi riippulukolla. Sen pystyi virittämään joko oven sisä- tai ulkopuolelle.

           Lähdin raahaamaan tavaroitani Merimieskirkolle. Merva tuli yhtä matkaa punaisessa ulkoilutakissaan, iloisesti puhellen. Emme päässeet sisään pääovesta. Se oli nyt jo lukossa, mutta sivuoven väliin oli jätetty pieni pahvilaatikko. Piti kiertää ala-aulan takahuoneiden ja vaatenaulakoiden kautta. Sisällä oli hiljaista ja valot sammutettu, mutta löysimme portaat kellarikerrokseen. Siellä oli miehille iso majoitushuone, jossa oli seitsemän kerrossänkyä. Naiset asettuivat saunan takkahuoneeseen sohville ja lattialle.

           Heitin kamani yhden kerrossängyn yläritsille ja valtasin alemman petin tyhjällä muovisäkillä. Tilaa oli tarpeeksi. Lähdin yläkertaan. Toisen kerroksen käytävään olivat Pentti ja Anneli majoittumassa makuupusseineen. Nurkassa oli toimistohuone. Siellä Kati ja Otso neuvottelivat saksalaisen miehen ja naisen kanssa, jotka minusta vaikuttivat lehtimiehiltä, mutta samalla liittolaisilta. Tämä ei ollut haastattelutilanne, vaan ehkä jokin mielenosoitukseen liittyvä suunnitelma. Huomasin ettei minua kaivattu. Palasin alas.

           Teuvo Niemelä oli tällä välin tullut kellariin. Hän löi reppunsa pöytään ja kaivoi siitä jaloviinapullon ja ison makkaran metvurstia. Sami Tynkkynen kävi hakemassa naisten puolelta leipää ja löysi takkahuoneesta myös laseja. Samilla oli pullo punaviiniä. Hän asetti sen pöydälle ja osoitti että kaato oli vapaa. Veistelin itselleni tukevia leipiä Niemelän lapinleukulla.

           Illastimme. Kohta ovelle koputettiin. Merva ja Marketta liittyivät seuraan, samoin Auli Hankikorpi. Istuttiin sohvalla ja nojatuoleilla pöydän ympärillä. Unisemmat olivat jo sängyssä. Ryypättiin jaloviinaa ja punkkua. Suunnitelmia alkoi sinkoilla; Niemelä varsinkin piti vauhtia. Sami meinasi näppäillä kitaraa, mutta nukkujat kielsivät sen. Jonkun hetken sitsi jatkui. Sitten Jari rupesi punkastaan vaatimaan että kuljettajan sentään piti saada unensa. Tämä todettiin kohtuulliseksi, vaikka Jarilla olikin vapaapäivä edessä. Merva ja Marketta tuupittiin naisten puolelle. Valot sammutettiin, ja katulampun oranssi hohto tihkui huoneeseen kahdesta matalasta ikkunasta katon rajassa.

Aamiaista saimme yläkerran kokoushuoneessa. Sen vieressä oli keittokomero, jossa Ilta oli kokannut puuroa ja kahvia. Merimieskirkon kirjastokin oli samassa kerroksessa. Ihmetytti vain, että mitään kirkkosalia ei näkynyt. Ehkä se oli sisääntulokerroksessa kahvilan takana. Kahvilassa emme paljon istuneet, koska porukkaamme lievästi vierastettiin Merimieskirkossa. Muut asiakkaat eli yövieraat, olivat he nyt sitten tosiaan merimiehiä tai ehkä rekkamiehiä, eivät kai oikein tajunneet, keitä mahdoimme olla. Kiihkeästi väittelevä ja säntäilevä joukkomme sopi vaikeasti suomalaisten matkailun yleiskuvioihin.

           Syödessämme Kati kertoi saksalaisten suositelleen mielenosoituspaikaksi vilkasta ostoskatua parin kilometrin päässä, Mönkeberg Strassea. Se oli Ost-West-Strassen suuntainen  kävelykatu,  sen pohjoispuolella. Luvat olivat kunnossa, ja sovittu aika kello 14. Päätimme että menisimme kirkolta paikalle sievässä parijonossa kävellen. Bussia ei kannattanut ruveta keskustassa vääntämään, metroon taas olisi ollut hankala viedä banderolleja ja lipputankoja.

           Mielenosoituskulkuetta suunniteltiin alakerran huoneessa aamiaisen jälkeen. Jussi Jokela ja Hannu Hyvönen maalasivat lattialla uusia iskulauselakanoita. Sari Hammar ja Auli Hankikorpi olivat moottoritien tauoilla Tanskassa keränneet pusikoista koivunoksia. Niillä ja valkoisilla kankailla he rakensivat itselleen esiintymisasut; heistä tuli valkorunkoisia koivuja. Suomalaiset naiset koivuiksi pukeutuneina, lehtiseppeleet päässään! Teuvo Niemelä oli ottanut mukaansa kaksi ranteenvahvuista koivunoksan pätkää, toisen metrin mittaisen, toisen vähän lyhyemmän. Hän kyseli vasaraa ja naulaa, lyödäkseen puut ristiksi, koska "täytyi korostaa että mielenosoituksemme oli rauhanomainen". Kukaan ei ruvennut kiistelemään uskonnollisesta symboliikasta ja sen sopivuudesta. Naulaa ei löydetty, mutta sen sijaan hyvää hamppunarua. Minä sidoin pulikat sillä ristiksi. Sanoin Niemelälle että koska hän oli risti-idean keksinyt, hänen piti myös ristiä kantaa. Siitä kehittyi looginen järjestys kulkueeseen. Ensin risti, länsimaisen kulttuurin ykseyden merkki, kärsimyksen symboli. Sitten Suomen lippu, sitten rummut huomiota herättämässä, sitten ikimäntykiekot aarniometsien hävityksen merkkeinä, sitten nuoret koivut vielä viheriöimässä, sitten banderollit vaatimuksineen; viimeisenä Euroopan unionin lippu.

           Mönkeberg Strasse oli tosiaan vilkas ja lupaavan näköinen. Tulimme perille hyvissä ajoin; oli tunti aikaa marssin alkuun. Asetuimme pankkikonttorin ja kultakaupan eteen ja levitimme banderollit rintamaksi. Hyvinvoivat Saksan porvarit ja kevään lauantaikävelijät hymyilivät myötämielisesti. Emme näyttäneet uhkaavilta. Ehkä saksalaisille mielenosoitus merkitsi kivin ja polttopulloin käytävää tappelua skinheadien ja turkkilaisten maahanmuuttajien välillä.

           Jouko Hämäläinen ja Marketta jakoivat ohikulkijoille saksankielistä monistetta, jota oli aamulla kopioitu paikallisessa pikapainossa. Muutama ottikin paperin, lähinnä nuoret aikuiset. Marketta ja Jouko yrittivät puhuttaa heitä, Marketta saksallaan, Jouko englanniksi. Välillä Jouko messusi megafoniin. Linkola joutui keskusteluun parin vanhan herran kanssa. Yksi heistä tuli kysymään minulta jotakin. Seisoin pitelemässä banderollia jossa luki Bitte Papier sparen! Änkytin selitykseni. Harmaahiuksinen liikemies nyökkäili. Paperin käytön ja metsien ekologisen arvon ristiriita eli koko ongelmakenttä tuntui olevan hänelle itsestäänselvyys. Tuli havainnolliseksi, mikä kyllä oli muutenkin tiedetty, nimittäin Saksa luonnonsuojelun kärkimaaksi Euroopassa. Tuolta ikä- ja sosiaaliryhmältä ei koti-Suomessa olisi voinut odottaa alkeellisintakaan keskustelunhalua.

           Liituraitamies toivotti onnea hiukan vinosti hymyillen ja jatkoi shoppailuiltapäivää Mönkeberg Strassella. Muitakin ohikulkijoita pysähtyi sanomaan kantansa. Yleensä se oli ihmettelyä: Miksi tulitte tänne, menisitte Berliiniin tai Bonniin! Hampurilaiset tuntuivat pitävän kaupunkiaan poliittisena syrjäkylänä. Mutta meillä oli kyllä oma ajatuksemme. Saksalaisten sanomalehtien ja kustantajien pääkonttorit olivat monet juuri Hampurissa. Koko matkamme oli suunnattu Suomen paperiteollisuuden myyntitilastojen mukaan, tärkeimpien ostajien kotioville.

           Kello lähestyi kahta. Vaihtelimme banderollien kantovuoroja. Minua ihmetytti ja suututti paikallisten vihreiden puuttuminen; ei näkynyt anorakkiväkeä. Ja kuinka olinkaan tännekin päin faxia rääkännyt! Yksi nelikymppinen pariskunta sentään tuli muutamaksi minuutiksi juttelemaan. Vaikuttivat ainakin meikäläisittäin katsoen vihreiden kantaväeltä; tutkijoita ehkä, tai kirjastoihmisiä. Toimittajat ja valokuvaajat loistivat poissaolollaan.

           Minuuttia vaille kaksi kohdallemme pysähtyi poliisin partioauto. Ulos nousi kaksi valkolakkista vihreävormuista konstaapelia. Marketta meni puhumaan heidän kanssaan. Saksalaispoliisit selittivät hänelle kohteliaasti meitä varten kaavailemansa reitin. Tajusin hetken tulleen ja rupesin huutamaan vanhan opettajan rutiinilla:

           - "Kulkue järjestäytyy poliisiauton perään! Risti kärkeen! Suomen lippu seuraavaksi! Rummut, mäntykiekot, koivut! Banderollit! Euroopan lippu viimeiseksi!"

           Kahdessa sekunnissa kulkue oli kunnossa. Poliisiauto lähti etenemään ykkösvaihteella. Tessa juoksi sen vieressä hameenhelmat liehuen, kääntyi vähän väliä taakse ja näppäsi valokuvan. Teuvo Niemelä piteli koivuristiä korkealla, harmaine partoineen, lierihatussaan ja vihreissä erävaatteissa. Linkola seurasi Suomen lipun kanssa. Sitten tulimme Jussi Jokela ja minä rumpuja paukuttaen. Riikka ja Terhi kantoivat ojennetuissa käsissään mäntykiekkoja juhlallisesti, kuin kahta vainajaa. Valkoiset koivut seurasivat itkijänaisina.

           Rummutus oli hyvä juttu. Se pakotti yleisön huomion itseensä. Löin bassorummullani surumusiikkia, yksitoikkoista hidasta rytmiä PUM - PUM - PUM - PUM. Jussi improvisoi vapaammin, joten tuloksena oli ontuvien epätahtien pussijuoksu, ihan kuin meksikolainen hautajaiskulkue olisi ollut liikkeellä.

           Kävelykatu loppui rautatieasemalle. Poliisit näyttivät suuntaa vasemmalle ja kaarsivat itse jalkakäytävän reunaan. Samalla takaa alkoi kuulua hälinää. Käännyin ja näin kuinka Finnland Auschwitz der Wälder -tekstin kantajat käärivät kangasta kokoon keppien ympärille. Kati Bent oli uhannut lähteä kulkueesta ellei lausetta poistettaisi. Se oli aiheuttanut pahoja silmäyksiä katuyleisöltä. Suomen lippu ja Linkola pysähtyivät myös. Selitin äkkiä tilanteen. "En minä nyt yhdestä tekstistä rupea riitelemään", Linkola sanoi. Lähdimme taas liikkeelle.

           Rautatieaseman sivuitse käveltiin leveää läpiajokatua. Yleisöä ei enää ollut, autoja vain suhahteli kulkueen ohi. Sitten käännyttiin vasemmalle, Binnenalster-vesialtaan rantaan. Aussenalsterilla kauempana näkyi valkoisia purjeita.

           Ihmettelin Linkolan käsivoimia lipun kantamisessa. Olin aikoinani kantanut Tesoman Demokraattisten Nuorten lippua Pohjois-Hämeen maakuntajuhlissa, ja tiesin kuinka raskaasti tuuli saattoi repiä. Kai Linkolalla olivat käsivoimat pysyneet verkkoja vetäessä.

           Rupesi tulemaan tihkusadetta. Rumpuni menetti äänensä; kalvo löystyi, lyönti hupeni tussahduksiin.

           Palasimme Raatihuoneen torin kautta Mönkeberg Strasselle.  Parin nunnan johtama lauma pieniä ekaluokkalaisia huomasi meidät ja karkasi peräämme. He lauloivat ja hyppivät kulkueen jäljessä, kunnes pysähdyimme pankin ja kultakaupan eteen. Keräsimme  banderollit kokoon. Ensimmäinen mielenosoitus oli pidetty.

IV  SUNNUNTAI SAKSASSA

Arvoista ja ikäkausista - Olutta satamassa - Strategiapalaveri  - Hermannsdenkmal
- Camping saksalaisittain

Lauantai-iltapäiväksi ei mitään yhteistä ohjelmaa keksitty. Merva Mikkola lähti taksilla lentokentälle Tuomas-poikaansa vastaan, joka oli kahdentoista ja tuli yksin lentokoneella Hampuriin. Hän oli ollut kesäleirillä Suomessa, eikä siksi päässyt retkellemme alusta asti mukaan.

           Anneli Jussila otti yhteyttä tuttavaansa, Hampurissa toimivaan suomalaiseen liikemieheen. Tämä toi telefaxin Merimieskirkkoon. Jatkoimme sen avulla seuraavien mielenosoituspaikkojen pohjustamista. Annoin Otsolle lehtiön tiedoista, joita olin saanut Suomessa: luonnonsuojelujärjestöjen nimistä, henkilöistä niissä, puhelin- ja faxinumeroista. Olin lisännyt kommentteja puhelimeen tai faxiin todella vastanneista ja heidän suhtautumisestaan. Asiaamme paremmin tuntevana Otso halusi hoitaa kontaktit nyt itse, kun oli jo Hampuriin päästy.

           Okei. Kommunikoikoon MTV-sukupolvi ja netinkäyttäjät keskenään. Olin taiteilijayhdistys Muu ry:n kolmikymppisten parissa tajunnut ikäkuilun heidän ja itseni välillä.  Heidän psykologiansa oli minulle käsittämätön. Jos pyysi mitätöntäkin palvelusta tai yhteistyötä, se oli niin suuri juttu, että se täytyi pohjustaa äärimmäisen tarkasti. En pystynyt ymmärtämään tuota peliä; varmaan Otso pärjäisi paremmin.

           X-sukupolvi katsoo kymmentä vuotta vanhempiaan kuin jotakin juonta epäillen, mutta ennen kaikkea halveksuen. Heidän peruskäsitteitään on "luuseri". Sellaisiksi lasketaan erityisesti meidät 50-luvulla suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet. Meillä ei monellakaan ole virkoja, arvovaltaa, asemia, eikä rahaa.

           Jos suuret ikäluokat olivat kovaäänisiä idealisteja ja sittemmin virkapyrkyreitä, meistä on tullut niitä näitä pohdiskelevia kaljanjuojia, kieltämättä. Meille tyrkytettiin kaikenlaisia arvoja, ensin sodan käyneiden vanhempiemme, sitten suurten ikäluokkien radikalismin taholta. Meille jäi tehtäväksi torjua ja suhteellistaa. Punnitakin, jos filosofinen mielenlaatu riitti. Tässä avuksemme tuli - ja oikeastaan koko homman hoitikin - media, paikallisradioiden, tv-kanavien ja palstatilojen räjähdys 80- ja 90-luvulla. Se murensi uutisten painavuuden ja uskottavuuden.

           X-sukupolvi, sikäli kuin käsitteellä on mitään mieltä, on massa media-kuluttajia, perustellun arvojärjestyksen luomiseen lähes kykenemättömiä. He ovat syntyneet soraksi muuttuneiden, viikoittain vaihdettavien, loputtomasti uusittavien muotien keskellä. Enemmistö heistä ei tajua tunnetta jonkin asian pysyvästä arvosta, arvosta median ja sosiaalisen pelin ulkopuolella. He keräävät ja vaihtavat arvoja ja ideoita kuin jääkiekkoilijoiden purkkakuvia. Ensisijaista ja tosiolevaa heille on menestyminen sosiaalisissa peleissä, ja niitä he tajuavat ylivertaisen tarkasti. Heidän elämänsä on kilpailua viisinkertaisen liikatarjonnan markkinoilla. Sinne heidän on myytävä itsensä ja työpanoksensa. Onnistuminen saattaa olla kiinni äänensävystä ja juomapullon valinnasta kahvilassa, silloin kun ollaan tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa. Siksi pieninkin virhe, epäsopu tai käsitteiden  yhteismitattomuus saa X-sukupolven mielessä liioitellut mittasuhteet ja aiheuttaa kestämätöntä häpeää. He ovat koko ajan varpaisillaan. Mutta minkä he suostuvat toimittamaan, sen he toimittavat äärimmäisen perusteellisesti. No, Otso oli parhaita heistä. Luotin häneen täydellisesti.

          

Loikoilin Merimieskirkon kellarihuoneessa pohtien mitä tekisin illalla. Totesin että oli paras yksinkertaisesti lähteä kaljalle. Lauri Aitolahti lupasi lähteä mukaan. Hän kävi etsimässä Hammarin Sarin. Ala-aulassa Merva liittyi seuraan. Tuomas oli onnellisesti löytynyt lentokentältä ja oli nyt Terhin ja Riikan kanssa pelaamassa Nintendoa.

           Ehdotin jengille Sankt Paulin laituripaviljonkia. Rakennus oli minulle postikorteista ja koulun saksankirjoista tuttu. Lähdimme Dietmar Koel -katua alas. Joen rannassa oli näköalaterassi, ja paviljonki parin sadan metrin päässä. Sen itäpäästä löytyi sisäänkäynti ja sisältä olutkapakka, kiinteillä penkeillä ja petsatulla puulla sisustettu. Asiallinen perusjuottola. Olimme aikaisin liikkeellä; muita asiakkaita ei juurikaan ollut. Tarjoilijapoika sirotteli lattialle paperikonfetteja. Jotkin juhlat tai ehkä diskoilta tulossa.

           Valitsimme ikkunapöydän, hommasimme tuopit, ja skoolasimme matkan onnistuneelle alulle. Olut oli samanlaista kuin Suomessa. Elbellä purjehti veneitä, laivaliikenne puuttui lauantai-iltana.     

Naapuripöydässä istui vanha nainen nuoremman seurassa, ehkä tyttärensä. Tarjoilija tuli häätämään heidät pois.

           - "Kummallista" sanoin Mervalle. "Eihän tuo vanha rouva ollut edes juovuksissa."

           - "Olisi ollut mukava jutella hänen kanssaan. Ajattele, hän on elänyt täällä Führerin aikana. Hampurin pommitukset, ruskeapaidat, juutalaisvainot, talousihme."

           - "Miksi sanot Führerin aikana" Merva kysyi.

           - "Olihan Hitler nimenomaan Führer saksalaisille. Vastarinta oli käytännössä mitätöntä."

           - "Sitä paitsi natsit olivat ensimmäisiä luonnonsuojelijoita."   

           - "Miten niin?" Merva ihmetteli.

           - "Natsipuolue kielsi vivisektion eläimillä noin -33", väitin. "Timo Aarniala näytti Taideteollisessa senaikaisia pilakuvia. Kanit ja hiiret ja apinat tekivät natsitervehdyksen."

           - "No mutta olihan luonnonsuojelua aikaisemminkin. Rousseau ja palatkaa luontoon."

           - "Niin no joo, kieltämättä. Ja Jeesuskin sanoi, että ottakaa mallia linnuista ja kukkasista."

           - "Ei, kyllä luonnonsuojelu on ikivanha ajatus", Lauri Aitolahti väitti. "Aina on ollut ristiriita rakentamisen ja kulttuuriympäristön ja luonnon välillä. Se mikä tässä on uutta, on ainoastaan näitten katastrofien suuruus. Kyllähän kreikkalaisetkin hävittivät metsänsä jo antiikin aikoina."

           - "Niin, katastrofien suuruus ja äkillisyys."

           - "Mitä meinaat, äkillisyys?"

           - "Niin siis, jos ennen rakennettiin tie, jos vaikka roomalaiset rakensivat tietä, he joutuivat näkemään hirveästi vaivaa, käyttämään miestyövoimaa. Pahimmat esteet kierrettiin, ja siksi jälki jotenkin sopeutui luontoon. Nyt pystytään muutamassa päivässä katerpillareilla tekemään minkälaisia leikkauksia tahansa. Jälki on sen mukaista."

          

Kulttuurifilosofiset ongelmat aukenivat sitä mukaa kun kaljaa kului. Ilta hämärsi Elbellä ja vastarannan nostokurjet muuttuivat tummiksi silueteiksi. Saksalaiset ovat ihan mukavan tuntuista porukkaa, myönsimme. Käsittämätöntä miten he laidasta laitaan rupesivat natseiksi aikoinaan.

           - "Metsäasioihin heillä on vielä tunteenomainen kosketus, päinvastoin kuin englantilaisilla", Merva todisti.

           - "Ja päinvastoin kuin suomalaisilla! Suomalainen antaa hakata viimeisetkin aarniometsän tilkut, jos niiden suojelu uhkaisi hänen ostokykyään. Tai ehkä metsänomistajien kohdalla on yhtä paljon kysymys siitä, että pyhän omistusoikeuden rikkominen on mahdottomuus. Se tuhoaisi pohjan koko heidän psyykeltään, maailmankuvaltaan."

           - "Raha siinäkin pelaa. On oltava ehdoton hallintaoikeus, jotta pystyisi milloin tahansa myymään ja muuttamaan rahaksi, toteuttamaan vapauttaan."

           - "Niin kai minäkin tekisin, jos omistaisin metsää. Siihen tautiin ei auta kuin pakkovalta. Lunastukset."

           - "Sosialisointiko?"

           - "Pitää samaan aikaan kehittää taloutta siten, että alkeellinen sellunkeitto ja metsien muuttaminen puupelloiksi eivät enää kannata. Että tullaan kehittyneemmin keinoin toimeen, jolloin yhteiskunta voi lunastaa varallisuudellaan metsät pois sellunkeittäjiltä."

           - "Sinä siis kannatat Nokiaa ja Nokian valtaa!"

           - "Niin. Mutta on pidettävä huoli, että sitä mukaa kun kehitetään vähemmän tuhoavia teollisuudenaloja, myös lopetetaan kaikkein raaimpia."

Olin tyhjentänyt kolmannen tuoppini, Merva ja Sari yhden kumpikin ja Lauri kaksi. Joen rantaan ankkuroidun purjelaivan mastoihin sytytettiin värivaloja. Oli aika lähteä ulos jaloittelemaan.

           Paviljongin ovella oli melkoinen jono, kuin Vanhan kellariin takavuosina. Pullonvihreitä lentäjäntakkeja ja siiliksi ajeltuja päitä. Uusnatsien diskoilta St. Pauli Landungsbrücken kaljakapakassa?

           Lontustelimme läheiselle metroasemalle päin. Metroradan takana oli korkea mäki, joka oli puistoa. Rata kulki siltaa pitkin Dietmar Koel -kadun yli. Sillan varjossa korttelin kulmassa oli rauhallisen näköinen kapakka.

           - "Ei kai tässä nyt vielä kämpille mennä?" yllytin.

           Poikkesimme sisälle, ja äskeiset jutut jatkuivat uusien tuoppien kera.

          

Katuovi kävi. Teuvo Niemelä tuli sisälle hyvässä naisseurassa. Nostimme toisen pöydän omamme viereen.

           Teuvo otti tarkkailuasenteen. Tessa Oksanen ja Auli Hankikorpi valitsivat hartaasti harkiten valkoviinilasillista. Tarjoilijaa ei kuulunut. Hän odotti kaikkien tilaavan yhtä aikaa. Piti juoda kierros kierrokselta. Minua harmitti kun en voinut juoda normaalivauhtiani. Tessalla oli posket lähes yhtä punaisina kuin hiukset. Hän oli saanut poikaystävänsä puhelimella kiinni Lontoosta ja odotti tapaamista parin päivän päästä. Minä iskin silmää Teuvolle, joka lasinsa takaa pudisteli päätään.

           Jo tunnin päästä nukkumatti tuli hakemaan useimpia. Lähdettiin Merimieskirkon suuntaan löysänä jonona. Jättäydyin hännille ja onnistuin muiden huomaamatta tempaisemaan Tessan mukaani pieneen kahvilaan heti kulmakapakan vieressä. Lauri tuli myös. Ilta oli vasta aluillaan tässäkin paikassa. Isäntä laski hanasta Guinnessiä. Lageria oli vain purkeissa, jotka oli ladottu räikeään Coca-Cola-kaappiin lasioven taakse. Otin Guinnessin ja pyysin paketin Gauloisea.

           Tessa ja Lauri menivät looshipöytään huoneen perälle. Minä odotin vaahdon laskeutumista tuopissa. Isäntä kertoi olevansa merimies. Kotka oli hänelle tuttu paikka.

           Tupakoitiin ja juteltiin. Lauri poltteli piippuaan. Tessa ja minä haimme vielä yhdet lagerit. Niiden jälkeen poistuimme hiljaiselle kadulle. Puut vain suhisivat mäen päällä. Panin käteni Tessan hartioiden ympäri. Vasemmalla puolen katua tuli pieni baari vastaan. Ovi oli auki, sisällä punertavat valot. Poikkesimme katsomaan. Baaritiski oli runsas, mutta tilasimme helpoimman, tuopit. Olut tuotiin korkeissa kapeissa laseissa. Istuimme baarituoleille ja rupesimme suutelemaan. Toisella kädellä piti pitää tiskistä kiinni ettei olisi pudonnut. Baarimies pelasi ikkunan vieressä korttia kavereidensa kanssa. Sieltä huudettiin Prosit! Tunsin vapautta ja meinasin jo ruveta kuvittelemaan, mutta kadulla Tessa lähti vain kylmästi Merimieskirkkoa kohti. Pääni selkeni taas.

           Kirkolla oli ovet lukossa ja valot pimeinä. Kiersimme rakennuksen taakse ja koputin miesten makuusalin ikkunaan. Jussi Jokelan pörröinen naama ilmestyi näkyviin; hän oli nukkunut sohvassa ikkunan alla. Kiersimme Tessan kanssa takaisin pihalle. Jussi avasi oven ja samassa Tessa hävisi portaita alas takkahuoneeseen. Jussi ja minä hiivimme miesten puolelle hiljaa kuin tontut.

Heräsin kuudelta. Muut nukkuivat. Oli puhuttu että matka jatkuisi puolilta päivin; siispä minulla oli jokin tunti omaa aikaa. Lähdin kävelemään keskikaupungille eilistä reittiä. Kaduilla oli autiota sunnuntai-aamuna. Ost-West-Strassella ihmettelin vanhaa kanavaa, joka pienen matkaa kulki kadun pohjoispuolta syvällä kivivallien keskellä, lähes tyhjillään. Upeaa työtä, ehkä viime vuosisadalta, samoin kuin pari kanavan reunan kivitaloista. Olivatko ne enää missään käytössä? Enimmäkseen pääkadulla oli valtavia uusia toimistopalatseja, kiiltäviä ja tylyn näköisiä. Liikekeskusta oli rikas. Saattoi myös kuvitella, kuinka sitä oli sodan jälkeen ollut raunioina korttelikaupalla. Arkkitehtuuriltaan keskitason-modernistiset luonteettomat lasijulkisivut olivat nousseet tiili- ja kivikasojen paikalle.

           Käännyin pikkukaduille Mönkeberg Strassen takana. Eräässä näyteikkunassa seisoi mies juoden kahvia pienen pöydän ääressä, katsellen tyhjälle kadulle. Kahvila auki tähän aikaan! Menin sisälle ja sain kahvin ja tuoreen voisarven. Myyjätyttö järjesteli leipiä hyllyille, isoja vaaleita sekaleipiä. Kahvila oli suurenpuoleisen elintarvikeliikkeen eteisaulassa. Kauppa oli myös jo avattu. Sen tavaravalikoima ei paljon poikennut suomalaisesta, paitsi suuret pyöröhyllyt täynnä viinapulloja.

           No johan nyt! Kello seitsemän sunnuntai-aamuna, ja viinaa myydään ruokakaupassa! Tämä on tasoa!

           Kiertelin ja katselin ja päädyin isoon rommipulloon nimeltä Der Gute Pott. Rommia, kun oltiin merimieskaupungissa. Pullo maksoi Suomen rahassa noin viisikymmentä markkaa.

           Karttaa seuraten kuljin muovikassi käsikoukussa rautatieasemaa kohti. Ajattelin että siellä olisi retkeilyjärjestön toimisto tai matkailuneuvonta, josta saisi Saksan leirintäalueiden oppaan. Emme vielä tienneet missä viettäisimme seuraavan yön, eikä edes seuraavaa kaupunkia ollut päätetty. Brysselin vuoro tulisi vasta tiistaina.

           Vähän oli liikettä rautatieasemallakin. Otin huikkaa muovikassistani ja kiertelin, ja lopulta löysin avonaisen oven. Heti sisäpuolella oli tupakkakioski, jota hoiti turkkilainen mies. Ostin piipputupakkaa ja rasseja. Liukuportaita pääsi yläkertaan. Siellä oli MacDonald's. Menin kahville, ja sain yllättäen kosketuksen Hampurin yöelämään. Kolmen-neljän ryhmissä istui nuoria kuluttamassa aamutunteja ensimmäisiin esikaupunkijuniin. Diskot oli varmaan suljettu tunti, pari sitten. Puhaltelin  styrox-mukiini ja sekoittelin kahvia puulastalla.

           Myös oudonlainen pankkikonttori oli auki. Virkailija istui lattiasta kattoon ulottuvan panssarilasin takana. Hänelle saattoi puhua mikrofonin avulla. Hän neuvoi minulle alakerrasta kirjakaupan. Leirintäalueopasta ei löytynyt, mutta ostin upouuden Saksan tiekartan.

           Ajoin aamutyhjällä metrolla takaisin Merimieskirkolle.

Porukka oli jo aamiaisella kolmannen kerroksen kokoushuoneessa. Puuroa lusikoitiin, ja kahviakin muutamat joivat, vaikka se olikin ideologinen kysymys vihreässä seurassa.

           Kun oli syöty, tilaisuus muutettiin strategiapalaveriksi.

           Kati Bent oli nyt mukana, joten pikku politikointi alkoi heti. Ajettaisiinko Bonniin, jossa oli Suomen suurlähettiläänä Linkolan vanha koulukaveri? Vai kannattaisiko ehkä suunnata Strasbourgiin? Miksi ollenkaan käydä Brysselissä, koska europarlamentti tällä viikolla kokoontui Strasbourgissa? Toisaalta, mitä me Bonnissa tekisimme? Kannattiko mieltä osoittaa Suomen lähettiläälle? Emmekö olleet kuljettamassa sanomaa nimenomaan muille eurooppalaisille?

           Kati oli saanut yhteyden Heidi Hautalaan, ja tämä oli luvannut ottaa meidät Strasbourgissa vastaan, jos tulisimme. Mutta Strasbourg oli kaukana; emme kunnolla ehtisi sinne sunnuntaipäivän aikana. Ja sieltä olisi pitkä matka edelleen Brysseliin.

           Frankfurt am Main hylättiin yksimielisesti. Sikäläisen Urwald-järjestön Jutta Gill oli antanut epämääräisen vältteleviä vastauksia faxeihimme Helsingistä. Strasbourgiakin kaukaisempi München oli mahdottomuus, vaikka siellä oli oltu kiinnostuneempia. Loppujen lopuksi kartta ja ajomatkat määräsivät.

           Kokous tahtoi levitä käsiin. Mitä tärkeää Brysselissä nyt olisi, eikö Strasbourg...  Strasbourgista ei enää ehdi Lontooseen keskiviikoksi! Ja mitä Lontoossa sitten muka on?

           No, se oli kyllä tutkittu. Lontoo oli suurimpia suomalaisen paperin markkinapaikkoja. Ja kaikki siellä oli myös valmiiksi sovittu. Me liittyisimme ympäristöjärjestöjen mielenosoitukseen erästä moottoritiesuunnitelmaa vastaan.

           Kiistelyn jatkuessa huomasin pystyväni yhdeksi kovaäänisimmistä. Yritin johdatella keskustelua ja pudottaa pois epärealistiset tai jo selviin kohtiin sopimattomat kaavailut. Jankutin ja toistelin parhaita pointteja, jotta jengi tajuaisi ne kunnolla.

           Lopulta Kati Bent pani riidan halki. Hän puhui niin vakuuttavasti Strasbourgin ja europarlamentin lobbauksen puolesta, että valitsimme lopulta molemmat, Strasbourgin ja Brysselin. Ensin ajettaisiin Bonniin, sieltä Brysseliin. Brysselin aktion jälkeen erillinen lähetystö matkustaisi junalla Strasbourgiin, Heidi Hautalaa tapaamaan ja jakamaan materiaalia euroedustajien postilokeroihin. Pääjoukko jatkaisi bussilla Lontooseen, ja paluumatkalla tapaisimme Amsterdamissa.

Kokous hajaantui. Lähdettiin alakertaan pakkaamaan. Linkola oli turhautunut huutokilpailussa, kun ei saanut hiljaista ääntään kuuluville, ja rupesi nurisemaan portaikossa.

           - "Mitä metsäsissejä nämä ovat! Kaksi päivää oleskeltu Hampurin Merimieskirkossa! Sisätiloissa! Kun yhtä hyvin voitaisiin nukkua metsässä! Minulla oli vuosikausia etten koskaan nukkunut sisällä toukokuussa... No, se mielenosoitus meni kyllä kunnolla."

           - "Vaikea näitten moottoriteitten varsilta on leiripaikkoja löytää", ehdin sanoa, mutta sitten joku nykäisi Linkolaa hihasta. Kolistelin sakin vetämänä alas portaita.

Montakaan minuuttia hukkaamatta joukko oli bussin luona. Ilma oli loistavan aurinkoinen ja väki täynnä tarmoa. Huomasin Marketan, ja koska muita ei ollut lähellä, käytin tilaisuuden turvallisuusvarmistukseen.

           - "Jari käski minun sanomaan, että sinun pitäisi sitten tästä lähtien ajon aikana pysytellä bussin keskiviivan takana. Pitää jättää rauha kuljettajalle."

           Marketta pillahti itkuun! Nolostuin, sillä en tarkoittanut loukata. Ongelma oli vakava. Jatkuva kälätys korvissa häiritsi ajamista, vei väkisin kuljettajaparan huomion pois tieltä ja liikenteestä.

           Sisällä bussissa Merva istui jo entisellä paikallamme. Hän lupasi vuorostaan lukea karttaa, kun oli aikoinaan Artsin kanssa paljonkin ajellut Keski-Euroopassa. Annoin Mervalle uuden Saksan kartan ja menin tarkistamaan tavaroitani. Niiden vallassa oli yksi penkki bussin keskiosassa, ja aina välillä istuin niiden vieressä, kun halusin olla rauhassa. Rumpuni oli kasan päällä. Varmistin että se oli säilynyt ehjänä yön ajan ja palasin etupenkkiin Mervan viereen.

           - "Ovatko kaikki mukana! Kenen kaveri puuttuu!" Jari huusi.

           - "Otetaan luku takaa!" huusin minä.

           Luvunotosta tuli farssi. Nuoremmat eivät kehdanneet vastata tarpeeksi kovaa ja nopeasti. "Saamarin apinalauma!" Jari huusi ja starttasi auton. Otso luki kaupunkikarttaa ja ohjasi meidät vaikeuksitta Ost-West-Strassen ja Sankt Paulin kautta Elben ali kulkevaan tunneliin. Siitä alkaen Merva otti karttavastuun. Huokaisten nojauduin taaksepäin ja sihautin auki oluttölkin, jonka olin pummannut Hannu Hyvöseltä. Edessä oli aurinkoinen sunnuntai Saksanmaan valtaväylillä. Seuraava performanssi olisi vasta maanantaina Bonnissa. Linkola kirjansa takana rypisteli tunnelmalle kulmiaan, mutta ei voinut mitään sunnuntaipäivälle.

Hannoverin suuntaan bussimme joutui ponnistelemaan ylämäkeen. Liikennettä oli harvakseltaan. Ohjuksina ohitse suhahteli Audeja ja Bemareita. Ruvettiin arvaamaan kuinka lujaa ne ajoivat. Oma vauhtimme vaihteli kahdeksankympin ja sadankymmenen välillä, sen näin nopeusmittarista.

           - "Ainakin kahtasataa!"

           - "Sataaviittäkymppiä!"

           - "Satakahdeksankymmentä!"

           Hannover ohitettiin länsipuolelta, sitten jatkettiin edelleen moottoritiellä Bonnia kohti. Aikaa tuntui olevan runsaasti. Merva keksi meille turistikohteen.

           - "Tässä on lähellä sellainen muistomerkki", hän sanoi karttaa tutkaillen. "Se on näköalapaikka. Näkyy paljon metsääkin. Voisimme käydä katsomassa."

           - "Ota megafoni ja ehdota", sanoin. Olimme jo ajaneet kaksisataa kilometriä Hampurista. Kieltämättä moottoritie alkoi väsyttää.

           Merva etsi megafonin penkin takaa, napsautti sen päälle kerrankin ilman ulvahdusta, nousi seisomaan ja selitti ideansa rauhallisen herraskaiseen tyyliin. Nyökkäyksiä eri tahoilta ja myöntävää muminaa.

           Käännyimme pois Autobahnilta. Merva tiirasi kahta karttaa ja samalla tienviittoja. Niissä luki Hermannsdenkmal. Jouduimme taas ylämäkiin, koska tämä oli Teutoburgin metsää, vuorimaata, jonka läpi moottoritiet pääsivät solien kautta.

           Sivuteillä jyrkissä mäissä puurivit reunustivat kapeaa asvalttiväylää, molemmin puolin. Oksat raapivat bussin kattoa. Idyllistä, kaunista. Saksalaisten ei tarvinnut rakentaa jokaista kylätietä suomalaisen maanis-pedanttisesti; ei ollut erikseen ajorataa, pyörätietä, kävelytietä, turvallisuusvyöhykettä, piennarta; ja välissä aina metristä ruohokaistaa, jota moottorileikkurit pitävät sentin sängellä. Vanhoja maalaistaloja ei täällä revitty asvaltin tieltä. Kylät, talot ja rinnemetsät istuivat maisemassa vuosisatojen arvokkuudella, kuin vanhat neidit valokuvaajan studiopotretissa. Meikki oli tip top ja elämäntehtävä kiistaton.

          

Laaksoissa lepäsi niittyjä ja peltoja, niiden yläpuolella metsän musta villahuivi, rajaten kirkkaan kylmän taivaansinen. Metsän siluetti ei ollut loville leikattu, vaan jatkui harjanteelta toiselle rauhallisina aaltoina.

           Bussi kiipesi yhä ylemmäs hämärän lehtimetsän sisällä. Pitkältä tuntuneen nousun jälkeen tulimme suurehkolle parkkipaikalle, jonka vieressä oli ravintolapaviljonki. Sen luota lähti kilometrin mittainen kävelytie ylös vuoren harjalle. Hermannsdenkmal heristi siellä miekkaansa Reinin suuntaan. Hermann oli ollut keeruski-kansan ruhtinas keisari Augustuksen aikana, barbaaripäällikkö. Historiassa hänet tunnetaan roomalais-nimellään Arminius. Hermann on myöhemmin syntynyt väännös. Arminius opiskeli nuorena Roomassa ja sotikin roomalaisten joukoissa. Kotimaahan palattuaan hän vastusti keisarin käskynhaltijan Publius Varuksen politiikkaa ja kokosi germaaniheimoista liittokunnan, joka hakkasi Varuksen kolme legioonaa Teutoburgin metsässä, yhteensä kaksikymmentä tuhatta miestä. Varus itse syöksyi miekkaansa taistelun jälkeen. Kuultuaan uutisen Roomassa mielenrauhastaan tunnettu Augustus oli saanut slaagin. Voittonsa jälkeen germaanit jatkoivat keskinäistä kahakointiaan, ja Arminiuksen murhasivat omat sukulaiset, mutta Roomakin oli lopullisesti menettänyt valloituksensa Reinin takana. Tapahtui meidän nykyistä ajanlaskua vuonna 9. Tacitus kertoo kapinasta Annaaleissaan; Gibbon viittaa sen yhteydessä lähteinä myös Suetoniukseen ja Velleius Paterculukseen.

           Tälle Arminiukselle saksalaiset rupesivat 1800-luvun romantiikan aikana rakentamaan muistomerkkiä. Runsas kirjallisuus oli vuosisatojen kuluessa tehnyt hänestä germaanisen vapaussankarin. Klassisisti-arkkitehti Schinkel luonnosteli jättiläismäisen monumentin ja kuvanveistäjänä oli Thorvaldsenin oppilas Ernst von Bandel.

Kävelytie tuli muistomerkille takaa päin pohjoisesta. Emme nähneet millainen patsas oikeastaan oli. Graniittijalustan sisällä kiivettiin kierreportaat näköalaparvekkeelle. Sen yläpuolella lähes kymmenmetrinen germaanisoturi seisoi. Robert Wiander ei viitsinyt kiivetä, vaan jäi tupakalle ja antoi videokameran minulle. Päästyäni ylös ajattelin kuvata Linkolan suuren metsämaiseman yläpuolella. Mutta saksalaiset turistit tönivät ja viima heilutti hihoja, niin että kuvaus jäi pätkittäiseksi. Parvekkeella pääsi kiertämään koko tornin. Avautui upea panoraama. Jokin pieni kaupunki häämötti horisontin rajoilla, luultavasti Detmold. Metsä vuorella näytti koskemattomalta, mutta Linkola osoitti meille varovaisten hakkuiden jälkiä.

           Kävelin Otson ja Linkolan kanssa yhtä matkaa alas vuorelta. Tien vieressä puiden alla oli pieni hirsimökki. Muistolaatta kertoi kuvanveistäjä Bandelin asuneen tässä kaikesta syrjässä 37 vuotta, rakennustöiden ajan. Mies oli kuollut 1876, "uhrattuaan elämäntyönsä Saksan kansan kunniaksi".

           - "Ja kansa lopsautti karvaisia korviaan", kommentoi Linkola. Otso ja minä vilkaisimme häneen hämmästyneinä. "No, käyväthän ne täällä ahkerasti katsomassa", Linkola myönsi.

           Kukaan ei halunnut jäädä syömään ravintolaan. Noustiin bussiin ja käännettiin nokka kohti moottoritietä. Tilanne oli lievästi epäselvä. Mitään tietoa yöpymispaikasta ei ollut. Arveltiin, että matkan varrelta jokin leirintäalue kyllä löytyy. Jos ei, sitten nukutaan metsässä!

Mutta illan hämärä tuli, ja yhä uusia sinne tänne säntäileviä moottoriteitä ja niiden kaoottisia risteyksiä. Olimme saapuneet Ruhrin alueelle. Merva taisteli urheasti kartan kanssa. Bonniin oli enää satakunta kilometriä. Olimme Reinin tuntumassa, mutta en havainnut jokea. Istuin keskivaiheilla bussia tissutellen olutta purkista, ja kun se loppui, rommia hyvästä putelistani. Päätin katsella valojen, voimalinjojen ja teiden sekamelskaa rockvideovilinän estetiikkana. Useimmat torkkuivat. Hampurista lähdettyämme olimme olleet tien päällä jo toista kymmenettä tuntia.

           Pienintäkään metsätilkkua yöpymistarkoitukseen ei nähty. Ruhrgebiet, umpeen tupattu, saastunut, silsan lailla leviävän puoliurbaanin rakentamisen tuhoalue! Olimme sivutiellä jossakin Kölnin ja Bonnin välimailla, kun Merva huomasi leirintäalueen portin. Ehkä hän oli vanhasta muistista tiennyt paikan, koska kartassa ei neuvottu campingiä. Portilla oli vartiokoppi, mutta sieltä ei annettu mitään merkkiä. Ajoimme alueelle. Vasemmalla virtasi ripeästi pieni joki, sen erotti viimeisessä iltaruskossa.

           - "Onks tää nyt Rein?" Mervan tytöt kysyivät minulta bussin perällä.

           - "No, on Rein nyt sentään hiukan isompi", nauroin.

          

Lähdin rommipullo kädessä horjumaan etupenkkejä kohti. Joki oli kartasta arvaillen Reinin sivujoen Siegin sivujoki. Leirintäalue levittäytyi aivan sen rantaa myöten. Heti rantatörmän vieressä oli viisi metriä leveä tyhjä nurmikkokaista, ehkä telttoja varten. Nurmikon viertä kulki soratie. Välittömästi siinä kiinni olivat saksalaisten asuntovaunut. Ne oli parkkeerattu paikalle pysyvästi, koska niiden ympärillä oli valkoisia muovisia aidankappaleita, ovien edessä kivilaattoja ja puutarhatuoleja, pöytiä ja auringonvarjoja. Kukin piha oli noin kaksi kolme neliömetriä. Ihmisiä ei näkynyt, eikä valoa vaunujen ikkunoissa. Matelimme eteenpäin, mutta vaunuja riitti ja riitti. Viidensadan metrin päässä pääsi oikealle; pieni kääntöpaikka. Jari sammutti moottorin. Pirteimmät kömpivät jäykin jaloin ulos autosta. Oli jo pimeää.

           Seisoimme suurten kuusten varjossa. Näkymättömissä jossain lähellä pauhasi moottoritie. Kohta asuntovaunujen välistä ilmestyi saksalaismies. Seurasi pientä neuvottelua. Kuulemma alue oli yksityinen. Emme voisi jäädä yöksi. Alettiin kiivas sanakopu oman ryhmän kesken; saksalainen myhäili hyväntuulisena. Linkola manasi sissien lainkuuliaisuutta. "Ei aina tarvitse totella, ei siitä mitään tule." Minä kannatin yöksi jäämistä, koska kukaan ei varsinaisesti ollut häätämässä pois. "Lähdetään, lähdetään", hopotti Auli Hankikorpi. Lauri Aitolahti hörppäsi viiniä pullostaan, minä rommiani. Sytytimme tupakat Robertin kanssa. Pattitilanne.

           Silloin Petri Pöntinen osoitti maailmanmiehen taitonsa. Hän lähti portille kysymään poikkeuslupaa. Saksalainen tyytyi tähän ja hävisi taas vaunulleen. Jotkut vetelivät telttoja bussin tavaraluukuista. Varttitunnin päästä Pöntinen palasi, luvan kanssa. "Kunhan häivymme aamulla ennen seitsemää." Selvä.

          

Muutamat jäivät bussiin nukkumaan, nuorimmat ja Hannu Hyvönen ainakin. Mervakin jäi, torkkumaan samaan tuoliin jossa oli jo istunut 400 kilometrin matkan. Keräsin kamppeeni ja otin Mervan tarjoaman suklaapalan.

           Erään matkalaisen soputeltassa oli tilaa. Tinkasin itseäni sinne ja pääsinkin, kunhan autoin teltan pystyttämisessä. Telttoja levitettiin nurmikkokaistalle. Pentti ja Anneli olivat vieneet omansa kauemmaksi, muut leiriytyivät bussin lähistölle.

           Asetimme soputeltan rantatörmän päälle, ovi jokeen päin. Rantatörmää oli metrin verran veteen. Vähän väänneltyäni pääsin selville teltan kaarista. Alumiinivaarnoja oli vaikea hakata kovaan nurmikenttään. Hörppäilin rommia. Kun Linkola pimeässä käveli ohi, uskaltauduin tarjoamaan hänellekin. "Kitkerää, en ota", Linkola totesi. Marketta istui maassa ison harjateltan vieressä mekastaen sekavaa viestiä alushousuistaan. Teltasta kuului naurua ja hyssytystä.

           Olin juuri heittänyt viimeisen sätkän jokeen ja olin ryömimässä teltanovesta sisälle, kun joku naisista tuli selittämään että Anneli ja Pentti riitelivät ja Pentti oli heittänyt Annelin ulos teltastaan. Ei kai.

          

Yö oli valtavan kylmä. Parin minuutin välein laskeutui suihkukone metsäharjanteen yli läheiselle amerikkalaiselle sotilaskentälle. Moottoritien melu ei tauonnut hetkeksikään. Aamupuolella teltan kangas alkoi vaaleta. Jokin lintu sirkutti. Ehkä olin puoleksi tunniksi torkahtanut. Kumppanillani oli retkeilijän kunnollinen makuupussi, joten hän nukkui hyvin.

           Piti nousta ylös. Etsin silmälasejani kengästä, johon olin ne pannut muka turvaan yöksi. Niistä oli silta poikki nenän päältä. Laitoin rippeet kassin sivutaskuun. Vilusta väristen kokosimme teltan. Marketta oli jo uimassa matalassa joessa.

V  BONN JA BRYSSEL

Tietoa sanomalehtiin - Suomen suurlähetystö - Nuorisomaja Brysselissä - Greenpeace - Rond Point Schuman

Aamuvarhain olimme siis Bonnissa, maanantaina 15. 5. 1995.

           Ei oikein tiedetty mitä tehdä. Mielenosoituksen piti olla kahdelta Suomen lähetystön edessä. Purnasin hiljaa mielessäni. On kai tämä hyvä informaatiokanava, kun suurlähettiläs tavataan, mutta kanava minne? Oli syntynyt ristiriita metsätalouden ja luonnonsuojelun välille. Meidän tavoitteemme oli kiinnittää siihen kansainvälistä huomiota; Suomen vanhojen metsien hävitykseen. Mitä voisimme viestittää suurlähettilään kautta? Mitä voisimme täällä tavoitella? Suomen valtiota erotuomariksi kiistassa? Erotuomarille Seepra!-huutoja ulkomailta? (Viittaan jääkiekkoon.) Ehkä Linkolalla oli jokin ajatus.

          

Jari pysäköi pienen kerrostalon pihanurmikon viereen rauhalliselle asuntokadulle. Naiset kantoivat autosta kahvinkeittovehkeet jalkakäytävälle nurmikon reunaan.

           Kävelin parin korttelin ympäri jäseniäni verrytellen. Otin oluen pubintapaisessa, vaikka paikka kyllä enemmän muistutti töölöläistä olohuonetta tunnelmansa ja sisustuksen puolesta. Ostin vielä kolme olutpulloa ruokakaupasta ja palasin autolle. Otso selasi harmistuneena Hampurissa luovuttamaani osoitemuistiota. Siitä kävi ilmi, että en Helsingistä käsin ollut saanut mitään kontakteja Bonnin luonnonsuojelijoihin. Otson matkapuhelimestakin oli akku kylmän leirintä-yön aikana tyhjentynyt. Kerroin huomanneeni puhelinkopin kahden kulman päässä. Hyvä! Juosten sinne.

           Yhdeksältä aamulla ei yksikään luontojärjestö vastannut. Please leave a message on the tape! Mutta löysimme paikallisen Greenpeacen osoitteen. Kävelimme takaisin auton luokse: pirteä aamutunnelma vallitsi. Vanha nainen oli nähnyt kahvinkeittäjät ikkunastaan ja kutsunut heidät asuntoonsa. He kertoivat innoissaan miltä sisällä näytti ja kuinka he olivat saaneet keittää vettä hellalla.

           Totesimme Otson kanssa, että oli paras heti aamiaispuuhien jälkeen viedä bussi Greenpeacen toimistolle, ja toivoa paikallisten ilmaantuvan ovea avaamaan ennen iltapäivää.

Jari väänsi rattia hartiavoimin Bonnin ahtaissa kadunkulmissa. Kohta Greenpeace löytyikin, ja onneksi se oli jo auki. Konttori ei ollut suuruudella pilattu. Ensimmäisessä huoneessa oli myytävänä postikortteja, kampanjamateriaaleja, kynttilöitä, luonnontuoteshampoita, allergiaa aiheuttamattomia pesuaineita.

           Ostin pari kynttilää tuomisiksi Tuulille.

           Greenpeacen päivystäjän työpöytä oli perähuoneessa. Hannu Hyvönen, Otso ja muut ryntäsivät tietokoneen kimppuun laatimaan lehdistötiedotetta. Päivystäjä suhtautui mutkattoman myötämielisesti. Hän kirjoitti listan tietämistään toimittajista, faxinumeroineen, joita Bonnissa mahdollisesti metsäasia kiinnostaisi. Minulle keksittiin tehtävä. Minun piti henkilökohtaisesti mennä viemään tiedote General Anzeiger -lehteen, "jota täällä lukevat kaikki", niin kuin Marketta Horn tiesi. Faxeja kyllä yritettäisiin lähettää mahdollisimman monta, mutta niiden perille meno oli hidasta. Ja oli epävarmaa miten niihin suhtauduttaisiin toimitusten nurkissa. Oli hyvä varmistaa paikan päällä edes yksi sanomalehti.

           Sain kopion tiedotteesta. Otin itse valokopion Bonnin kartasta, jollainen konttorilta onneksi löytyi. General Anzeigerin osoite näytti sijaitsevan parin kilometrin päässä, toiseen suuntaan kuin Suomen suurlähetystö. Minulle tulisi noin viiden kuuden kilometrin lenkki.

          

Menin kadulle. Pari banderolliamme oli leuhkasti ripustettu näyteikkunan viereen seinälle. Jari ja Samu Tirronen järjestelivät bussin tavaratiloja, väistellen ohi ajavia autoja, jotka kohteliaasti hiljensivät kävelyvauhtiin. Rupesin repimään perimmäisestä tavaraluukusta vanhaa naisten polkupyörää, jonka olin siellä nähnyt. Kuka senkin oli älynnyt ottaa mukaan? Se oli kunnossa, renkaissakin oli ilmaa. Etsin toimistosta pumpun ja pumppasin varmuuden vuoksi vähän lisää.

           Ja polkupyöräsuunnistamaan! Aamukaljat olivat kiivenneet kaaliin ja olo oli ultrahilpeä. Olin kuin irti maasta. Bonnin liikenteessä, matkalla suorittamaan tärkeää tehtävää! Kevätpäivä oli raikas vaikkakin pilvinen. Minua ei tuntenut kukaan täällä, ei valvonut kukaan. Oli minun varassani, saisiko General Anzeiger tietonsa.

           Jouduin polkemaan vähän lysässä, kun en kerinnyt nostamaan satulaa. Vasemmalla kädellä pitelin ohjaustangosta ja oikealla karttaa. Aina kääntyessäni ryhmityin asianmukaisesti. Autot tööttäilivät. Aivan, tuossa on rautatie. Sen ali ja suoraan tätä katua! Tulin teollisuusalueelle, joka muistutti Helsingin Pitäjänmäkeä. Nauhaikkunaisen betonikuution katolla luki sinisin neonkirjaimin General Anzeiger. Johan nyt! Tämän vaikutusvaltaisen lehden konttori ei näyttänyt kummemmalta kuin vanha kunnon Tiedonantaja Kornetintiellä, siinä vaiheessa kun taistolaisliike oli jo kuivunut!

Minkälaista mammuttia elätämmekään Helsingin Sanomissa, tuli mieleeni: muutamia kortteleita pääkaupungin ydinkeskustassa, painotalo Vantaalla, jakelukonttoreita siellä täällä, ikioma aamukanto monissa kaupungeissa, sivutoimituksia ympäri maan, kustannustoimintaa, tv-asemia... Hesari on Suomen Pravda, brezhneviläisten aikojen viimeinen jäänne.

Asetin pyöräni katulamppua vasten ja panin sen lukkoon. Enempiä arvelematta marssin ala-aulaan. Viisimetrisen pöydän takana istui naispuolinen vahtimestari valvontakuvaruutuja tarkkaillen. Nyt järjestyksessä, päätin, Saksassa kun ollaan. Kävelin pöydän luo ja tervehdin. Guten Tag! Selitin asiani Otson ja Hyvösen paperia heilutellen. Nainen ei osoittanut merkkiäkään hämmingistä. Hän otti puhelimen ja soitti toimitukseen. Kuulin olevani "ein Herr aus Finnland". Rasvainen nahkatakki päällä ja pienessä kaasussa! Saadakseen yhtä asiallisen kohtelun Suomessa pitäisi olla liituraidat, ja höpistä suupielestä kännykkään!

           Yläkerrasta lähetettiin alas nuori naistoimittaja siistissä jakkupuvussa. Menimme tyhjään toimistohuoneeseen aulan toisella puolella. Oli näytön paikka. Tyttö kuunteli tarkasti ja kirjoitti koko ajan lehtiöön. Putosin piankin saksan kielestä saksan ja englannin sekasotkuun, mutta sehän ei mitään haitannut. Selostin matkamme tarkoitusta, kuvailin joukkoamme ja reittiämme. Asia ei näyttänyt sytyttävän lamppua toimittajan aivoissa. Aloin hätääntyä. Käänsin paperini ympäri ja piirsin tyhjälle puolelle Suomen kartan. Tein rastin Kuusamon kohdalle ja selostin siellä käytyä taistelua, ja Suomen metsätaloutta yleensäkin; kuinka se oli kyntänyt metsämme puupelloiksi muutamassa kymmenessä vuodessa. Että rippeiden rippeistä oltiin nyt taistelemassa, ekologian ja geenivarantojen kannalta. Ja eläimistön. Eläimistö, das Tierleben! Olin hillittömän tyytyväinen muistettuani tuon hauskan tavan abstrahoida saksan kielessä. Lisäsin pari sanaa rajan takaisten Venäjän Karjalan aarniometsien hakkuista. Nyt pilkahti ymmärrys kuulijan katseessa! Hän alkoi kysellä, ja puhuimme vielä varttitunnin verran. Tytölle kertyi sivukaupalla muistiinpanoja. Nousimme ylös ja kättelimme. Hän varoitti ettei voinut luvata mitään julkaisemisen suhteen. - Miksi en älynnyt pyytää häntä porukkaamme katsomaan, ja mielenosoitusta? Ei hän olisi lähtenyt, teki varmaan aamupäivän päivystystä toimituksessa, ehkä yksin.

           Silti iloisena heilautin aulassa kättä vahtimestarille, nappasin pyöräni ja lähdin polkemaan Suomen lähetystöä kohti.

Lähetystötalon edessä ei ollut vielä ketään meidän väestämme. Kello oli vasta puoli kaksi. Pikkutakkiin pukeutunut mies seisoskeli kapealla aukiolla kameralaukku olallaan. Menin puhumaan hänen kanssaan. Suomalainen, tietenkin, Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja. Tilaisuuden tullen ja paremman puutteessa hän käytti minua tietolähteenä. Yritin olla liioittelematta ja vastailin mahdollisimman kuivasti, koska oletin Hesarin suhtautuvan vähätellen projektiimme, mikäli mahdollista pilkallisesti. Erkon mies livautti puolihuolimattomasti kysymyksen matkan rahoituksesta. Tajusin että tässä oli yritys löytää mustamaalaamisen aihetta. Onneksi satuin tuntemaan tilanteen. Selitin ettei bussin vuokraaminen nyt niin kalliiksi tullut, että nukuimme retkeilymajoissa ja leirintäalueilla. Mainitsin ylimalkaisen summan tuhat markkaa per osallistuja. Parin päivän sisällä Hesarissa ilmestyikin kolmen palstan lyhyehkö juttu. Saimme lehden käsiimme Lontooseen ehdittyämme. Jotkut löysivät lievää loukkaantumisen aihetta, mutta tietysti vanha punk-periaate päti tässäkin: any publicity is good publicity.

          

Sanomien kiinnostus tietoihini alkoi sammua. Samalla väkemme saapuikin pitkänä letkana kulman taa jättämältään bussilta. Merva tuli ensimmäisenä, lipputankoja raahaten.

           Järjestimme banderollit ja liput rintamaan lähetystön ikkunoita vastapäätä, niin että tunnukset varmasti näkyivät sisälle. Katuyleisöä ei nyt ollutkaan. Linkolan johdolla kolme henkeä meni suurlähettiläs Heleniuksen puheille, tämän Linkolan vanhan koulukaverin. Hannu Hyvösen ideasta oli Greenpeacen konttorilla laadittu ivallinen kunniakirja, Kultamitali ansiokkaasta metsien tuhoamisesta. Delegaatio luovutti sen lähetystön metsäattashealle Hannu Valtaselle. Kultamitalina toimi toinen ikimäntykiekoista. Ainoa joka ei allekirjoittanut tätä epätoivoista uhittelua oli Kati Bent. Sain aiheen epäillä häntä opportunistiksi. Hänen nimensä tosin näkyi listassa konekirjoitettuna.

           Lähetystön pihasta marssimme kulkueena parin korttelin päähän pieneen kauppakeskukseen. Moottoripyöräpoliisi katkaisi liikenteen kadunylityksemme ajaksi. Seisoskelimme suihkulähteen luona aukiolla vajaan tunnin bonnilaisten ihmeenä. Marketta yritti kaupata postikortteja Suomesta. Jouko Hämäläinen puhui megafoniin. Sama reaktio kuin Hampurissa, lievä ystävällinen uteliaisuus. Jännite oli kadonnut, joten enempiä yrittelemättä kävelimme takaisin bussille. Polkupyörän meinasin unohtaa lähetystön eteen, mutta juoksin takaisin hakemaan sitä.

Olimme jo starttaamassa Brysseliä kohti, kun Linkola tajusi että kaikkea ei ollut tehty. "Eikö tässä vielä ole aikaa?" hän sanoi. "Miksi emme käy Frankfurter Allgemeinen toimituksessa?" No, miksi ei? Kuuluisan valtalehden Bonnin-toimitus sijaitsi rikkaan tuntuisella asuntoalueella, kaksikerroksisessa tiilihuvilassa. Järjestettiin taas banderollit taloa vastapäätä, pysäköityjen Mersujen ja Volvojen sekaan. Linkola ja Merva Mikkola yrittivät päästä sisälle ovikelloa soittamalla. Kukaan ei tullut avaamaan. Viiden minuutin kuluttua ovea raotettiin. Sisäkkö selitti ettei toimituksessa ollut ketään enää. Toimittajat olivat lähteneet kotiin. Merva ja Pentti vaativat silti hellittämättä sisään pääsyä. Ovi vedettiin kiinni. Mutta parin minuutin päästä paikalle ajoi harmaa BMW, josta nousi keski-ikäinen mies. Hän soitti ovikelloa, jolloin ovi avattiin heti, ja Merva ja Pentti tunkivat saman tien sisään!

           Minulla oli taas rumpuni. Sää oli seljennyt iltapäivän aikana ja aurinkoa välähteli pilvien raoista. Oli kuivaa ja rummun kalvo oli kireällä. Hiljaisella kadulla kaikui upeasti. Tajusin että olimme Beethovenin syntymäkaupungissa. Pitäisi siis soittaa Beethovenia! Valitsin rytminpätkän Eroica-sinfonian surumarssista. PUM PUMP-PU PUM, PUMP-PU PUM PUM PUM-PUM PUM! Andante, pieni ritardando toisessa säkeessä. Juhlallista ja ahdistavaa, ainakin sille joka tajusi mitä matkin... Tynkkysen Sami katsoi minua pitkään ja pyysi rummun itselleen, mutta ei saanut isoakaan ääntä irti. Rupesimme jammailemaan, Sami Jouko Hämäläisen rummulla, Jussi Jokela bongoillaan, minä bassorummullani. Nostimme iloisen latinalaisrytmin, ainakin niin kuvittelin. Sitten palasin taas surumarssiini. Myöhemmin tarkistin kotona levyltä ja tajusin ettei Eroicassa mitään tuontapaista ole, vaan taisinkin olla kuudennen sinfonian puolella.

           Puolen tunnin kuluttua Merva ja Pentti tulivat ulos. He olivat tyytyväisiä keskusteluunsa, asia oli mennyt perille. Nyt eteenpäin Brysseliin. Kun päästiin moottoritielle, Marketta Horn meni keskikäytävälle, otti megafonin ja rupesi tekemään yhteenvetoa kaikesta Bonnissa tapahtuneesta. Vuorollani minäkin selostin käyntini General Anzeigerissa. Tein sen ehkä omahyväiseen sävyyn, sillä Linkola rupesi piikittelemään minua. Brysseliin asti en voinut sanoa mitään ilman että hänen penkistään kuului: "Jaa niin, kun sinua haastateltiin!" Haastatteluni kohtalosta en jälkeen päin saanut mitään havaintoa. Minulle jäi epäselväksi, moniko ylipäänsä niistä ulkomaisista lehdistökontakteista, joita meillä oli matkan aikana, johti jutun julkaisemiseen. Mutta myös uutiskynnyksen alle jäänyt tieto kerääntyi toimittajien pohjattomiin aivovarastoihin.

Saapuminen Brysseliin oli taas yhtä tuskaa. Samoin kuin Hampurissa juutuimme kahden pikkukadulle pysäköidyn henkilöauton väliin. Miehissä hypättiin ulos bussista. Oli ilta ja taivas kajasti kadmiumin keltaisena. Ilmapiiristä tunsi että nyt oli tultu todelliseen suurkaupunkiin. Lähitalojen takana jyrisi liikenne kuin sepelimylly korvan juuressa. Bussimme estämät automiehet toitottivat torviaan. Nostimme sivuun japanilaista pikkuautoa ja pääsimme eteenpäin.

           Meille oli varattu yöksi paikat retkeilymajaan Saint-Jossen kaupunginosassa. Löysimme läheltä Place Quetelet -nimisen aukion, jolla näytti olevan paikoitustilaa. Viisi minuuttia Jari pyöritteli rattia. Joka kulmalla bussia oli huutajat antamassa ohjeita. Bussi oli jo siististi jalkakäytävän vieressä, kun suljetun ja pimeän liikerakennuksen pääovesta tuli virkapukuinen vahtimestari. "Paikka on yksityinen, messieurs!" Taas liikkeelle. Sadan metrin päässä leveä läpiajoväylä meni alas jyrkähköä rinnettä, halkaisten ryhmän nelikymmenkerroksisia järkyttävän rumia lasipilvenpiirtäjiä. Niiden ja vanhojen kortteleiden välissä oli muutama puu, höyryävä betonipönttö, varmaan ilmastointikanava, ja aivan tyhjä pysäköintikatu. Jari parkkeerasi pöntön viereen. Sanaakaan hiiskumatta kaikki keräsivät kamansa autosta. Laahustettiin retkeilymajaan. Se oli toisella puolella viereistä vanhaa kivitalokorttelia. Jotkut jäivät yöksi bussiin säästääkseen rahojaan.

          

Retkeilymajassa varauksemme oli kunnossa. Saimme kolme huonetta. Toisen kerrokseen tuli miesten ja naisten huoneet, kolmanteen kerrokseen menivät Anneli, Pentti, Merva, Ilta ja Marketta, paremman rauhan toivossa. Talo vaikutti nuorisohotellilta, ja käytävillä oli suhteellisen vilkasta. Vastaanoton portsari laittoi passimme kassakaappiin.

           Heitin kamppeeni rautasängyn yläpetille oven suuhun. Jouko Hämäläinen kuorsasi jo. Teuvo Niemelä järjesteli tavaroitaan pienen pöydän ääressä. Palasin saman tien ala-aulaan. Olin niin väsynyt, ettei olisi ollut mitään järkeä mennä suoraan nukkumaan. Pari olutta täytyi saada.

          

Aulassa vallitsi Baabelin sorina ja vilinä. Interreilaajia! Uuden Euroopan älyllinen verenkierto! Asetuin hauskan neuvostotyyppisen niukan baaritiskin ääreen. Myytiin puolen litran muovituoppeja. Tilasin yhden, ja istuin tarkkailemassa kuinka maailman nuoriso leiriytyi Brysseliin. Hah! Olisiko tämä sama retkeilymaja, johon Yrjö Grönhagen matkakirjassaan kertoo majoittuneensa 1935, patikoidessaan Pariisista Berliiniin. Silloin täällä oli puhuttu rauhasta englantilaisten, saksalaisten ja ranskalaisten kesken. Saksaan tultuaan Grönhagen ystävystyi Heinrich Himmlerin kanssa, ja lähti Karjalaan keräämään natsien kansanperinne- ja salatiedejärjestön Ahnenerben piikkiin kansanrunoja! Nyt oli onneksi kevyemmät puheenaiheet, sen verran kuulin lähipöydästä takaani. Madonna ja Michael Jackson.

Mari Niemi tuli sanomaan että kolmannen kerroksen huoneessa pidettiin kokousta. Kiipesimme sinne. Ihastelin kapeaa portaikkoa. Puiset askelmat olivat vuosikymmenten notkolle kuluttamat.

           Oli täyttä. Istuin oven suuhun lattialle.

           Tilanteen kartoitus oli tosiaan tarpeen. Oli saatu aikaan tapaaminen eurovirkamieskunnan kanssa; oli nimittäin saatu audienssi Kolmannen direktoraatin teollisen metsänkäytön asioiden johtajalta Jeremy Wahlilta. Mutta kaikki muu oli vielä epäselvää. Jotakin oli nyt pakko keksiä, vaikka oltiin umpiväsyneitä. Väsymyksestä oli tosin se hyöty, että ajatus ei päässyt leijailemaan liikaa. Keskityttiin mahdolliseen. Ilma kävi huoneessa paksuksi ja joku avasi ikkunan leppeään kevätyöhön. Todettiin että paljon ei ollut tehtävissä. Mielenosoitus oli järjestettävä Schuman-aukiolle Wahlin virkahuoneen eteen, samaan aikaan kun valtuuskunta olisi hänen puheillaan. Tämän vierailun jälkeen Strasbourgiin lähtevä ryhmä vietäisiin rautatieasemalle. Mutta mitään lehdistötiedotetta ei vielä ollut! Miten se tehtäisiin? Ja kenelle  se lähetettäisiin? Ja millä tavalla? Ei tänä iltana ollut enää mitään mahdollisuuksia. Huomenna olisi taas pakko turvautua Greenpeaceen, jolla oli toimisto Brysselissäkin. Aamulla menisimme sinne pyytämään apua. Petri Pöntinen ja minä lupasimme nousta kuudelta miettimään lehdistötiedotetta.

          

Kokous hajaantui ja useimmat lähtivät yöpuulle. Mutta Pöntinen kokosi vielä ravintolaporukan. Lähikaduilta etsittiin paikkaa iltapalalle. Parin kulman päästä löytyi kreikkalainen taverna aivan tyhjänä. Meitä oli kuusi henkeä ja mahduimme yhden pöydän ympärille. Pöntinen tarjosi illan Visa-kortillaan.

           Ruuan valinta meni hitaaksi. Auli ja Sari kuulustelivat tarjoilijalta mitä kukin laji piti sisällään. Sarilla oli syytäkin allergiansa takia, mutta vähän hävetti nirsoilu. Otson pää nyökähteli ja Mari nykäisi häntä vähän väliä hihasta. Minä tilasin lammasvarrasta. Pöntinen ja Auli olivat pirteinä. Auli kertoi Kreikan matkoistaan, kuinka siellä kannatti ravintolat valita. Annokset tulivat, Marin lautanen liekitettiin. Joimme maljan EU-pääkaupungin kunniaksi. Takaisin kortteeriin hyvillä mielin.

Herätyskello ehti piipata vain kerran. Vaiensin sen ja haparoin vaatteeni sängyn jalkopäästä. Puin päälleni sängyssä istuen, varoen herättämästä muita. Tungin nahkatakin kassiin ja hiivin huoneesta käytävälle miesten vessaan. Himmeähkön peilin edessä ajoin saippuan avulla partaani, avattu olutpullo ikkunalaudalla. Ruudun takana oli jo valoisaa. Jari tuli aamupesulle ja heitti happaman kommentin edellisen illan pysäköintipuuhista. Minä pesin tukkani lavuaarissa. Lähdimme alakertaan.

           Aamiaista tarjottiin ruokasalissa, jonne pääsi ala-aulasta talvipuutarhan kautta. Puurot ja murot, juusto- ja marmeladinapit, maitopurkit ja leivät pöytään. Hörppäilimme kahvia Jarin kanssa, kun Pöntinen tuli, jätti kirjoituslehtiön paikanvaraukseksi ja liittyi ruokajonoon. Salissa oli paljon väkeä. Ranskalainen tyttöpartiolaisten joukko pirskahteli minihameissaan jo aamukuudelta. Yhdellä oli todella hyvät rinnat. Hän tiesi sen itsekin, sillä sininen pusero oli harkitun tiukka; rinnat heilahtelivat synkooppirytmissä polkkatukan kanssa ja hymy häikäisi.

           Pöntisen saatua syötävänsä ja löydettyä tuolin aloimme miettiä päivän ohjelmaa. Lehdistötiedote oli paras tehdä valmiiksi, ja vasta sitten ottaa yhteyttä Greenpeacen toimistoon. Tätä vatvoessamme tuli pöytään toppatakkinen suomalainen rakennusmies, näytti passiaan ja kertoi lentäneensä Japanista. Hänellä olisi ollut enemmänkin tarinaa, jos olisimme ehtineet kuuntelemaan. Hän oli Brysselissä työn haussa.

          

Veimme astiat keräilytelineisiin ja asetuimme talvipuutarhaan. Siellä oli vapaita pöytiä palmujen alla. Palmut näyttivät hyvinkin viihtyvän. Toisen kerroksen korkeudella oli lasikatto; olimme vanhan kivikorttelin sisäpihalla.

           Kasasimme tiedotteen liikoja miettimättä. Pyysin resepsuunista pari A4-arkkia ja rupesin tekstaamaan paperia puhtaaksi viistoteräisellä tussikynälläni. Vakiovaruste. Pöntinen lähti pakkaamaan.

           Ahertaessani viimeisen lauseen kimpussa Merva tuli alas. Hän oli jo ehtinyt käydä suihkussakin. Nyt hän halusi viedä tavarat bussiin ja tarkistaa että Riikalla ja Tuomaksella oli siellä kaikki okei. Merva ihastui kovasti tekstaukseeni ja pyysi paperista kopiota. Päätimme lähteä kaksistamme etsimään Greenpeacea. Osoite, Rue du Progrès, oli tiedossa. Löysimme kadun kartalta; se näytti olevan noin kilometrin länteen bussin pysäköintipaikalta. Kiersimme korttelin. Bussin ovi oli auki ja Jari pesi tuulilasia pitkällä harjalla. Tytöt ja pojat peräpenkeillä olivat par'aikaa heräilemässä. Jätimme vain yökassit autoon ja lähdimme etsimään. Piti kävellä alamäkeen monikaistaista läpiajokatua nimeltään Boulevard du Jardin Botanique. Kadun oikealla sivulla oli tosiaan puutarha, vaivaisesti Diana-puiston kokoinen pläntti, pari metriä katutason alapuolella. Jyräävän liikenteen saastepöly peitti eksoottisten kasvien paksut lehdet. Kukkaparat olivat nimilappuineen kuin väärään aikaan ja paikkaan unohdettuja sotapakolaisia, ja koko puutarha irvokas pila. Marmorimuurin pätkään oli hakattu latinankielinen lause upein klassisin kirjaimin. Vieressä nähtiin kullattuina vapaamuurarien tunnuskuvat. Orpo sorsa kellui soikeassa lammikossa.

           Kuoleman puutarhaa rajasi alapuolelta rauta-aita. Sen portista tulimme bulevardin poikkikadulle. Olimme kahden pilvenpiirtäjän varjossa, joiden välistä liikenne vyöryi. Jatkoimme vinoon oikealle etsimään Edistyksen katua. Kahden korttelin päästä se löytyi. Pitkä kiiltelevä liikekolossi muodosti katukuilun toisen puolen, vanhat kapeapäätyiset kerrostalot toisen, samanlaiset joita näkee Pariisin kuvissa. Vanhat talot vaikuttivat hylätyiltä. Yläkerrosten ikkunaluukut olivat kiinni ja liikkeiden näyteikkunat julisteiden ja mainosten peitossa. Olimme purkualueella. Kansalaisaktivisteja kylläkin oli joskus toiminut täällä, julisteista päätellen - Greenpeace olisi kyllä sopinut tänne mainiosti. Mutta numeroa 30 ei näkynyt. Kävelimme kadunpätkän päästä päähän. Ei mitään Greenpeaceen viittaavaa, ei kylttiä, ei lappua, ei ovea. Rue du Progrès, sanoivat kilvet talojen kulmissa, yksiselitteisesti. Mitä ihmettä?

           Aivoni olivat pysähtyneet. Yhden talon alakerrassa oli kahvilan ovi auki. "Mennään tuonne, tarjoan kahvit", Merva sanoi. Kuppila oli maailmansodista asti leijailleen tupakansavun ruskeaksi paneloima, kuin uuden aallon rikoselokuvasta. Sisutus toi mieleen puisten junanvaunujen penkit ja pöydät. Asiakkaita oli muutama; tiskin takana mies ja nainen, vanha pari. Ei tehnyt mieli kysyä kuinka he vielä olivat jääneet tuhoon tuomittuun taloon. Pyysimme croissantit ja kaksi kuppia espressoa. Merva maksoi Saksan markoilla. Vaihtorahaksi tuli Belgian seteleitä ja kolikoita kuninkaankuvineen. Pöytään päästyämme huomasin pimeässä nurkassa rahapuhelimen. Menin soittamaan: onneksi oli sentään Greenpeacen puhelinnumero, kun osoite petti. Naisääni vastasi. Selitin pulmamme. "On the other side of the railway station!" puhelimeen kiljuttiin. "On the other side!" Kiitin ja sanoin että tulisimme kohta, vaikka en tajunnut mitään.

          

Kadulla luimme karttaa uudestaan. Rautatie näytti olevan pohjoissuunnassa. Siellä katu oli repäisty poikki kuin jättiläisen kädellä: talorivi, jalkakäytävät, ajorata, kaikki. Purkusaumasta alkoi työmaa: hiekkaa, kuoppia, kaivinkoneita, verkkoaitoja. Tuhoalueen vasemmalta puolelta syöksyivät räjähtäen silmille postmodernit toimistotalot. Teeskenteleviä vauvamaisia pastellivärejä, pyöreitä ikkunoita vaaleansinisine puitteineen, kylpyhuonekaakeloituja suhteettomia seinämassoja, muka kekseliäitä vinoja hissitorninpäitä. Lasia, alumiinia, kuvotukseen asti; mauttomuuden ja välinpitämättömyyden, näyttöpäätteen ruudulla harkittujen ratkaisujen tympäisevä kakofonia.

           Työmaan ja rautatien välissä oli aidattu kenttä, runsaan puoli kilometriä halkaisijaltaan. Sen keskeltä erottui lasinen sotku. Rautatieasema! Tässä siis oli Brysselin Gare du Nord. Kuraista jalkareittiä pääsimme lankuista kyhättyyn portaikkoon, sitä pitkin ylös lasilla katetulle satametriselle sillalle, tyhjän asemahallin läpi, sitten toista lasisiltaa, kunnes laskeuduimme taas alas ehjälle kadulle. Olimme jälleen Rue du Progrès'lla! Rautatie kulki sen itäpuolta korkealla penkereellä. Vanha katu oli tosiaan pantu yksinkertaisesti keskeltä poikki, koska uusi asema tarvitsi entistä viisikymmentä kertaa suuremman tilan! Pitikö itkeä vai nauraa? Raakalaismainen rakentamisen ylimitoitus ei tuntunut kauheassa rujoudessaankaan Brysselissä niin idioottimaiselta kuin Suomessa - meillä liioitellaan Kilon seisakkeen kaltaisia projekteja. Mammuttitauti näkyy hyttysellä paremmin kuin norsulla.

           Greenpeace löytyi kahden korttelin päässä. Ovi oli lukittu, piti soittaa summeria. Epäluuloisen näköinen nuori nainen raotti ovea. Puhuimme asiamme, jolloin meidät päästettiin sisälle ja vietiin portaita alakertaan. Siellä oli toimistotarvikkeita hyllyillä, kampanjakirjasia pöydillä. Nainen otti pöydälle lasketun kuulokkeen ja jatkoi jotakin puhelua. Katon rajassa oli matala ikkuna; siinä vilahteli ohi kävelevien ihmisten jalkoja ja autonkattoja. Puhelunsa lopetettuaan nainen osoitti meille anteeksipyytävän hymyn. Tunsimmeko Sari Kuvajan, hän kysyi. Tottahan toki! Merva hymyili takaisin ja saattoi Sarista kuulumisiakin kertoa. Allright. Tämä riitti, meidät oli hyväksytty. Entä mitä nyt halusimme? Ojensin tytölle lehdistötiedotteen. Voisimmeko faxata tätä tiedotusvälineille? Ilman muuta. Tässä teille vakiolista ympäristötoimittajista. Tuossa on faxi, tuossa kopiokone. Help yourselves!

Nainen poistui yläkertaan. Kohautimme olkapäitä ja ryhdyimme työhön. Otin valokopion tekstaustaiteestani ja rupesin syöttämään sitä faxiin. Laite oli uusi ja tehokas, ja Connection OK -raportteja tulostui tiuhaan. Lehdistöyhteys syntyi kaikesta huolimatta! Merva osoitti puhelinta. Kai sitäkin sai käyttää? Jätin faxin jauhamaan ja soitin Otson matkapuhelimeen. Otso oli vielä retkeilymajalla. Kerroin tilanteen ja yritin kuvailla Greenpeacen konttorin sijaintia. "Olemme lähdössä mielenosoitukseen", Otso sanoi. "Tulkaa suoraan sinne. Ehdittekö?" "No problem", vastasin. Kello oli kaksitoista ja demonstraation ja direktoraattivierailun piti alkaa vasta kahdelta.

           Emäntämme palasi yläkerrasta mukanaan pyöreäsilmälasinen nuorehko mies. Jokin pomo varmaan. Mies muisti Helsingistä lähettämäni faxit. Hän kätteli Mervaa ja minua ja toivotti onnea, valitellen ettei ollut oikein aikaa, kun oli tämä Ardennien karhuhomma meneillään. Yläkerrassa oli kokous: moottoritie uhkasi karhujen alueita Ardenneilla. Isäntä kääntyi kannoillaan takaisin portaisiin.

           Oliko täälläkin muka karhuja? Tässä nähtiin paljonko Suomen metsät painavat näillä leveysasteilla! Karhut ja karhut! "Eikö järki sano, että ensin täytyy suojella metsiä, jotta voitaisiin suojella karhuja!" marisin Mervalle. "Mutta sitähän he juuri yrittävät", Merva sanoi.

Eläimiin yleisö samaistuu! Media tarvitsee katsojia ja lukijoita Greenpeace taas mediaa, saadakseen oman yleisönsä. Karhu on luonnonsuojelun Kirsi Piha, pörröinen julkkis jota ilman asioita ei voi tiivistää kymmenen sekunnin näytelmiksi kuvaruutuun. Näin se on, totesimme. Sanoimme kiitokset toimiston naiselle ja suoriuduimme ulos.

           Oli runsas tunti aikaa. Meillä kummallakaan ei ollut rahaa taksiin, eikä mitään syytäkään. Lähdimme kävellen mielenosoituspaikkaa kohti. Onneksi reitti oli selvä. Päivittelimme uudestaan tyhjän rautatieaseman ja liikenteen tuhoaman kasvitiedepuutarhan. Bussimme oli jo lähtenyt pois yöpaikaltaan Boulevard du Jardinin mäestä. Ihailimme isoja 1800-luvun siirtomaakauden palatseja seuraavan bulevardin varrella. Kartasta ei saanut tolkkua oliko sen nimi Avenue des Arts vai Boulevard du Regent vai Boulevard du Bischoffsf... jotain, vai mikä. Palatseista yksi oli ilmeisesti kuninkaan linna. Yhden täytyi olla Brysselin kuuluisa oikeuspalatsi, jota oli rakennettu vuosikymmeniä, ja joka oli televisio-ohjelmien aihe, legendaarisen suuruutensa ja sekavuutensa vuoksi.

           Käännyimme Rue de la Loi'n kapeille jalkakäytäville. Katu johti suoraan Rond Point Schumanille, kymmenkerroksisten virastotalojen välissä. Autot ajoivat seitsemääkymppiä ja pimeässä kuilussa melu huumasi korvat. Schuman-aukio. Tässä nyt tuo aina tv:ssä nähty musta kaarevasiipinen kolossi, joka takavuosina oli uutiskuvien symboli Euroopan Unionille. Kuinka ankealta ja kuvitelmaansa pienemmältä se näyttikään! Ikkunat sitä paitsi aivan pölyssä! Rakennus vaikutti tyhjältä. Askelsimme suojatien yli ja olimme uuden uljaan Euroopan keskusaukiolla, liikenneympyrän keskipisteessä. Joka suuntaan erkani säteittäin isoja ja pieniä katuja. Liikenne jyrisi koillisesta ympyrän kautta länteen Rue de la Loi'lle.

           Kiipesimme ruohovallin päälle. Bussimme oli sivukadulla sadan metrin päässä pysäköintipuuhissa. Jotkut jo availivat sen vieressä kankaita jalkakäytävällä ja heilauttivat kättään meille.

Direktoraattikäynnin valtuuskuntaan oli yksimielisesti valittu neljä henkeä: Otso Ovaskainen, Anneli Jussila, Kati Bent ja Hannu Hyvönen. Asiantunteva valtuuskunta, kielitaitoinen, nuori. Hyvösen nälkiintyneen haukan olemus toi kaira-uskottavuutta. Kati Bent edusti poliittista tyyppiä, neuvottelijaa. Ehkä europoliitikko toisen poliitikon tuntisi. Otso taas oli kaupunkilainen perusvihreä, opiskelija ja nuorisoaktivisti. Anneli vielä metsänarvioinnin ammattilainen, niin kuin kyllä Hyvönenkin.

           "Menivät jo sisälle, tuohon taloon", sanoivat muut tullessaan aukiolle. He osoittivat tavallisen näköistä pienen kivitalon kulmaa mustasta kongressikolossista oikealle. Direktoraattijohtaja Wahlin toimiston piti olla siellä, kolmannen kerroksen kulmahuoneessa.

           Ryhmityimme taas rintamaan iskulauselakanoiden, koivunoksien ja instrumenttien kanssa. Joku ojensi minulle lipputangon. Kehin juuri lippua auki, kun Linkola nykäisi minua hihasta. "Eiköhän pidetä asemat", hän sanoi hymyillen, otti Suomen lipun ja antoi minulle Unionin yönsinisen tilalle. Ryhdikkäänä vanha taistelija kantoi sinivalkoiset värit surunauhoineen oikealle sivustalle.

Niin pitikin vaihtaa, ajattelin. Linkola on kansallinen herättäjä, suomalainen hahmo. Eräs teologi oli verrannut häntä Paavo Ruotsalaiseen. Mutta vielä kuluu vuosia, epäilin, ennen kuin tunnustetaan, että metsien hävitys ja liika riippuvuus sellun myyntituloista ovat muodostaneet ohimenevän, tosin pahat jäljet jättävän vaiheen kansan historiassa; vaurastumiselle välttämättömän, luonnolle onnettomuuden. Nyt metsätaloutta täytyi vastustaa vieraalla maalla, kasvottoman Euroopan Unionin kafkamaisten edustuselinten kautta. Linkolalle vastenmielistä. Toisaalta hän oli kymmenet kerrat nähnyt, kuinka keskustelu Suomen sisällä ei johtanut mihinkään. Ehkä tämä oli hänelle myös voitto; vaikka hapan ja saatu väärässä paikassa.

          

Rumpujen kumina kuului liikenteen hornantuutissakin, silloin kun punaiset valot patosivat peltikosken ärjynnän. Euroopan keskusaukio ei tosiaan ollut ihmisen mitoilla tehty, vaan autojen. Viima repi banderolleja, liehutti lippuja. Alkoi saapua poliiseja. He katselivat riviämme epäluuloisina. Onkohan meillä mielenosoituslupa, pohdiskelin. Oliko se keritty hankkimaan? Pari lehtimiestä tuli, myös yksi ammattivalokuvaaja raskaan laukkunsa kanssa, selvästikin paikallisia lehtineekereitä. Kuka oli kuvatoimiston valokuvaajan lähettänyt paikalle? Oliko sittenkin jotakin hyötyä äskeisestä faxailusta? Pieni vaalea lehtinainen keskusteli Linkolan kanssa. Kohta hän tuli puhuttelemaan Teuvo Niemelää ja minua. Hän oli Kainuun Sanomista! Selostimme matkan ja mielenosoituksen tarkoituksen. Tiivistyksenä sanoin, että Euroopan Unionin oli otettava vastuu Suomen metsistä, koska Suomi ei itse sitä vastuuta kantanut.

           - "Minkä tittelin pistän teille?" nainen päätti kysymyksensä.

           - "Lääkäri" vastasi Niemelä.

           - "Filosofi" sanoin minä, muistaen Hytösen jutun Hesarissa paria viikkoa aikaisemmin. "Sellaiseksi minua on lehdissä tituleerattu..."

           - "Meillä on kaikilla nämä tittelimme", naureskeli Niemelä.

Nyt valtuuskunta tuli ulos rappukäytävästä kadun toisella puolella! He kiersivät suojatien kautta, ja kävelivät aukiolle haastateltaviksi. Kaikki olivat parhaissaan ja naamat loistivat kuin Hangon keksit. Toimittajat siirtyivät heidän luokseen. Huh-huh. Homma oli tainnut onnistua.

           Lisää poliiseja nousi autoistaan. Yhdellä oli juhlallinen sininen päällikön univormu. Kaksi haalarimiestä kantoi pistoolikoteloita selvästi esillä. Jeepin tapainen kevyesti panssaroitu ajoneuvo parkkeerasi kadun laitaan. Mistä oli kysymys? Poliisit neuvottelivat keskenään ja tuijottivat minua. Katsoin miltä mielenosoitus näytti. Valtuuskunnan jäsenet ja Linkola puhuivat lehtimiesten kanssa. Banderollinkantajat vaihtoivat viluissaan jalkaa. Vielä muutama minuutti piti kestää. Yksi poliisimies valkoisessa lakissaan lähti tulemaan minua kohti. Keitä olimme ja mitä aioimme? hän kysyi englanniksi. Sanoin että mielenosoitus päättyisi aivan heti.

           - "Entä mitä sitten teette?"

           - "Lähdemme Lontooseen."

           - "London?"

           - "Yes, London."

           Kysyjä palasi esimiehensä luokse. He irvistelivät ja näyttivät tyytymättömiltä. Mielenosoitus taisi olla yllätys Brysselin poliisille. Haastattelut jatkuivat ja jatkuivat, mutta kun valkolakkinen seuraavan kerran vilkaisi minuun, huusin kaikille: "Okei, pillit pussiin!" Banderollit kerättiin parissa sekunnissa ja mielenosoitus oli ohi. Ryhmämme kerääntyi kasaan. Valtuuskuntaa onniteltiin ja kysyttiin mitä oli tapahtunut. Direktoraattijohtaja Wahl oli ollut erittäin kiinnostunut, ja kysellyt paljon. Ystävällinen mies, tunsi Suomen asioita. Ja nyt sitten vain Strasbourgiin. Kaikki olivat samaa mieltä että sama valtuuskunta menisi sinnekin. Muut ajaisivat bussilla Lontooseen, ja paluumatkalla torstaina tapaisimme Amsterdamissa, kuten suunniteltu oli.

Joku väitti että komissaari Liikasen toimisto olisi Rue Froissartilla, joka vei aukiolta etelään. Hyvönen poikansa ja Auli Hankikorven kanssa lähti etsimään sitä. Muut jäimme seisoskelemaan ja päivittelemään Avenue Kennedyä ja Rond Point Robert Schumanin nimeä. Se ei ollutkaan väärin kirjoitettu säveltäjä. Tämä Schuman oli hiili- ja teräsyhteisön perustajia, Ranskan ulkoministeri 1950-luvulla. Hän oli kirjoittanut Schumanin suunnitelmana tunnetun paperin, ja oli ollut Euroopan parlamentin puhemies, Ranskan vastarintaliikkeen jäsen jne. Myös mustan kolossin arvoitus selvisi. Se oli tosiaan tyhjillään, asbestiremontin takia. Tämän olivat Brysselin suomalaiset kertoneet. Heitä oli ollut muutama katsomassa mielenosoitusta. Parlamentti kokoontui tällä viikolla Strasbourgissa, mutta myös sen Brysselin-kokoukset pidettiin nykyään muissa tiloissa.

           Liikasen etsijät palasivat tyhjin toimin. Kokoilimme käärömme maasta ja raahasimme ne bussille, joka vartioituna seisoi kadun laidassa. Vielä ei ollut sakkoja saatu, mutta yksi poliisin partioauto pysytteli kahden metrin päässä bussin takana.

Jari starttasi heti. Kiersimme aukion ja ajoimme Rue de la Loi'ta. Silloin Linkola muistutti liiankin tyytyväistä sakkia Suomen metsäteollisuuden myyntikonttorista. Nyt sinne ja mielenosoitus pystyyn! Otin kaupunkikarttani ja menin neuvomaan Jaria. Ei tarvinnut kuin ajaa suoraan Lakikatua ja saada auto palatsien bulevardilla parkkiin vähäksi aikaa. Myyntikonttori oli läheisellä pikkukadulla.

           Pysäköitiin auto, kierrettiin korttelin ympäri, löydettiin osoite, järjestettiin rintama. "Entäs rumpu?" Linkola kysyi minulta. Juoksin hakemaan sitä. Poliisit olivat jo bussin luona painostamassa Jaria. Palasin paukuttaen mielenosoituspaikalle. Särähdellen kaikuivat kiviseinät. Myyntikonttorin kerroksista oli tullut siisti mittapukukaveri alas. Linkola ja Hyvönen puhuttelivat häntä. Yllätetty vilkuili ahdasta katua vasemmalle ja oikealle, kuin etsien neuvoa. Belgialaiset kävelijät ja pakukuskit virnistelivät vahingoniloisina.

           Takaisin bussille. Noustiin sisään, mutta minä jouduin jälleen selittämään liikkeitämme poliisimiehelle. Neuvottelu sujui, kunnes Marketta tuli ulos bussista ja ryhtyi hirveällä kimityksellä ryöstämään huomiota. En kuullut mitä poliisi kysyi, kun Marketan desibelit särkivät korvia. Ärjäisin rumasti Marketalle. Hän vetäytyi metrin päähän, edelleen kirkuen, vaikka ilme naamalla alkoikin vääntyä. Huusin poliisin korvaan, etten ollut tätä viimeistä iskua vielä tiennyt Schuman-aukiolla, kun lupasin että häivymme Lontooseen.

           Pääsimme liikkeelle ja ajoimme pari sataa metriä, samaan paikkaan missä bussi oli ollut yöllä. Jari huuteli kuljettajanpaikaltaan perällä vallitsevan kilpahuudon sekaan, että olisi pakko ruveta etsimään huoltoasemaa. Dieseli oli vähissä. Toisaalta Otso ja Kati halusivat heti Greenpeacen toimistoon. Strasbourgiin piti päästä soittamaan, valmistelemaan toimintaa siellä. Juna lähtisi puolentoista tunnin kuluttua. Onneksi Greenpeace oli lähellä, ja reitti jo Mervalle ja minulle tuttu. Selvä. Osa porukasta siis jalkautuu, osa Jarin kanssa bussilla bensaa ostamaan.

Harvanpuoleisena laumana vaelsimme pilvenpiirtäjien, pölypuutarhan ja dekadenssi-arkkitehtuurin kautta Rue du Progrès'lle. Sisälle Greenpeacen toimistoon menivät Kati, Otso ja Tessa. Tessan piti pohjustaa Lontoon tapahtumia; yöpaikkaa, mielenosoitusta ja poikaystävänsä tapaamista. Me loput jäimme jalkakäytävälle. Tuskin olimme viittä minuuttia nojailleet seinään, kun poliisiauto suhautti paikalle. "Mitä teette täällä? Ettekö lähdekään Lontooseen? Missä bussinne on?"

           Kerroin että bussi oli lähtenyt bensaa ostamaan. Heti kun se tulisi ja konttorissa saataisiin valmista, starttaisimme Kanaalille päin.

           Odoteltiin. Toinenkin poliisiauto saapui.  

           - "Minkä näköinen se teidän bussi olikaan?"

           - "Onko kuljettajanne suomalainen?"

           - "Onko hän aikaisemmin ajanut täällä?"

           - "Osaatteko ajaa ulos Brysselistä?"

           Selitin ettei Jari ollut mikään rutinoitunut Brysselin kävijä.

           - "Täällä on aika vaikea ajaa", totesi poliisimies.
- "C'est vrai, très difficile", myöntelin.

Linkola seurasi sananvaihtoa korva tarkkana, istuen pysäköidyn pikkuauton konepellillä. Tilanne alkoi käydä hermostuttavaksi. Välillä toimiston ovea raotettiin ja sieltä huudettiin: Hetki vielä! Toisen poliisiauton avoimesta ovesta kuului radiopuhelimen raksahtelua ja kiireisiä raportteja. Autossa istuva konstaapeli kuittasi, nousi ulos, ja tuli sanomaan että bussimme oli havaittu lähistöllä. Lähdemmekö etsimään sitä?

           Hyppäsin kahden poliisin kanssa autoon. Ajoimme rautatieaseman ympäri Boulevard du Jardinille. Bussi seisoi kasvitieteellisen puutarhan muurin vieressä. Jari, Samu ja Lauri tutkivat karttaa ratin takana. He avasivat oven; kiipesin sisään ja sanoin että poliisi ajaa edellä Greenpeacen toimistolle. Mutta poliisit tekivät pari omituista mutkaa. Jari mutisi: "Ai tätä kautta... Kyllä me tuosta sillan altakin olisimme päässeet."

           Bussi parkkeerattiin Greenpeacea vastapäätä. Poliisiautot asettuivat sen perään. Porukka jalkakäytävältä nousi bussiin, minä jäin yhden poliisin seuraksi toimiston ovelle. Kello kului. Virkalakki hermoili: "Teidän pitää lähteä kymmenen minuutin sisällä, meidän työvuoro loppuu!" Allright, allright! Sitten älysin pyytää, että poliisi ohjaisi meidät vielä moottoritiellekin.

           - "Eikö Greenpeace voi saattaa teitä?"

           - "Ei heillä ole autoja", keksin vastata.

           Viimein Otso, Kati ja Tessa tulivat ulos konttorista. Seurasi kiireisiä selityksiä ja hyvästelyjä bussissa. Poliisit hyppäsivät ovella hoputtamassa. Lähtijät vetivät nyyttejään hattuhyllyiltä ja reppujaan tavaratilasta jalkakäytävälle. Anneli tuli vielä bussiin sanomaan jotakin Linkolalle, hymyili ja nyökkäsi bussiin jääville. Muu valtuuskunta painalsi asemalle vievän lasisillan suuntaan niska kysässä.

           Menin poliisiautojen luokse, kumarsin ja osoitin molemmin käsin, että saisi ajaa edelle. Nousin bussiin. Puoli epätietoisuuden minuuttia. Sitten partioautoista toinen kaarsi eteemme. Reippaasti poliisisaatossa häivyimme Euroopan pääkaupungista. Ainoa kaupunki, Suomessa tai maailmalla, josta lähtiessäni olen toivonut etten koskaan palaisi.

Moottoritiellä Merva tarttui taas karttaan ja lupasi huolehtia suunnistamisesta. "Näitä teitä tuli aikoinaan Artsin kanssa ajeltua", hän muisteli. Vauhdikkaassa kaarteessa poliisiauto kiihdytti ja jätti meidät liikennevirtaan. Jari avasi ikkunan ja heilautti kättään; partioautosta vastattiin laiskan rennosti.

VI  LONTOO JA CALAIS

Englannissa sataa - Kansalaisvastarinnan pesäke - Trafalgar Square - Baari Calais'ssa - Rajakontrollia

Kanaalin lautalla jokainen hävisi taholleen, myymälöihin ja kahviloihin, kiitollisena varmaan otollisesta hetkestä itsensä kokoamiseen. Oli pimeä ilta ja lautta puolityhjä.

           Kävin rahanvaihtokassalla, menin ravintolaan ja ostin kala-annoksen. Valtava ruokasali oli melkein autio. Mervakin tuli, Jarin ja lasten kanssa. "Emmekös mekin syö", Merva ehdotti Tuomakselle, Riikalle ja Terhille. Purnaamisen ja valkkaamisen jälkeen skideille kelpasi jauhelihapihvi.

           Lautta täryytti lyhyttä matkaansa. Aallokkoa ei ollut pahasti, ei yhtään heiluttu. Ulkoa ei näkynyt mitään, omat naamamme heijastuivat mustista ikkunalaseista. Väsynyt mieli pyrki harhailemaan. Minkälaista olisi soutaa Kanaalin yli? Tai uida? Nehän vetävät paksusti rasvaa iholle, ettei palele... Ja vene seuraa vieressä...

Doverin kallioiden valkoinen jättiläisseinä kohosi tihkusateessa ja sataman oranssivaloissa. Rekkaliikenteen asvalttikentät levisivät sen juurelle. Passintarkastuskoppeja oli kymmenittäin.

           Muodollisuudet päästiin läpi nopeasti. Ylös kalliorintaan viillettyä leikkausta ja eteenpäin. Lontoota kohti tie oli aluksi yllättävän kapea. Märkä pensasaita kiilsi auton valoissa. Englantilaisempaa tunnelmaa ei voinut pyytää. Merva jakoi kaikille oluttölkin, oli ostanut pari laatikollista lautalta. Anglofiilinä hän tahtoi juhlistaa tuloa vanhaan iloiseen Englantiin. Lauletaan Could Old Aquaintance Be Forgot, hän ehdotti. Mutta se oli liian vaikea, niillekin jotka olivat edes puoliksi valveilla. Hoilasimme For She's a Jolly Good Fellow.

           Tulimme moottoritielle, mutta ajo ei muuttunut helpommaksi, koska sade vain yltyi. Tessa oli lukemassa karttaa. Piti kiertää kaupungin pohjoispuolelle. Siellä oli jossakin ympäristöaktivistien valtaama talo, yöpaikkamme. Kukaan ei kommentoinut, vaikka jouduimme pari kertaa harhaan. Lähestyvästä puoliyöstä huolimatta liikenne oli vilkasta. Onnikaan ei olisi vienyt meitä suoraan perille, vasemmanpuolisen ajotavan vielä hämätessä.

Noin yhden maissa pysäköimme kaarevalle kadulle. Sen varrella oli omakotitaloja, kaikki ikkunat pimeinä. Oli tiistai-ilta, tai paremminkin keskiviikon vastainen yö. Asuikohan täällä työtätekeviä? No unemployment, then? Lievästi rähjäiseltä alue näytti.

           Kukin otti kassejaan mukaan sen verran kuin löysi. Ympäristökeskuksen nimellä komeileva vallattu talo oli parin korttelin päässä, kauppakadun kulmassa; vanha kaksikerroksinen liiketalo suurine näyteikkunoineen, ensimmäinen pitkässä rivissä samanlaisia taloja. Katu laskeutui kaartaen loivalta rinteeltä. Alempana vastakkaisella puolen oli 1970-luvun punatiilisiä kerrostaloja. Isot ikkunat ja parvekkeet, muutama puu erottamassa tonttia kadusta.

Meille tultiin avaamaan jotenkin salamyhkäisesti. Ympäristökeskuksesta oli katkaistu sähköt ja vesi. Näyteikkunoista tuli katulamppujen valoa sen verran että pystyimme kompastelemaan sisälle. Iso huone kadun puolella, entinen kaupan myyntitila, oli nyt kokoushuoneena. Sekalaisia tuoleja ja sohva oli ryhmitelty keskelle lattiaa pöydän ympärille. Esitteitä ja kirjoja oli yhdessä hatarassa kirjahyllyssä. Tuttu tuulahdus lämmitti minua: tämähän on kuin Muu ry:ssä Mannerheimintiellä vasta äsken!

           Tessa esitteli kaikille pitkätukkaisen kolmikymppisen miehen, vihertävässä anorakissaan: "This is Mark." Muutamat meistä kättelivät isäntää. Useimmat vilkuilivat jo petipaikkaa.

           Kadunpuolen huoneeseen ei mahtunut pitkälleen, koska lattia oli täynnä romua. Mark näytti nukkuvan ainoalla sohvalla. Takahuoneeseen noustiin myymälän puolelta pari porrasta. Sinne laitettiin nopeasti siskonpetejä. Vaahtokumipatjoja oli seinää vasten valmiina odottamassa. Merva Mikkola katsoi tässä vaiheessa parhaaksi lähteä takaisin bussiin torkkumaan. Ei hätää, olihan välillä yksi kunnollinenkin  yö nukuttu, Brysselin retkeilymajan sängyssä.

           Sardiinityyli epäilytti myös minua. Siksi kolusin edelleen, avoimesta ovesta jota muut eivät näyttäneet huomaavan. Löytyi kapea käytävä. Siitä pääsi keittiöön ja vessaan, vasemmalla oli portaat yläkertaan. Hiivin ylös ja näin raollaan olevia ovia. Muutamiin oli nastoilla ripustettu julisteita ja piirroksia. Varttuneempien aktivistien yksityishuoneita? Etäältä seinien takaa kuului vaimeaa kuorsausta.

           Asetuin pitkäkseni porrastasanteelle. Nahkatakki tyynyksi ja raajat ojoon. Yritin joogarentoutuksella hypnotisoida itseäni unohtamaan vilunväreet. Viereisen huoneen ovi oli raollaan. Kurkistin sisälle. Romuvarasto. Vanhoja lehtiä, jalkapuolia tuoleja, rikkinäisiä leluja, kodinkoneita, katulampun valossa. Otin alasrevityn ikkunaverhon peitokseni. Mutisten kiroilin että Hampurista ostamani rommipullo oli bussissa. Siitä olisi tullut kunnon yömyssy.

           Ehkä pariin kertaan torkahdin ennen aamuseitsemää. Kun alakerrasta alkoi kuulua puhetta vedin nahkatakin niskaani. Yläkäytävässä oli täysin hiljaista. Kurkkasin yhteen makuuhuoneeseen. Se oli kohtuullisen kokoinen. Ikkuna antoi ankealle sisäpihalle. Nurkassa oli parivuoteeksi asetettu kaksi patjaa peittoineen. Kattoon oli ripustettu verho, jolla makuusijan saattoi erottaa huoneesta. Pöytänä oli omenalaatikko ja sen päällä seisoi koristeellinen hopeankiiltävä vesipiippu. Tuoleja ei ollut. Matot olivat kuluneita itämaisia, aidon näköisiä. Seinillä kirkui kaksi psykedeelistä maalausta. Olin äimänä kunnioituksesta. Suomessa vaihtoehtoihmisen huoneesta löytyy Lundia-hylly ja kotitietokone. Tämä oli paremminkin proleversio hippiliikkeestä. Rankemmat aktivistit täällä kuin meillä, arvelin.

Alakerrassa Linkola jutteli Markin ja Tessan kanssa. Muut olivat heräilemässä. Joku nukkui vielä, suu auki ja kädet levällään, joku taas kyyryssä pää peiton alla. Tessa ja Mark olivat lähdössä tapaamaan eläinsuojelijoita, joilla olisi tänään mielenosoitus. Tänne oli kohta tulossa lisää aktivisteja, jotka neuvoisivat meille lehdistökontakteja.

           Seurasi pari toimetonta tuntia. Vaellettiin ympäristökeskuksen ja bussin väliä kasseja kantaen. Puoli yhdentoista maissa saapui paikallinen nahkatakkinen tyyppi, ilmoittaen tietävänsä eräässä paikassa lähistöllä tietokoneen. Sillä voisi tehdä lehdistömatskun. Petri Pöntinen lähti miehen mukaan.

          

Aikani kuluksi tutustuin kauppakadun näkymiin. Sadan metrin päässä meni metrorata kadun yli siltaa pitkin, ja asemakin oli. Yritin soittaa puhelinkopista Pia Lindmanille. Olin saanut hänen opiskelukämppänsä numeron Tuulilta. Olin Piaan tutustunut Muu ry:n naisten järjestämässä feministisessä Huora-akatemiassa aiemmin keväällä; Pia ja Tuuli olivat parhaat ystävät. Mutta cockneya puhuva vuokraemäntä ilmoitti ettei Pia ollut kotona. Lueskelin ympäristökeskuksessa paikallisia lehtiä ja monisteita. Laitoin hyllyyn parikymmentä Tuulin ja Olli Tammilehdon Insert Coin - Pelastakaa metsäaktivistit sakoilta -taidehuutokaupan englanninkielistä kampanjakorttia. Ympäristökeskuksen porukasta ei kenelläkään olisi puntaakaan panna likoon Suomen metsiin, mutta saisivatpa tietoa pohjoisen touhuista.

          

Pöntinen ja nahkatakki palasivat tunnin päästä. Lehdistötiedote oli valmis. Vedonvälittäjän näköinen haki yläkerrasta monisivuisen sekavan listan. Siinä oli sanomalehtien faxinumeroita. Joukossa oli mm. Yleisradion Lontoon toimitus. Pöntisen kanssa valitsimme muutamia lehtiä ja radioasemia. Kopioin niiden numerot erilliselle paperille, jotta saisin niistä varmasti selvää. Linkola manaili "sumujen saaren" epämääräisiä touhuja. Oppaamme vaikutti pälyilevältä, kuin ei olisi ollut omalla asiallaan, vaan pelkästään avuksi komennettuna. Mutta täytyi sopeutua. Meillä ei ollut edellytyksiä arvioida vieraita ryhmiä, niiden väkeä ja toimintatapoja.

           Lähdin tyypin kanssa katua ylös. Tulimme maali- ja tapettikauppaan jota piti vanha pariskunta. Heillä oli faxi. Sitä sain käyttää normaalia maksua vastaan. Ukko ryhtyi selittämään taksaa. Oppaani lähti toiseen paikkaan monistamaan tiedotettamme.

           Onneksi minulla oli muutama punta. Ojensin Pöntisen kirjoittaman paperin ja lehtien faxinumerot äijälle. Tämä rupesi heti toimeen. Aina kokeiltuaan yhden numeron hän tuli kertomaan tuloksen: tämä ei vastaa, "This one went through allright"... "Would this be number seven, sir?" Ukko puhui kohteliaasti kuin näytelmän hovimestari. Varmaan pikku poikkiviivan kanssa kirjoitettu seiska näyttikin hänestä f-kirjaimelta; täällä seiskat tehtiin ilman.

           Lopulta lista oli käyty läpi. Kysyin mieheltä, voisiko hän yrittää puolen tunnin kuluttua uudestaan niihin numeroihin jotka eivät olleet vastanneet. "Yes, but that'll cost you..." Hinta ei ollut kallis. Jätin tapettimiehelle loput kolikkoni, ja hän vaikutti tyytyväiseltä. Poikkieurooppalainen kansalaisaktivismi nivoutuu saumattomasti paikallisyhteisön totuttuihin elinkeinoihin, filosofoin kävellessäni takaisin ympäristökeskukseen. Pienyrittäjä ei oudoksu luonnonsuojelijoita, eikä vaihtoehtotoiminta aina ja kaikessa ole vain yksin valtion kanssa tekemisissä. Olemme nykyajan demokratian kotimaassa, ja sitä paitsi vanhassa suurkaupungissa...

          

Puolilta päivin Tessa tuli takaisin kaupungilta. Hänellä oli kaksi naista mukanaan. Nämä valittelivat että eläinsuojelijoiden mielenosoitus oli aika kaukana Citystä, Chelseassa. Entä jos me tulisimme sinne? Meidän ryhmämme kuitenkin halusi pitää kiinni Trafalgar Squaresta, koska siitä oli puhuttu Rowan Tillyn kanssa. Tämä oli Women's Environmental Networkin aktiivi ja oli ollut Suomessa tutustumassa metsien kuntoon. Metsäteollisuuden kutsumana! Mutta toisaalta eläinsuojelijoiden mielenosoitus olisi lähellä suuria kustannustaloja...

           Tässäkin huomattiin, kuinka olimme yrittäneet haukata liian suuren kakun yhdellä kertaa. Lontoolaiset sen paremmin kuin hampurilaisetkaan eivät olleet jaksaneet uskoa meihin, niin kauan kuin vain viestitimme puhelimessa tai faxeissa. Nyt paikan päällä olimme kiinnostavia, mutta oli liian myöhäistä järjestää enää mitään. Toisaalta suurisuuntaisuus oli loppujen lopulta myös hyväksi. Jälkeenpäin tieto matkastamme levisi, niin Suomessa kuin kohdekaupungeissakin, ja silloin esiintyminen monessa maassa ja kaupungissa todisti että olimme vakavasti asialla.

Alkoi tulla kiire. Trafalgar-aukiolle piti ehtiä kahdeksi. Sitä ennen oli haettava Tessan valokuvakehykset matkan varrelta. Tessa suunnitteli näyttelyä Helsinkiin ja oli puhunut poikaystävänsä hankkimaan edullisesti kehyksiä. Ne piti saada bussiin Suomeen kuljetettavaksi.

           Hyvästelimme ympäristökeskuksen väen. Tunnelma oli hiukan apea. Naiset ehkä näkivät kasvoillamme säälin tapaista, koska ympäristökeskus näytti olevan heikohkoissa kantimissa. Kirjoitimme nimemme tussikynällä toiseen ikimäntykiekkoon, joka oli Bonnin aktiosta jäänyt jäljelle. Tessa ojensi sen muistoksi emännille.

           - "Ehkäpä tullaan takaisin ensi vuonna..." Marketta yritti keventää.

           - "Sitä ei tiedä, onko tätä paikkaa jäljellä enää ensi vuonna", sanoi toinen naisista melkein itku kurkussa.

           - "No, toivotaan, että Lontoon kaupunki on vielä jäljellä!" minä sanoin, itselleni tyypillisen "nokkelasti".

Halasimme, ja ryhmämme lähti bussia kohti, molempien osapuolten helpotukseksi. Vihreä internationaali oli näkymättömän kaukana. Mietin miltä Muu ry legendaarisessa tilassaan Eduskuntataloa vastapäätä oli mahtanut näyttää vuonna 1992, kun ryhmä moskovalaistaiteilijoita tuli vastavierailulle muulaisten Moskovan keikan jälkeen. Yhtä kreisiltä ehkä, mutta samalla todelliselta kansalaisvastarinnan pesäkkeeltä. Nykyajan suurkaupungissa omaehtoinen ajattelu ja hengenvapaus ovat harvinaisia. Instituutioista ja niitten toimitiloista huomaa. Mitä kiiltävämmät lattiat, mitä enemmän konttorikoneita, mitä paremmin palkatut sihteerit ja vahtimestarit, sitä varmemmin epäkaupallinenkin laitos vain uusintaa "pääoman sykettä", P. Otto Koskisen sanoin; toistaa ja vahvistaa "rakenteiden ääntä". Mutta jos löytää huonosti siivotun kulttuurikahvilan kirpputorilta hankituin tuolein; jos väki on päämääränsä kadottaneen näköistä, kahvikupit säröillä; jos myyjä tulee kaatamaan kahvia kiireesti kuin olisit keskeyttänyt jotakin tärkeää, mutta takahuoneesta kuuluukin vain matala mumina ja paksu tupakansavu nousee, jos kaunis kymppisi kahvista ja pullasta otetaan vastaan hätäisesti vilkaisten ja pudotetaan vanhaan teepurkkiin, silloin voit ajatella, että täällä on ihmisiä, joilla on huolena muukin kuin elannon hankkiminen, liikevaihto, palstamillimetrit. Nämä paikat eivät kestä monta vuotta. Vuokrat jäävät maksamatta ja hengailijat ajetaan etsimään elintilaa muualta. Suurkaupunkiheimojen arvoa eivät oivalla kuin mukana olleet, mutta arvokkaita ne ovat. Niissä hapuillaan, niissä ei tiedetä varmasti. Siksi niissä löydetään uuden siruja. Tämä koskee taiteilijoiden yhteisöjä, moottoripyöräheimot taas ovat toisenlaisia, perustuvat selkeään ja autoritaariseen järjestykseen. Mutta nekin pystyvät irtautumaan valtio-uskosta ja mediakuuluisuuden tavoittelusta, asettamaan keskinäisen solidaarisuutensa latteimpien bingoarvojen yläpuolelle, ainakin pyssytappelujen väliajaksi.

Jari pujotteli Lontoon katuliikenteeseen. Tessan valokuvakehykset kannettiin sateessa suuresta studiosta, jonka palkkalistoilla Tessan poikaystävä oli, ja pakattiin bussin peräpenkeille.

           Metri metriltä päästiin lähemmäs Trafalgar Squarea. Liikenne oli tukossa. Mervan ja Tessan oli tarkoitus jäädä The Guardianin toimitukseen. He olivat sopineet tapaamisen ympäristötoimittaja John Vidalin kanssa. Aikamäärä lähestyi, mutta Mersumme seisoi punaisissa valoissa. Huomasin viereisen talon seinässä metron punasinisen tunnuskilven. Huusin Tessalle sitä osoittaen: "Hypätkää äkkiä ulos! Menkää metrolla! Tulkaa sitten Trafalgarille!" Vihreä ei kerinnyt syttyä meille, ennen kuin Merva ja Tessa olivat jo kadulla. Merva oli hienona: jakkupuku päällä, huulipunaa ja matalakorkoiset remmikengät. Kelpo suoritus bussin penkillä torkutun yön päälle!

Ehdimme Trafalgarin aukiolle varttituntia etuajassa. Ilma oli tihkusateinen, kävelijät kiireisiä. Suihkulähdettä ja portaikkoja kiersi humisevana pyörteenä mustien taksien varisparvi seassaan kirjavampi autokansa. Joka kadunkulmassa aukiota saartoi uusklassinen harmaakivinen loistorakennus. Yhdellä niistä oli alakerrassaan MacDonald'sin värit. Jarin, Janne Karimäen ja Laurin kanssa menimme syömään hampurilaiset. Huvitti kuinka samanlaiseksi Mäkkärin tunnelma puristettiin joka puolella maapalloa. Sama ystävällisyys, sama irtiolo muusta kulttuurista, sama rationaalisuus. Sama riittävän hyvä ruoka. Eivät myyjätkään olleet sen englantilaisempia kuin me itse. Koko paikka olisi yhtä hyvin voinut olla kuussa. Satuimme viereisiin pöytiin kahden taideopiskelijan kanssa. Vaihdettiin kuulumisia. Lauri antoi pojille osoitteensa.

           Muutamaa minuuttia vaille kaksi palasimme suihkulähteen reunalle, jossa tällä kertaa pienehkö mielenosoituksemme availi lippujaan. Ainakin kaksimetrinen kypäräpää bobby oli juttelemassa naisten kanssa. Kävelin mukaan ja kuulutin kovalla äänellä:

           - "We have a permission!"

           - "That's not the problem", kypärämies vastasi, "the coach is the problem." Hän osoitti bussiamme. Se törrötti kuin karille ajaneena yhden kivipalatsin seinustalla liikennepyörteen toisella rannalla.

           - "Well, why don't you tell them..." Hymyilin vinosti. Kai nyt poliisi voi käskeä bussin pois!

           - "I have!"

           Okei. Lähdin puikkimaan ympyrää hitaasti kiertävien autojen välistä bussin luo. Kerroin terveiset Jarille ja Samulle.

           - "Kuultiin jo. Lähdetään kun päästään."

           - "They'll leave in five minutes", vakuutin poliisimiehelle päästyäni takaisin. Tämä nyökkäsi, kosketti kypäränsä lippaa kahdella sormella ja poistui. Mielenosoitusta hän ei jäänyt valvomaan. Olipa eroa Brysselin poliiseihin!

Sade alkoi muuttua himmeäksi tihkuksi ja taivas kirkastui. Tessan kehyksiä roudatessa olimme saaneet paitamme märiksi, mutta tämä tihku ei enää kastellut. Linkolalla oli sadetakki päällä. Hän hymähteli Jussi Jokelan ja minun kevyitä varustuksia.

           Kasasimme julisterintamaa suihkulähteen eteen. Marketta ja Teuvo puhuivat kahden toimittajan kanssa. Molemmat olivat suomalaisia, toinen Vihreästä langasta, toinen Yleisradiosta. Rowan Tilly oli myös paikalla. Vihreä lanka sai meidät näin vihdoin kiinni; Helsingissä heidän toimittajansa oli lähtöaamuna etsinyt meitä Asema-aukiolta Pääpostin luota, kun bussia samaan aikaan pakattiin Kansallisteatterin edessä. Juuri siitähän tilausbussit ovat perinteisesti lähteneet, Leningradin matkojen ajoilta asti. Mitä maalaisia Vihreä lanka oikein piti palkkalistoillaan?

          

Aloin paukuttaa rumpuani, mutta kalvo pehmeni taas tihkusateessa. Pyysin Jussilta tilalle kiiltävän keinokalvoisen tanssibändin pikkurummun. Otso oli saanut sen lainaksi yhdestä Espoon koulusta. Rupesin pärryttämään kuin joku sotilaspoika. Yritin saada radiotoimittajan nauhalle lisäefektiä Trafalgar Squaren liikennemetelin kontrastiksi.

           Kymmenen minuutin kuluttua sade taukosi kokonaan. Aukiolle rupesi tulemaan ihmisiä. He syöttivät kyyhkysiä suihkulähteen toisella puolella. "Vaihdetaan paikkaa", huusin. Löin rummulla tahtia. Kiersimme kulkueena Nelsonin pylvään ja siirryimme torin toiselle laidalle. Nyt oli yleisöä. Kaksi liikemiestä tai ehkä virkamiestä pysähtyi lukemaan banderollien tekstejä. Toinen muistutti huomattavasti ryhdiltään ja ulkonäöltään prinssi Charlesia. Hän huomasi temppuiluni rumpujen kanssa.

           - "You Finns just have to decide which drum to prefer!"

           - "It's the shaman drum, for my taste", vastasin. "But it works

badly in the rain."

           Mies naurahti ja jatkoi matkaansa.

           Pulunruokkijoiden, turistien ja nunnien päitä ei sanomamme kääntänyt. Olimme jo lopettelemassa, kun Merva tuli torille. Tapaaminen John Vidalin kanssa oli sujunut mainiosti. Merva kehräsi tyytyväisenä kuin kissa. No, missä Tessa on, kysyimme. Mutta Tessa oli vielä mennyt tapaamaan poikaystäväänsä.

           Samu Tirronen tuli nyt paikalle. Hän kertoi bussin odottavan Thamesin rannassa parin korttelin päässä. "Tessa tietää jo missä auto on", Merva lisäsi. - No niin, muuta ei ollut tehtävissä tässä cityssä. Petri Pöntinen sanoi kaikille hyvästit: hänen matkansa jatkui Skotlantiin. Rullasimme banderollit ja kävelimme Northumberland Avenueta joelle päin.

Lontoossa oli homma hoidettu, mutta heti emme päässeet lähtemään. Täytyi odottaa Tessaa.

           The Victoria Embankment, jolle Jari oli onnistunut pysäköimään, vyöryi autoja pahimmassa iltapäiväruuhkassa. Mersumme makasi puolittain jalkakäytävällä, etukulma ajoradalle työntyen. Autovirta teki mutkan sen kohdalla. Ovi joutui kadulle vasemmanpuolisen liikenteen takia. Monta minuuttia piti odottaa ennen pienintäkään väliä, sitten pääsi hyppäämään avoimesta ovesta bussiin. Jari oli peräpenkillä nukkumassa.

           Kului puoli tuntia, kului tunti. Tessaa ei kuulunut. Jussi Jokela ja minä juoksimme katua ylös alas, siltä varalta että Tessa etsisi autoa väärästä kohtaa. Turha vaiva.

          

Robert kuvasi Thamesin nousuvettä videolle. Olimme aivan egyptiläisen obeliskin juurella. Se oli varmaan tuotu Thamesin kivikaiteelle brittiläisen imperiumin sotaretkiltä. Joen vesi nousi silmissä. Se loiskui jo portailla, jotka tuntia aikaisemmin olivat kuivat. Koin saman huimaavan tunteen kuin vuosia aikaisemmin, edellisellä Lontoon matkallani: en pystynyt päättelemään missä päin meri oli.  Karttatieto ja havainto olivat ristiriidassa. Vesi nousi Thamesia ylös, vastavirtaan.  Viimeksi olin tuijottanut ilmiötä Tower Bridgen luona, silmiäni uskomatta. Sinänsä yksinkertainen seikka, jota Näsijärvellä ja Suomenlahden rannalla oleillut järki ei tahtonut tajuta: luoteen ja vuoksen vaikutus valtameren tuntumassa. Thames todella virtasi ylämäkeen. Nousuvesi juoksi mereltä sen uomaan.

Kulutettiin aikaa.

           Käytiin teellä puistossa.

           Bussissa oli hiljaista. Useat torkkuivat. Linkola luki.

           Viimein Tessa nousi bussin ovesta, raikkaana, tukka suihkusta kosteana. Kukaan ei hymyillyt, paitsi ehkä Teuvo Niemelä hiukan. Jari venytteli peräpenkillä, tuli sitten rattiin. Vaivattomasti liityimme jo hiljenneeseen liikenteeseen.

           Päivänvaloa riitti vielä kaupungista ulos ajettaessa. Alkumatka oli taas kapeaa tietä, jonoa, jyrkkiä mäkiä. Upeita ruohokenttiä tien vieressä, rajattomien Lontoon esikaupunkien aukioilla. Iltamyöhällä saavuimme Doveriin ja Calais'n lautalle.

Lautta saapui perille hieman ennen keskiyötä. Kylmä viima puhalsi, mutta ei sentään satanut. Calais näytti autiolta ja pieneltä. Rautatieasemalla oli valot. Jätimme siinä Janne Karimäen bussista; hän aikoi jatkaa junalla Pariisiin lomailemaan.

           Samu oli lautalta keksinyt Calais'n turistikartan. Sen kääntöpuolelta löytyi luettelo kaupungin majoitusliikkeistä. Ajoimme kilometrin matkan lähimmälle hotellille. Se oli suljettu, täysin pimeänä! Ilmeisesti Calais oli sesonkikaupunki, eikä lomakausi ollut lähelläkään toukokuun 18. päivän vastaisena yönä.

           Käännyimme neuvottomina takaisin pääkatua. Lähellä rautatieasemaa oli kapakka auki. "Pysäytä", sanoin Jarille, "käyn tuolta baarista kysymässä". Työnnyin sisälle kansainvälisten luottokorttien tarroilla koristetusta ovesta, uteliaana näkemään ensimmäisen ranskalaisen kapakan elämässäni. Paikka ylitti odotukset. Vaikka kadut olivat autiot, sisällä oli täysi meno päällä. Pitkä baaritiski johti katseen salin perälle, neliömäiseen huoneeseen jossa kristallikruunu ja peilit välkkyivät himmeästi. Hilpeän humalaisia naisia ja miehiä roikkui tiskillä. Yksi hattupäinen nuokkuva herra toi vastustamattoman elävästi mieleen Toulouse-Lautrecin maalaukset. Hän nojasi kyynärpäällään tiskiin, pitäen tiukasti lasistaan kiinni, ja yritti tarkentaa katsettaan pullohyllyyn tiskin takana. Desimetrin nykäyksin hänen pitkä mustanpuhuva hahmonsa huojahteli ees taas.

           Ahtauduin tiskin ääreen. Myyjänä oli nuorehko nainen. Näytin hotelliluetteloa hänelle, ja englannin sekaisella kouluranskalla kysyin mistä hotellista löytyisi tilaa parille kymmenelle. (Excusez-moi, madame, mais savez-vous est-ce qu'il y a un hôtel ici à Calais qu'etais ouvert en ce temps de la nuit, encore?) Mikä olisi auki? Nainen kohotti yllättyneenä kulmiaan. Hän viittasi kädellään kolmikymppiseen rehevään blondiin vieressäni baarituolilla.

           - "Monsieur, tällä daamilla on hotelli Calais'ssa."

           - "Vraiment?"

           Katsoin naapuriani. Hän hörppäsi liköörilasinsa tyhjäksi ja laski sen tiskille. Osoitin bussiamme, joka oli aivan ikkunan takana.

           - "Meitä on kolmekymmentä tuossa bussissa. Tarvitsisimme yhdeksi yöksi..."

           Rupesimme neuvottelemaan. Nainen halusi tietää yöpyisivätkö kaikki. Arvasin että osa porukastamme halusi jäädä bussiin, mutta sanoin että ehkä kaksikymmentäviisi vuodetta tarvittaisiin. Nainen mainitsi hinnan per yöpyjä. Se tuntui lievästi kalliilta, verrattuna turistikartan luetteloon, jossa hinnoista oli esimerkkejä. Epäröin hiukan, jolloin daami kaivoi taskulaskimen käsilaukustaan. Tyytyisimmekö neljän hengen huoneisiin? Tietysti, tietysti. Nainen näppäili hetken laskinta ja ilmoitti sitten könttäsumman.

           - "Mutta miten löydämme..."

           - "Minä ajan edellä."

Blondi nousi baarituoliltaan, sammutti savukkeensa tuhkakuppiin, ja viittasi toisen mimmin mukaansa. Tämä jutteli pikkupöydässä baskeripäisen miehen kanssa.

           - "Maybe you come back afterwards?" Baarityttö hymyili minulle.

           - "Later", sanoin, harmitellen mielessäni.

           Laittauduimme ulos. Hotellinemännällä oli korkea valkaistu tupeeraus ja piikkikorot. Molemmat naiset menivät pikkuautoon, joka oli ihan meidän automme edessä kapakan ovella. Minä nousin bussiin. Siellä oli herätty. Perältä tulvi hurraahuutoja ja pilkallisia kysymyksiä.

           - "Mitä sinä lupasit tuolle naiselle?

           - "Minne ollaan menossa? Mitä maksaa?"

           Selitin diilin luonteen ja sopimamme hinnan. Sanoin että pikkuauto ajaisi edellämme hotellille. Bussin perältä huudeltiin tinkimisiä. Muutamat ilmoittivat nukkuvansa autossa.

           - "Selvitetään nämä hotellilla!" huusin takaisin.

           Jari mutkaili Calais'n öisiä katuja pikkuauton perässä. Tiukassa kulmassa juutuimme jälleen kerran jalkakäytävän viereen pysäköityihin autoihin. Lauri ja minä hyppäsimme ulos. Opasautomme odotti perävalot hehkuen kymmenen metrin päässä. Jari ei uskaltanut päästää käsijarrusta. Laurin kanssa saimme hänet puhutuksi vähän peruuttamaan. Kuului vaimea rämähdys. Olimme osuneet valkoisen Peugeotin etupuskuriin. Jari meinasi hermostua. "Ei meillä ole omavastuuvakuutusta tässä", hän sanoi. Laurin kanssa tolkutimme ettei Ranskassa peltijutuista yhtä tarkkaa pidetty kuin Suomessa. Vilkuilin ympäröivien talojen ikkunoita. Mihinkään ei syttynyt valoja. Ei tätä kukaan huomaa, hoin Jarille. Jari väsyi inttämiseen ja nosti kytkintä.

          

Hotelliin kirjoittautuminen sujui kivuttomasti. Kaikki rahat kelpasivat; Ranskan, Englannin, Saksan. Parkkipaikka oli vartioimaton ja pimeä, joten säästeliäät saivat jäädä bussiin nukkumaan kenenkään protestoimatta.

           Jouduin samaan huoneeseen Jarin, Jouko Hämäläisen ja Teuvo Niemelän kanssa. Jari ja Jouko valtasivat eteisestä kerrossängyn, minulle ja Niemelälle jäi leveä parisänky huoneen puolella. Avasin television. Sieltä tuli mustavalkoisia dokumenttipätkiä Jean-Paul Sartren elämästä. Kaivoin aamua varten puhtaita vaatteita matkalaukustani. Samalla löysin Hampurista ostamani rommipullon. Se oli vielä puolillaan! Hyvä iso pullo! Katselin teeveetä sängyllä makaillen ja join rommia hotellin lasista. Niemelä keitteli kahvia hellalla.

           "Kylpyhuone vapaa", huusi Jouko Hämäläinen. Huuhtelin ammeen ja laskin sen täyteen kuumaa vettä. Hotellin pyyhkeet olivat valtavan isoja ja pehmeitä. Toista tuntia lojuin kylvyssä rommia naukkaillen ja hyräillen. Niemelä nukkui jo päiväpeittoon kääriytyneenä, kun tulin takaisin huoneeseen. Otin toisen peiton ja nukahdin kylvystä lämmenneenä, hyvässä hutikassa.

           Aamulla Linkola koputti oveen. Hän oli jo muut huoneet kiertänyt, mutta porukkaa ei tahtonut saada hereille. Meidän huoneessa ei kauan lojuttu. Puin puhtaat sukat ja paidan ja tunsin oloni ruhtinaalliseksi. Parkkipaikalla joku aamuvirkku kertoi käyneensä meren rantaa katsomassa. Kuulemma hirveän kylmä tuuli ja isoja likaisia vaahtomöykkyjä pyrkimässä hiekkarannalle.

          

Calais'sta lähtö kävi hankalasti, koska kaupunkikartassa ei ollut merkitty viimeisiä ulosmenoteiden muutoksia. "Ei löydetty Calais'n kaupungista ulos!", Linkola ivasi. Häntä harmitti Englannissa käynti, hotellissa nukkuminen ja Annelin poissaolo. Kieltämättä retkemme oli vajaan tuntuinen, kun Anneli, Otso, Hannu Hyvönen ja Kati Bent puuttuivat. No, Damissa tavataan, ajattelin.

Ajoimme Kanaalin rantaa Oostendeen asti. Ranskasta poistuttaessa tuli koko matkan ensimmäinen ja ainoa rajatarkastus. Tulliasema oli pienehköllä tiellä, ei mikään kummallinen laitos. Mutta kopin vieressä seisoi kaksi mustaviittaista poliisia konepistoolit kaulassa. He nostivat kättä automme lähestyessä. Hyppäsin ulos kartanlukijan paikaltani.

           - "Bonjour. Nous sommes de la Finlande."

           Ei hymyn häivää, ei vastausta. Sitten vanhempi rajamies, vastentahtoisin ilmein:

           - "Contrôler les passeports!"

           Nyökkäsin ja kiipesin autoon.

           - "Passintarkastus! Kaikki istumaan!", kailotin kovalla äänellä.

           - "Sitä parempi mitä enemmän tarkastuksia ja kontrollia", kommentoi Linkola. "Ei tule pakolaisia eikä muita rajojen yli."

           Poliisit nousivat bussin käytävälle ja katsoivat passit perusteellisesti. Tuli mieleen takavuosien Vaalimaan nuoret hymyttömät neuvostoluutnantit pistooleineen ja suomalaisten bussit täynnä votkaturisteja. Ranskan miehet vilkuilivat tavarakasojamme, mutta varmaan laskivat että niiden tarkastaminen olisi vienyt tuntikauden. Sanaakaan sanomatta he poistuivat autosta ja viittasivat meidät eteenpäin.

           Belgia päästi omalle puolelleen edes vilkaisematta. Mitään puomeja, varovyöhykkeitä tai aitoja ei koko raja-alueella näkynyt.

           Näin mataliksi ovat Euroopan rajat käyneet! Mutta oliko tarkastuksella jotain tekemistä meidän kontaktiemme kanssa? Meitä oli tarkkailtu Brysselissä Greenpeacen toimistolla... Ranska oli vanhastaan Greenpeacen vihollinen. Ja myös tunnettu poliisivaltio, aina suuren vallankumouksen ja poliisiministeri Fouchet'n päivistä! Muistin kuinka professori Tikka joskus Ysibaarissa kertoi ihaillen Pariisin poliisivoimista. Pieni varkaus katukahvilassa, ja puolessa minuutissa ilmestyy neljä viisi autoa paikalle! Oliko jossakin raportoitu meidän poikkeamisistamme ja Greenpeacen meille antamasta avusta? Ja Strasbourgin partiomme oli sekin intervenoinut europarlamenttiin, ja tehokkaasti, toivottavasti! Häiriköinyt Ranskan maaperällä!

          

Nämä kuvitelmat eivät jaksaneet kauan viihdyttää. Pian ajoimme taas moottoritietä. Ohitimme Gentin ja Antwerpenin ja lähestyimme Amsterdamia. Rupesin Mervan avuksi seuraamaan karttaa ja kaistakilpiä. Hankalaa oli, kun silmälasit olivat rikki. Piti vääntää etusormi ja peukalo pieneksi reiäksi. Sen kautta tiiraaminen auttoi likinäköisyyteen; juuri ja juuri erotin ajoissa mitä suuntaviitoissa luki.

VII  AMSTERDAM

Kaikkien kaupunki - Valtuuskunnan paluu - Rallia kanavien rannoilla - Damin iltaelämä

Aivan aikataulussa lähestyimme Amsterdamin keskustaa. Ehtisimme kahdeksi miekkaria pitämään. Meille oli neuvottu että sopiva paikka olisi "Dam Square". Kartasta se löytyikin vaikeuksitta. Nimi herätti ihmetystä - se ruvettiin ääntämään englantilaisittain, kuten Damn Square. Aukio näkyi kartalla keskellä pienten kanavien ja katujen verkkoa. Perille päästyä huomattiin sen laidassa suuri keskiaikainen katedraali. Ahaa! Siis Dam olikin samaa juurta kuin saksan ja ruotsin Dom! Emme päässeetkään tuomion torille tai kirouksen kentälle, vaan tuomiokirkon torille.

           Se tai tämä.

           Parkkeerasimme kirkon seinän viereen, tajuten kyllä tempun luvattomuuden. Kahden lyöntiin oli varttitunti. Porukka hajaantui vaihtamaan rahaa läheiseen pankkiin ja toria tutkimaan. Linkola hermoili että mielenosoituksesta ei tule mitään, mutta minuuttia vaille kaksi kaikki olivat taas koossa ja rekvisiitat käsillä.

           Oli torstai-iltapäivä, tori kävelijöitä täynnä. Tunnelma oli kansainvälinen, parempi kuin liikenteen pilaamassa Lontoossa. Vähän väliä pisarteli hiukan, mutta kevyet kuurot eivät tyhjentäneet toria eikä lähikatuja. Levittäydyimme kävelijöiden reitille mahdollisimman leveäksi rintamaksi. Jouko Hämäläinen ja Marketta käyttelivät megafoneja. Jouko heitti huulta kuin jokin metsänsuojelun kansainvälinen torimyyjä tai ekologian helppoheikki. Jussi Jokela istui kiveykselle bongorumpujensa kanssa. Minä pärrytin suosiolla pikkurumpua koska tihutti.

Amsterdam sopisi hyvin yleiseurooppalaiseksi kansalaismielipide-foorumiksi. Saksan kaupungeissa oltiin ystävällisen välinpitämättömiä, Bryssel oli vaikuttanut poliisin tarkasti vahtimalta vallan kulttipaikalta, Lontoo taas kerta kaikkiaan liian suurelta mihinkään uuteen asiaan, kurimukselta johon mielipiteet ja niiden esittäjät uppoavat heti. Täällä Amsterdamissa sen sijaan heräsi aito dialogi katsojien kanssa. Myös voimakkaita reaktioita: vanha nainen tuohtui Mervalle Auschwitz-julisteesta. Oli kuulemma törkeää ja täysin tunnotonta verrata metsien hävittämistä ihmisten hävittämiseen. Merva suhtautui vakavasti ja kääri kankaan. Ehkä joku vanhuksen omaisista oli kuollut Auschwitzissa? "Parempi sitä paitsi ettei puhuta täällä saksaa", sanoi Merva. "Paras pysyä vain englannissa."

           Liivipukuun, punaisiin kenkiin ja punasankaisiin laseihin varustautunut heppu kuvasi 8 millin videokameralla Jussin bongorummutusta, ja kehui tekevänsä insertin Music TV:hen. Monet ohikulkijat pysähtyivät juttelemaan ja kannustamaan joukkoamme. Olimme selvästi ohjelmanumero. Suomen lippu surunauhoineen veti paikalle suomalaisen keski-ikäisen rouvan. Linkolan mukanaolo teki vaikutuksen häneen. Hän ei uskaltanut mennä Linkolalle puhumaan, mutta uteli minulta mistä oli kysymys. Mitä te protestoitte? Metsien tunnelman menetystä, vastasin. Metsäautoteiden verkkoa, joka sotien jälkeen on levitetty joka kolkkaan. Suomesta ei löydy mitään pakopaikkaa, missä ei ihmisen läsnäolo tuntuisi. "Niin, ne ovat ne tiet?", nainen varmisti. Taisi oivaltaa. Metsien tosiasiallinen arvo on geenipankkina ja matkailuvalttina, selitin. Sellaisina niiden arvo nousee vuosikymmenien kuluessa. Sellu taas vain halpenee, kunhan trooppinen puu tulee markkinoille. Aika vaihtaa strategiaa. Daami nyökkäili ja hymyili. Ei hän kuitenkaan esitellyt itseään. Suomi häneltä sujui vaivatta, joten ehkä hän olikin vain käymässä täällä.

           Tunnin verran olimme käännyttäneet japanilaisia, amerikkalaisia ja muita turisteja, kun Strasbourgin valtuuskuntamme leveästi hymyillen käveli torin poikki. He olivat juuri saapuneet vuokraamallaan autolla. Olivat laskeneet sen halvemmaksi kuin neljän hengen junaliput Strasbourgista. He olivat jo käyneet Maan Ystävien toimistossa torin toiselta laidalla. Sylvia Borg sieltä oli aivan heti tulossa todistamaan mielenosoitusta.

Jaha! Paikallinen luonnonsuojelija tulee mukaan, kunhan ollaan hänen ikkunansa alla! Vähän nauratti ja harmitti. Mutta Sylvia Borg oli fiksu ja viehättävä. Muistin hänet poikkeuksena jo puhelinkeskusteluissa, suorastaan vastakohtana Hampurin ylirasittuneille aktivisteille. Toisaalta, olihan niinkin että selvyyden vuoksi ei ulkomaalaisten pidäkään olla samassa porukassa Suomen metsistä puhumassa. Sanoma hämärtyisi.

           Sylvia jutteli Mervan ja Katin kanssa ja katseli hymyillen julisteriviämme, ihmisiä plakaatteineen, märkine vaatteineen, ontuvine kielitaitoineen. Minulle alkoi valjeta näiden kontaktien arvo, lyhyinä ja pinnallisinakin. Keski-Euroopan luonnonsuojeluväki sai mielikuvan Suomen metsien puolustajista. Välttämättä meidän rähjäisyytemme antoi havainnollisuutta viestiin. Metsämme harsuuntuvat. Niitä syö rikkidioksidi. Enää on vain siemenpuut pystyssä. Jylhä kuusisto on kaadettu ja tilalla on taimikko tai parikymmenvuotisia riukuja.

Tätä sanaa puhuivat nuoret ja vanhat, väsyneinä ja nuhjuisina ja hiukan pyörällä päästään. Kai se tuntui.

           Maailmankylä ja internet, joo. Läsnäolo puhuu paremmin.

Sillä aikaa kun me otimme torilla yhteyttä yleisöön, oli kirkon seinustalle ajanut keltainen hinausauto. Miehet kiinnittivät koukut bussin perään ja uhkasivat vetää sen pois rikkomasta liikennesääntöjä. No, muutenkin olimme jo lopettelemassa. Pysäköinninvalvojat kaikkosivat huomatessaan lähtöaikeemme. Strasbourgin kävijöitä myöten nousimme kaikki bussiin. Nopeasti liikkeelle. Seurasi riemukasta huutoa, sitten Kati Bent kertoi Strasbourgin tapahtumista megafoniin. Heidi Hautala oli opastanut valtuuskuntaa europarlamentissa. Ja tarjonnut heille yösijan omassa kotonaan. Tiedotustilaisuus parlamentissa oli saatu läpi jotakuinkin ja informaatiota jaettu euroedustajien postilokeroihin.

           Yleinen mielihyvä vallitsi. Ainakin olimme yrittäneet! Hampuri, Bonn, Bryssel, Strasbourg, Lontoo, Amsterdam. Toreja, toimistoja, toimituksia. Lehtiä, lähetystöjä, paperikauppiaita! Ja europarlamentti vielä! Ja oli pari etappia jäljelläkin.

          

Mutta nyt nousi pientä erimielisyyttä. Linkola ja Niemelä alkoivat puhua että pitäisi jo ennen iltaa lähteä Hampuriin päin. Nuoremmista tämä tuntui omituiselta. Oltiinhan sentään legendaarisessa Damissa! Eikö nyt hiukan katsella? Sitä paitsi oli vielä pari hommaa. Hannu Hyvösen entinen vaimo, Hanneksen äiti, oli noussut bussiin Dam-aukiolta. Hän asui ja oli työssä Amsterdamissa. Hän esittäytyi bussin väelle. Katin puhuessa hän oli istunut etupenkissä Jarin takana antamassa Jarille ajo-ohjeita. Olimme menossa toiselle torille, jossa sijaitsi suuren painokustantajan Elsevierin konttori. Teemme vierailun sinne! Sitä paitsi, Otso huomautti, Strasbourgista vuokrattu auto oli vielä palauttamatta. Määräaika oli kuudelta, muuten uhkasi viidensadan markan lisämaksu.

          

Siis pysyteltiin Amsterdamissa. Kati ja Otso olivat Sylvia Borgilta saaneet erään koulun osoitteen. Entinen koulu Molukkenstraatin lähellä oli kansalaisjärjestöjen käytössä, Amsterdamin kaupungin kustannuksella. Voisimme siellä yöpyä tyhjien luokkahuoneiden lattialla. Tilaa oli varmasti tarpeeksi.

           Jos olisimme ehtineet etukäteen ajatella, olisimme jättäneet bussin jonnekin Amsterdamin laidalle kaupunkiin tullessa. Keskustan kujilla ja kanavanvierillä se oli liian iso, vaikka olikin pienempi kuin tavallinen HKL:n kaupunkibussi. Vihreinä meidän olisi pitänyt hävetä autoilua piparkakkukerrostalojen ja kanavien sokkeloissa. Jari käänsi joltakin sillalta kanavan rantaan. Noin kuudennen kerran matkan aikana juutuimme kiinni. Polkupyöräilijät ja istuskelijat tuijottivat vekslailuamme.

           Vesi kanavassa liplatti harmaan sinisenä. Näissä taloissa Anne Frank oli piilotellut perheineen, kirjoittanut päiväkirjaansa, ennen joutumistaan kuolemanleiriin.

           Jari taisteli ratissa. Otso ja minä huutelimme ohjeita ulkoa. Viiden minuutin tuskanhien jälkeen pääsimme eteenpäin. Sitten olimmekin jo isolla torilla, jonne entinen rouva Hyvönen oli jättänyt oman autonsa. Tultiin ulos ja toljailtiin. Kipaisin torin kulmaan pieneen kahvilaan ja otin lasin olutta.

          

Elsevierin konttori oli kanavan rannassa. Kello oli jo viisi. Pystytimme minimielenosoituksen konttorin rappusille metrin päähän kanavasta. Mervan, Pentin ja Hyvösen kanssa tungimme sisälle. Sanoimme vahtimestarille haluavamme tavata kustannustoimittajia. "Ei siellä ole ketään enää työssä", mies selitti. Pyysimme häntä yrittämään puhelimella. Mies kieltäytyi yksioikoisesti, eikä liikahtanut minnekään kopistaan. Olimme yksin hämärässä ruskeaseinäisessä aulassa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt enää mitään. Palasimme ulos kadulle ja tunnustimme tappion. Lakanat käärittiin vähin äänin.

           Takaisin torille ja bussin luo. Rouva Hyvönen jutteli Annelin ja Pentin kanssa, kutsui heitä luokseen kylään. Jari ja minä laittelimme banderolleja tavaratilaan ja järjestelimme kasseja ja kolleja. Silloin Otso tuli bussista kartta kädessä ja vinkkasi minut mukaansa. Hertzin auto oli palautettava! Puolijuoksua hölkkäsimme takaisin Dam-aukiolle päin. Auto seisoi lähellä Maan ystävien toimistoa, yksisuuntaisella sivukadulla. Vielä ei sentään sakkolappua ollut tuulilasissa. Otso hyppäsi ajajan paikalle ja työnsi kartan minulle.

           - "Allright, mihin ajetaan? Missä Hertzin vuokraamo on?", kysyin. Otsolla ei ollut aavistustakaan.

           - "Eikö papereista näy?" Ei, vuokraamon lomakkeessa oli vain Strasbourgin pisteen osoite. Kirottua! Aikaa oli vajaa puoli tuntia.

           - "Ajetaan rautatieasemalle", sanoin. "Asemilla on aina kaikenlaisia toimistoja, voi olla autovuokraamokin."

           Kahdessa minuutissa Otso käänteli aseman eteen.

           - "Sinä pysyt autossa" hän määräsi.

           Istuin ja katselin Amsterdamin rauhallisen rytmistä menoa. Ei huumekauppiaita ainakaan tässä huomannut. Pian Otso juoksi takaisin ja ojensi minulle osoitteen jonka oli saanut turisti-informaatiosta. Stadhouderskade. Päät yhdessä tiirasimme karttaa. Stadhouderskade näkyi olevan ensimmäisen suuremman rengaskanavan rantakatu. Rautatieasema oli näköjään ihan keskellä keskustaa, leveän vesiväylän rannassa. Kanavat ja kadut kiersivät sitä puoliympyröinä.

           - "Meidän pitää ajaa tuomiokirkon takaa Baadhuisstraatille, sitten Rozenkrachtia, ja kääntyä heti vasemmalle, kun on tultu isomman kanavan yli. Olemme silloin Nassaukadella joka jatkuu vähän päästä Stadhouderskadena!"

           - "Okei. Mä ajan, sä luet karttaa. Ikävä kyllä mä en voi tehdä molempia!"

           Otso polkaisi pikkuauton liikkeelle ja luennoi ajaessaan minulle pikaläksyn käytännön kartanluvussa. Karttaa oli koko ajan käänneltävä niin että etenemissuunta oli aina ylöspäin, ja vasen ja oikea kartalla pysyivät samoilla puolilla kuin luonnossa. Sormi koko ajan siinä kohtaa missä autokin, etteivät risteykset tule yllätyksinä! Kaksitoista minuuttia määräaikaan!

           - "Ja ei yhtään mokaa tällä kertaa!"

          

Otsoa näköjään harmitti edelleen Hampuriin saapuminen ai kun ei kun -menetelmällä. Hän kaahasi niin paljon kuin ikinä ilkesi. Minä pyöritin karttaa ja yritin laskea ylitettyjä kanavia. Ei onneksi sattunut yhtään kääntymiskieltoa eikä kiellettyä ajosuuntaa. Houderskadea ajoimme pari sataa metriä, sitten paistoi Hertzin kilpi silmiin. Otso kaartoi tallin ovelle. Punakeltaiseen univormuun pukeutunut mies otti avaimet ja rupesi tankkaamaan autoa. Otso syöksyi konttoriin.

           Minua ällistytti kuinka äkkiä Otson hyvä tuuli palasi, kun ehdimme ajoissa. Kävelimme rauhassa kanavan rantaa.

           - "Ehkä on paras mennä takaisin asemalle, varmaan ne tulevat bussilla sinne", arvelin. "Mennään ratikalla huviksemme."

           Näin hillittyyn turistimeininkiin Otso suostui. Ratikkapysäkillä hän vilkuili sivusilmällä paikallisia.

           - "Pelkkiä huoria ja nistejä koko kaupunki."

           - "Älä nyt, eihän kaupunki pysyis pystyssä, jos niin olis."

           Asemalla Otso meni soittamaan puhelinkopista autoon, Marin GSM:ään. Minä ostin jäätelötötterön. Pitkä nahkatakkinen mies tarkkaili minua. Tuleekohan tuo kohta myymään pilveä tai jotain, ihmettelin.

           Otso palasi puhelimesta. Kohta näimmekin vanhan kunnon dösän liikennevaloissa viidenkymmenen metrin päässä. Juoksimme sinne ja hyppäsimme lennosta mukaan. Raivasin itselleni paikan bussin keskivaiheilta siirtämällä kasseja hattuhyllylle. Linkola havahtui kirjansa takaa.

           - "Missäs sinäkin olet ollut?"

           - "No me palautettiin Otson kanssa se auto."

           - "Jaa jaa, sehän olikin ihan asiallista sitten..."

Yöpaikka sijaitsi Amstel-joen itäpuolella. Perille saavuttiin ongelmitta, kunhan päästiin kanavasokkeloista. Jari jätti bussin huolettoman leveän esikaupunkibulevardin varrelle. Talot olivat kaksikerroksisia, alakerrassa kodinkoneliikkeitä, baareja, ruokakauppoja ynnä muuta sellaista. Keskellä bulevardia ratikkakiskot, vähän kuin Mäkelänkadulla Helsingissä. Mervan lapset kavereineen ilmoittivat taas jäävänsä bussiin nukkumaan. Hyvöset ja Anneli ja Pentti lähtivät kyläilemään ex-rouva Hyvöselle. Yöksi he menisivät ehkä matkustajakotiin.

           Me muut raahasimme tavaroitamme suureen koulurakennukseen.  Edessä jalkakäytävällä tummahipiäiset pojat pelasivat jalkapalloa. Vierestä kulki rautatie, ja aivan kohdalla sattui olemaan asema. Tyytyväisenä panin sen merkille. Heitin kassini luokan lattialle ja vedin pulpetin yhden patjan viereen erottamaan itselleni pienen osaston huoneesta. Etsin kassista paremmat kenkäni ja uudet sukat jalkaan. Puhumatta kenellekään livahdin luokasta ja saman tien kadulle ja paikallisjunan asemalle.

           Junalipun myi lasikopista yrmeäilmeinen vanha mies, joka puhui englantia selvästi, mutta murahdellen. Laiturilla ei ollut ketään. Seisoskelin siinä mihin laskin keskustaan menevän junan pysähtyvän. Laituri oli korkeammalla kuin lähikadut. Talojen seinillä loisti auringonlasku. Käsi kädessä yksi nuoripari kiipesi portaita ylös junaa odottamaan. Paikallisjuna kolisi esiin.

Pääaseman hallissa oli rahapuhelimia. Soitin Tuulille Helsinkiin. Tuuli vastasi iloisesti kotonaan Elontiellä. Kerroin kuulumiset pika pikaa, sillä kone nieli kolikkoja nopeammin kuin ehdin syöttää. Matka oli mennyt hyvin. Olimme Amsterdamissa, tulisimme Hampurin kautta Suomea kohti. Värittääkseni tarinaa paljastin olevani Amsterdamin rautatieasemalla, yksin ja oluelle menossa.

           - "Pidä nyt varasi siellä", Tuuli kehotti. Näin mielessäni miten hän istui polvi toisen päällä nilkkaansa heilutellen vinon talonsa olohuoneessa ikkunan ääressä. Puhelin keikkui pienellä pöydällä lehti- ja valokuvapinojen huipulla.

           - "No problem", vakuutin. "Mä soitan sulle sunnuntaina tai maanantaina kun ollaan Stadissa."

          

Asemalta lähti Damrak-niminen katu suoraan iltapäiväiselle Dam-aukiolle. Neonvalot kirkastuivat, tummia hahmoja hiihti katua ylös alas. Päätin edetä rauhallisesti, järjestyksessä. Ei mitään hyötyä juoksemisesta nyt. Aseman edessä piti ylittää pieni kanava. Heti sen jälkeen huomasin nakkikioskin. Ostin muutaman makkaran ranskalaisilla ja asetuin aitaukseen, jossa oli valkoisia muovituoleja ja puiset pöydät. Annoin katuyleisön virrata ohitseni ja nautin vapauden hetkestä. Toukokuun ilta oli jo pimeä, yö kutoi mustaa samettia. Nälkä loittoni. Paperilautasliinaa en ottanut snagarilta, vaan pyyhin sinapit nenäliinaan. Save paper please, if you can!

           Vihdoinkin oluen vuoro! Pysytellen oikealla puolen katua poikkesin ensimmäiseen baariin. Sain tuopin. Sen juomiseen ei mennyt kahta minuuttia. Jouduin silti tarkkailun kohteeksi. "...is a man..." kuului läheltä amerikkalaisesti korostaen. Tilasin toisen. Odottaessani yritin etsiä katseella puhujaa. Kaksi lyhyttukkaista ja -puseroista kundia oli tiskin vastakkaisella kulmalla. He selvästi etsivät juttuseuraa. Ai jaa, tämähän onkin gay-baari! Tuopin tullessa tyhjensin sen parilla kulauksella ja poistuin kadulle. En aikonut sisällyttää mitään vaativampaa keskustelua iltaani.

           Damrak oli täynnä valuutanvaihtopisteitä ja peliautomaattiluolia. Vaihdoin Suomen rahaa guldeneiksi ja sain myös kolikkoja. Menin pelihalliin, mutta yksikätiset eivät antaneet mitään. Kiertelin kilinän seassa. Näin isoja halleja Suomessa ei ollut, eikä näin sekalaista porukkaa pelaamassa. Kuusikymppisten äijien lisäksi oli vanhoja naisia, kaksikymppisiä poikia, yksinäisiä intialaismiehiä kultasormuksineen, juopuneita... Meillä Suomessa pelaavat eniten vanhat, vaikka eivät kylläkään enää iltayhdeksältä. He jatkavat viiteen asti, kunnes Kauniit ja rohkeat alkaa. Sen jälkeen pelipaikat suljetaan. Vanhojen mukaan meillä on kaikki, liikennevalojen ja hissien tahti, ratikkapysäkit, pankkiautomaatit, jopa työelämä. Maksa eläkettäsi, veroina tai muuten. Odota 'eläkkeelle pääsyä', jo kolmikymppisestä. Tämän olin huomannut monen elämänohjeeksi - sitä varmemmin, mitä varmemman viran hoitajasta oli kysymys. Pätkätyöläiset eivät ajattele kauas, eivät ole yhtä vieraantuneita.

          

Seuraava olutpaikka oli sivukujalla, noin viiden metrin päässä Damrakilta. Piilotettuja pankkien konttoreita oli samassa talossa, tai ainakin kilpiä ovenpielissä. Menen tiskille ja tilaan tuopin, saksaksi tällä kertaa. Ikkunan luona on seurue kovaäänisessä korttipelissä; isäntä nousee pöydästä olutta laskemaan. Saatuani annoksen litkin sitä tiskillä, mutta olen kuulevinani kortinpelaajilta kommentin "Ein deutscher..." Siirryn tyhjään pöytään, jotta en istuisi häiritsevän lähellä. Sytytän Gauloisen. Olut on hyvää. Kahvila näyttää vanhalta, seinät on paneloitu tummanruskealla jalopuulla. Selvästi jokin kantapaikka, ei turistipyydys.

           Toisen tuoppini kohdalla sisään käveli tummatukkainen nuori nainen. Hän huusi jotakin isännälle, rojautti kauppakassin nurkkaan ja rupesi heittämään tikkaa. Isäntä toi hänelle olutlasin käteen. Vakiasiakas, isännän tyttöystävä, täkäläinen tapa? Käyn pikkuriikkisessä vessassa, joka sekin on jalopuupaneloitu. Tilaan pullon tummaa olutta ja ryystän jo hieman hitaammin. Annan tupakan röyhytä kuivia savujaan. Alkaa tuntua rennommalta.

          

Dam-aukio näyttää nyt aivan toiselta. Tsekkaan muistomerkin, jonka olin päivällä huomannut kauempaa. Se on valkoista marmoria ja kertoo toisen maailmansodan uhreista. Amerikkalaiset college-pojat kiipeilevät jalustalle, roikkuvat, heiluvat, huutavat. Rupean kiertämään toria, poiketen jok'ikiseen kapakkaan. Niitä on. Saksalaisessa paikassa murjotetaan ja myydään saksalaista pullo-olutta kylmäkaapista. Saksalainen ei todellakaan viihdy täällä. Eräs paikka on kuin disko, musiikin voimakkuuden puolesta. Mutta kukaan ei tanssi. Kaikki juovat kahvia ja katsovat televisiota. En ymmärrä mistä on kysymys; juon pienen Guinnessin ja lähden pois.

           Tarkkailen kelloani. Viimeinen juna takaisin koululle lähtee puoli kahdelta. Sen olin huolellisesti varmistanut. Alan olla aika tyytyväinen Amsterdamin iltaan; tämän enempää en voinut odottaa. Palailen Damrakia pitkin asemalle päin. Kanavalla poikkean laiturille ihailemaan neonmainosten heijastelua mustassa vedessä. Tähtiä ei näy.

           Junassa joudun samaan vaununeteiseen kymmenkunnan intialais-nuoren, parinkymmenen partiolaisen ja muutaman skinin tai muun nahkapään kanssa. Tilanne vaikuttaa jännittyneeltä. Mitään ei silti tapahdu, ainakaan ennen minun asemaani. Jään pois, jaloittelen koululle. Olen liikenteeseen lähtiessäni tarkistanut mikä ikkuna kuuluu meidän luokkaamme. Olemme ensimmäisessä kerroksessa. Koputan hiljaa ikkunaan. Joku havahtuu, huomaa minut ulkona ja tulee avaamaan.

Aamulla bussi lähti liikkeelle kahdeksalta. Ketään ei puuttunut. Ilmeisesti vieraisilla käyneet  olivat hekin palanneet ajoissa. Jarin vaatima "luku takaata" onnistui ilman kertauksia.

           - "Minne sinä hävisit illalla?" Merva kysyi istuessamme taas etupenkissä. "Jari sanoi että olit vetänyt spittarit jalkaan ja lähtenyt ulos."

           - "Joo, kävin ottamassa pari olutta."

           - "Mekin olimme oluella."

           - "Ai. Missä?"

           - "Siinä koulun lähellä, yhdessä pienessä pubissa."

           Ahaa. No hyvä. Jedem das Seine. Hyvä että meni näin, mietin, en olisi kyllä jaksanut ollenkaan seurustelua illalla.

          

Hampuriin ei ollut hirveän pitkä matka, mutta tarkoitus oli ehtiä sinne mahdollisimman aikaisin, jotta vielä jokin näytös ehdittäisiin virittää iltapäivän aikana.

           Merva tutkaili karttaansa. Hengelo oli kuulemma seuraava kiintopiste. Siitä sitten vain Bremenin ohi ja Hampuriin. Mutta uudessa kartassa reitti muuttuikin hankalan näköiseksi. Vanhaan karttaan katkoviivoilla merkitty moottoritielinjaus oli kyllä toteutettu, mutta hiukan toisin.

           - "Sinä seuraat uutta karttaa, minä vanhaa" sanoin Mervalle.

           Jari ajoi lähes sataa, joten epäröidä ei taaskaan saanut kartanluvussa. Ihmettelin Jarin sietokykyä. Kymmentuntisia päiviä bussin ratissa tuntemattomissa kaupungeissa, remuavan porukan kanssa. Pidätimme Mervan kanssa henkeä Jarin kaartaessa Hengelon tienoilla pois moottoritieltä. Tulimme pienemmälle tielle, joka oikaisi suoraan koilliseen Hampuria kohti. Pikkutie oli kaunis, kulki kahden poppelirivin välissä. Oikealla puolen peltoa, vasemmalla niittyjä silmänkantamattomia. Väki purnasi, kun ei tiennyt että tämä oli oikaisu.

           Haselünnen kylässä pidimme tauon. Minulla kävi tuuria; huoltoasemalta sai olutta.

Kiroilin mielessäni ajan puutetta. Jos olisi ollut muutama tunti, olisimme voineet lähteä Amsterdamista pohjoisen kautta, pitkin patoa joka erottaa Iijsellmeerin Pohjanmerestä. Olisi ollut katsottavaa. Vaikka mitä siitä. Euroopan likaviemärin suu koko tämä Hollanti. Rein laskee tänne Sveitsin lääketeollisuuden myrkyt Baselista, Saksan metalli- ja kemian teollisuuden myrkyt Ruhrilta. Enkä käsittänyt kuinka ne ollenkaan pääsevät mereenkään asti, kun meren pinta oli korkeammalla kuin maa Hollannissa. Laskiko Rein jonkinlaisten seinien välissä mereen? Jaa, padotut alueet olivat näköjään pohjoisemmassa kuin Reinin suisto. Joka tapauksessa, jos Anna Seghers oli sanonut Ranskan ja Saksan rajamaista, että siellä jokainen neliömetri on kranaattien aina uudestaan kyntämä, niin täällä jokainen neliömetri oli myrkkyjen kyllästämä. Sitä paitsi kaikkien Hollannin nautojen ja sikojen virtsa ja lanta kuulemma riitti täällä tekemään pohjavesistä juomakelvottomia.

           Eurooppa. Sotia ja myrkkyjä. Ihmiskunnan häpeätahra.

VIII  VIIMEISET ISKUT HAMPURISSA

Saksalaiset kuuntelevat - Linkola eksyy - Rommihöyryisiä suunnitelmia - Kotia kohti

Lüneburgin nummien jälkeen ajoimme tunnelia Elben ali Hampuriin. Olimme menossa Axel Springer Platzille, Springerin lehtien pääkonttoriin.

           Osoite löytyi helposti, koska se oli samoilla kaduilla, joita myöten olimme lähteneet kaupungista viisi päivää aikaisemmin. Jari päästi väen ulos autosta. Tutuiksi käyneet liput, banderollit, koivunoksat ja rummut käsiin. Sovimme että Jari ajaisi bussin Helgoländer Alleelle rautatiesillan alle, samaan puistoon kuin viimeksikin.

           Springer Verlagin talo oli parikymmenkerroksinen pilvenpiirtäjä vilkkaan kadun vieressä. Oliko tämä se rakennus jossa Ulrike Meinhof oli työssä 60-luvun loppuvuosina? Johon Rote Armee Fraktion 70-luvun alussa sijoitti pomminsa? Lasinsirpaleita ei näkynyt enää kadulla.

Äkkipäätä valittiin lähetystö pyrkimään sisälle. Lupaa mielenosoitukseen ei ollut, eikä sopimusta tapaamisesta lehtitalossa. Linkola, Kati Bent, Marketta, Jouko Hämäläinen, Teuvo Niemelä, Anneli, Otso ja Hannu Hyvönen lähtivät puhuttelemaan vahtimestaria. Tuntui että lähetystön oli tällä kertaa oltava suuri, kun talokin oli noin suuri.

           Muut jäivät kadun toiselle puolelle banderolleineen. Oli pilvipoutaista, shamaanirumpuni oli hyvässä vireessä. Paukutin sitä antaumuksella. Lippumme roikkuivat lähes ajoradalla, ohi surahtavien autojen nuoltavina.

           Lehtitalolla alkoi hämmennys nousta. Vahtimestareita ja muita virkailijoita poikkeili alaovella. He tuijottivat meidän suuntaamme ja palasivat heti sisälle. Joku puhui kännykkään. Lähetystömme oli hävinnyt ovesta sisään, emmekä tienneet olivatko he päässeet ala-aulaa pitemmälle. Merva lähti ottamaan selvää.

           - "Otettiin vastaan!" hän huusi palatessaan autoja väistellen kadun poikki.

           Saimme uutta intoa. Sami Tynkkynen rupesi myös lyömään rumpua. Mervan tytöt olivat shortseissa ja paljain jaloin ja olivat käärineet paitansa ylös mahan päältä. Aloimme näyttää oikealta hippijoukolta. Kului puoli tuntia. Rummutus selvästi hermostutti vahtimestareita, mutta kadun yli he eivät tulleet sitä estämään. Paikka oli oikein laskettu.

           Kun olimme lähes tunnin seisseet, vaihdellen vuoroja lippujen ja banderollien kantamisessa, tuli poliisi. Koska muuallakin olin neuvotellut poliisien kanssa, otin sen tälläkin kertaa hommakseni. Minulta kysyttiin henkilöpapereita; ojensin suomalaisen ajokorttini. Huolellisesti poliisimies jäljensi henkilötietoni muistikirjaansa. Sitten sain selittää mielenosoituksen tarkoituksen. Ei ollut aivan helppoa saksaksi, mutta otn avuksi englannin sanoja. Kai hampurilainen poliisi sitäkin osasi. Siinä jutellessamme lehtitalolta tuli liituraitamies kadun yli. Hän kätteli Mervaa ja minua, esittäytyen apulaisjohtajaksi. Merva rupesi juttelemaan hänen kanssaan. Poliisikuulustelukin oli viittä vaille valmis.

           - "Ja koska mielenosoitus loppuu?"

           - "Heti kun lähetystö tulee takaisin Springeriltä."

           Poliisi vaihtoi pari sanaa pukutyypin kanssa. Sitten hän tuli vielä sanomaan ettemme saisi häiritä liikennettä. Lupasin auliisti. Poliisi käveli autolleen ja kaasutti kovaa vauhtia pois.

           Minuutit kuluivat. Vaihdoin rummutuksen hitaaksi TUMP TU-TUMP -rytmiksi, jota rikoin onnahtelevilla synkoopeilla. Parinkymmenen minuutin päästä lipui taas poliisiauto jalkakäytävän viereen. Melkein samalla hetkellä tuli myös lähetystömme pilvenpiirtäjän alaovesta. Lopetimme rummutuksen viisinkertaiseen lyöntiin fortissimo. Banderollit ja liput kasaan.

Marketta ei tahtonut pysyä nahoissaan. Hän selosti kuinka Linkola oli kauniilla saksalla kuvannut lehtiyhtiön johtajille Suomen metsien tuhoa. Kaikki olivat olleet äärettömän kohteliaita. Kahvia ja hedelmäkakkua oli tarjottu.

Nyt oli mielenosoituskamoja oli käytetty viimeisen kerran. Pitkänä jonona lähdimme kääröinemme bussille. Mervan kanssa askelsimme hitaasti kärjessä, sekalaisia jutellen.

           - "Artsi kyllä tykkäsi Beatleseistä, mutta minä olin enemmän rollarifani", sanoi Merva.

           - "Beatlesien Valkoinen tupla on ainoa kunnon rocklevy, Chuck Berryn lisäksi", minä sanoin. En vielä tuntenut CCR:ää.

           Löysimme bussin sillan alta. Pakkasimme banderollit tavaratilaan ja hattuhyllyille. Myöhemmin illalla Jari toisi bussin Mikaelin kirkon luokse. Ja siitä aamulla Tanskaa päin.

           Väsyneimmät jäivät lamaantuneina bussiin istumaan. Toiset etsivät yöpymistarvikkeita. Sillan alla pultsarit polttivat nuotiota isossa tynnyrissä. Heillä oli huonekaluja sen ympärillä, tuoleja ja pieni matala sohvapöytä.

          

Otin kassini ja päätin lähteä Merimieskirkolle suorinta reittiä viereisen jyrkän mäen yli, puiston halki. Kiipesin juosten liukasta käytävää. Aprikoin pysyykö Merva fölissä. Mäen päällä en enää nähnyt ketään porukasta, mutta Merimieskirkon pihalle he tulivat toista kautta yhtä aikaa kuin minäkin.

           Istuskelimme pihan tiiliaidalla eikä kukaan jaksanut mennä sisälle. Kati saisi hoitaa ilmoittautumisen kunhan tulisi. Yhtäkkiä tajusimme että Linkola puuttui! Mitä ihmettä! Joku muisti Pentin jääneen suustaan kiinni Springerin talolta käveltäessä. Saksalainen mies oli puhutellut häntä liikennevaloissa.

           - "Ettekö te siellä hännillä katsoneet että kaikki pysyvät mukana?" yritin tentata. Päitten pyörittelyä. Sanoin lähteväni etsimään. Hölkkäsin Mikaelin kirkolle päin. Sen korkea torni sentään oli jonkinlainen maamerkki: ehkä nestorimme suunnistaisi sen kautta. Enkä ehtinytkään kuin kirkolle johtaville portaille, kun jo näin Linkolan rennon vihaisesti pudottelevan rappuja alas.

           - "Raukkamaista porukkaa! Jättävät yksin vieraassa kaupungissa!"

           - "Outo juttu, mutta me Mervan kanssa käveltiin kyllä tosi hitaasti, ihan sunnuntaikävelyä."

           Palasimme Merimieskirkon patiolle. Linkola istui Annelin viereen aidalle ja rupesi motkottamaan.

           - "Minä en kyllä enää poistu bussista ennen Suomea! Saatte järjestää minulle oman osaston perälle, ja verhot ympärille! Ja pissapotta mukaan sinne!"

           Anneli hymyili leveästi ja muitakin nauratti. Muistin kuinka Anneli oli sanonut, että Linkolan mielestä ulkomailla oleskelu oli aina periaatteessa petosta. Suomessa pitäisi pysyä, silloin vain pysyisi kiinni kotimaan luonnossa, ja oikeassa sielussa ja mielessä.

           Kati ja Otso tulivat. Pääsimme majoittumaan. Kello kuudeksi varattiin sauna.

Ilta meni sekavassa touhuilussa. Sain päähäni kiivetä Mikaelin-kirkon torniin. Lauri ja Jari ja Samu Tirronen lähtivät mukaan. Mutta torniin olikin pääsymaksu. Lauri ja Jari perääntyivät. Samun kanssa lähdimme ylös. Ensin käytävä kiersi muurattujen seinien sisällä. Parin kerroksen jälkeen löytyi hissi, mutta se tuntui juuttuneen ylätasanteelle. Jatkoimme portaita ja tulimme puiseen torniin. Kiviportaat muuttuivat kapeiksi teräsrappusiksi. Panssariverkko erotti pölyisiä leveästä laudasta rakennettuja tasanteita, joilla oli hylättyjä kaappeja, virsinumerotauluja ja muuta kamaa. Ristiin rastiin vedetyt hirsipalkit pitivät tornia kasassa. Kirkontorneja rakennettiin näköjään samalla tavalla kuin hyppyrimäkiä. Hyvinkään Sveitsissä on hirsistä väsätty huikea hyppyri, jossa kerran käydessäni olin pelännyt enemmän kuin missään. Maisemaharrastuksen haittapuolia. Putosin Samun vauhdista ja kiipesin omaa tahtiani. Ylhäältä tuli paljon väkeä vastaan; kaikki puhuivat saksaa. Näköalapaikat ovat saksalaisten turistikohteita; heitä oli myös Hermannsdenkmalin katsojakunta.

           Ylhäällä tuuli vietävästi. Korkean paikan kammo iski, ja pakotti minut pitämään tiukasti kaiteesta kiinni. Kiersimme parveketta; olimme kellotaulujen ja kullatun torninhuipun alapuolella. Tornin piikki ulottui vielä kymmenisen metriä ylemmäs. Pohjoisessa näkyivät merkilliset Alster-järvet, joista en osannut päätellä olivatko ne luonnollisia vai tekojärviä. Ehkä ne oli padottu jostakin Elben pienestä sivujoesta. Moskovassakin on tungettu Kremlin muuria juossut puro maan alle, pois näkyvistä. Lännessä erottui pari kukkulaa. Niilläkö oli Altonan kaupunki, jonka Kaarle XII:n kenraali poltti? Altonalaiset pakenivat talviyössä Hampurin muureille, mutta Hampurin porvarit eivät avanneet porttia. Altonan asukkaat paleltuivat ja tapettiin, eikä Hampurilla ollut enää kilpailijaa. - Muuten näkymät vaikuttivat tasaisilta. Merestä ei vilaustakaan, mutta ilma olikin utuinen.

           Riitti maisema ja historian kaiho. Alas pääsimme hissillä.

Merimieskirkon sauna oli kellarikerroksessa. Se oli äreälöylyinen, vastasi suomalaisuuden tukikohdan mainetta. Osa jengistä saunotteli kunnolla. Erityisesti Lauri Aitolahti vaikutti löylyn ystävältä, ja Jouko Hämäläinen viipyili pitkät tovit suihkussa. Pukuhuoneessa meillä oli olutpulloja.

           Myöhemmin illalla Merimieskirkolle ilmaantui nuori suomalainen pariskunta, jonkun matkalaisemme tuttavia. Hyvösen Hannu oli ideoimassa toimintaa yötä varten ja kysyi näiltä Hampurissa asuvilta mistä voisimme saada pari purkkia maalia. Mies muisti että hänellä oli kotona. Hyvönen ja minä pääsimme mukaan pariskunnan autoon. Ajettiin esikaupunkiin ja mies haki kerrostalosta maalipurkit. Silloin Hyvönen huomasi: "Pitäisi olla vahvaa teippiä."

           Ajoimme Reeperbahnille. Taas oli perjantai-ilta, taas olimme samoilla kulmilla minne matkan alkuvaiheessa bussi juuttui. Huoltamolta paikalliset ostivat blandiksia ja tupakkaa. Yhdeltä hyllyltä löysin pari harmaata roudarinteippirullaa. Isäntämme kustansi ne, samaan piikkiin bensalaskunsa kanssa, Suomen metsien hyväksi.

           Takaisin Merimieskirkolle. Nuoripari meni juttelemaan muiden kanssa. Minä järjestelin tavaroitani makuusalissa pohjakerroksessa. Otin rommipullon pohjat matkalaukusta. Vielä pari senttiä jäljellä Calais'n hotellista! Kurkistin katonrajan ikkunasta ja huomasin Hyvösen istuvan takapihalla. Menin ulos.

          

Hyvösellä oli myös rommia, enemmänkin jäljellä. Hyvönen istui, puoleksi lojui nurmikon laidassa, piippua poltellen. Hän oli ostanut hyvää tupakkaa Amsterdamista, ja oli nyt rommin ja savujensa kanssa luovassa mielentilassa. Rinne yläpuolellamme puineen ja pensaineen tarjosi suojaa varpusille ja muille pikkulinnuille, jotka näin toukokuussa sirkuttivat keskellä yötäkin. Kulkijoita ei kujalla poikkeillut; lähikatua horjahteli satunnainen juopunut.

           - "Tuossa on paperirullia. Maalataan niille iskulauseita", Hyvönen sanoi.

           Ja tosiaan, hän oli hommannut kaksi monikiloista rullaa 70 senttiä leveätä voipaperin tapaista.

           - "Kiivetään ripustamaan ne Mikaelin kirkon torniin aamulla ennen lähtöä", Hyvönen kaavaili.

           - "Hyvä idea", sanoin. "Mutta torniin on kyllä vaikea kiivetä ulkopuolelta."

           - "Siinä on rakennustelineet, käytetään niitä."

           Tosiaan. Helppo nakki. Rupesimme maalaamaan mustalla kirjainten ääriviivoja pitkille paperiraidoille, jotka levitimme asvaltille. Keine Kahlschläge mehr in Finnland! Ei enää aukkohakkuita Suomenmaassa!

           Sami Tynkkynen tuli sisältä ja otti toisen pensselin ja paperirullan. Maalasimme kilpaa. Minun kirjaimistani tuppasi tulemaan pyöreämuotoisia. Niitten piti olla paksuja ja näkyä kauas. Väliin tein yhden kirjaimen vihreällä. Mac-grafiikkaa! "Vau, nää on hyviä", hoimme Samin kanssa. Hyvönen tuprutteli syvissä mietteissä.

           Kolme lähes kymmenmetristä paperia tuli valmiiksi, ennen kuin maali loppui. Teksti niissä kulki pystyssä. Kello oli puoli kolme. Sami ja minä koputimme miesten makuusalin ikkunaan ja Jussi Jokela tuli avaamaan oven. Aamulla hän ei muistanut herätyksestä mitään. Hyvönen jäi istuskelemaan pihalle, vahtimaan maalin kuivumista.

Oli sovittu että bussi lähtisi liikkeelle kello kymmeneltä. Seitsemän tienoissa Hyvönen tuli nykimään hihasta. Hän kokosi porukkaa julisteiden ripustukseen. Matkan viimeinen isku! Jussi ja Sami olivat jo hereillä. Yläaulan sohvalla odottivat Lauri, Tessa ja Robert. He selasivat saksalaista sanomalehteä ja näyttivät meillekin. Taisi olla Die Zeit. Siinä oli välissä Suomen metsätaloudesta kertova monen sivun erikoisliite, metsäteollisuuden kustantama. Värikuvat ja kaikki. Miljoonahomma, tuhahtelimme. Kirjoittajiksi sellunkeittäjät olivat haalineet arvovaltaisia nimiä, muiden muassa Max Jakobsonin.

           Pujahdimme varovasti ulos, häiritsemättä merimiesten rauhaa kirkossa.

           Kadulla Mikaelin tornin alapuolella havaitsimme lauantai-aamun valossa, että suunnitelma ripustaa paperit kirkon torniin oli epärealistinen. Rakennustelineet eivät riittäneet kovin korkealle. Niiden päältä ripustettu julistus jäisi sitä paitsi peittoon niiden taakse. Käännyimme takaisin alas rinnettä. Nurmikkoaukio ei ulottunut Elben rantaan asti, vaan ennen jokea oli postmoderni toimistokortteli.

           - "Tuo on Grüner und Jahrin talo", Lauri osoitti. Hän oli illalla kävellyt lähitienoilla, ja tehnyt käyttökelpoisen havainnon. "Se on iso kustantamo!"

Hampurin keskustassa oli hiljaista, eikä kulkijoita näkynyt. Grüner und Jahrin sisäänkäynti oli toimistokorttelin toisessa kerroksessa jalankulkusillalla. Sillalta pääsi suoraan metron asemalle. Metrorata kulki omaa siltaansa Elben rantaa myöten.

           - "Ripustetaan paperit metroasemalta roikkumaan", Hyvönen ehdotti.

           Tessa ja Robert juoksivat kameroineen alas kadulle, muut nousivat asemalaiturille. Banderollit liimattiin roudarinteipillä yläpäästään kaiteeseen. Siitä ne näkyivät koko rantakadulle. Robert oli saanut videokameran käyntiin. "OK, antaa mennä!" hän huusi. Päästimme paperirullat auki. Samassa tuuli tarttui niihin ja molemmat repesivät keskeltä poikki. Voi perkele! Robert ja Tessa juoksivat riekaleet kiinni. Lauri ja minä irrotimme yläosat kaiteesta. Palasimme Grüner und Jahrin pääovelle. Liimataan ne tähän kävelysiltaan, joku keksi. Se tehtiin. Ainakin ensimmäiset lauantai-aamun kävelijät saisivat viestimme.

           Pääoven vieressä oli muutama paksu valkoiseksi maalattu pylväs. Niihin kirjoitimme sinisellä tussilla kohteliaita vetoomuksia aukkohakkuita ja vanhojen metsien talouskäyttöä vastaan, unohtamatta bitte-sanoja ja teitittelymuotoja.

Lontustimme aukion yli takaisin Merimieskirkolle pakkaamaan. Muu joukko oli samassa puuhassa.

           Bussi odotti nyt Mikaelin tornin juurella. Nimenhuuto, sitten startattiin. Päästiin Martin Luther Strassea lähes tyhjälle Ost-West-Strasselle, kunnes Tessa huusi perältä stoppia!

           - "Mun filmirulla jäi Merimieskirkolle! Siihen pöydän päälle!"

           Tessa lähti juosten hakemaan kuviaan. Muut hieroskelivat silmiään. Kymmenen minuutin kuluttua reippaan tonniviissatasen juostuaan Tessa palasi hengästyneenä. Teuvo Niemelä virnuili:

           - "Juoksemaan se on kyllä hyvä..."

Olimme kotimatkalla. Lauri kaivoi kynsisakset maiharinsa taskuista ja leikkasi auki saksalaisen litran tetran punaviiniä. Käytännöllinen uutuus. Eväspakkaus. Pyydän huikkaa maistiaisiksi. Kohtalaista. Pöytäviiniä, sekoitusta. Niin kuin Alkon perusmerkit ennen, Vin Rouge du Midi tai algerialainen.

IX  PALUU

Marketan loppukiihdytys - Juhlat bussin perällä - Yö Steiner-koululla - Senaatintori

Moottoritiet hujahtivat ohi. Fehmarnin silta ja saari ylitettiin. Tultiin lautalle. Oli lähtenyt kiertämään sana, että Saksan-Tanskan lautat olivat halvimpia tuliaisten ostamiseen. Kaikki riensivät viinakauppaan, kenellä vain oli rahaa jäljellä.

           Viipyilin viskihyllyn ääressä mietteliäänä. Pullot kilisivät lautan ajaessa kapeaa salmea. Viskin tuntemukseni oli kapea. Isot pullot maksoivat järjestään liikaa. Pieniä pulloja taas ei ollut joka laatua. Olutpurkkeja en aikonut ruveta raahaamaan. Huomioni kiinnittyi kauniiseen pieneen pulloon, konstailemattoman taskumatin muotoiseen. Siinä oli vihreä etiketti kullanvärisin reunoin: Tullamore Dew. Itse aine oli vaalean, kevyen väristä. Tullamoren kaste? Kuulostaa hyvältä. Irlantilaista viskiä. Ja vielä iskulause Give every man his dew! Jokaiselle osansa, oli minunkin mielipiteeni. Siispä valintani oli tehty.

           Viereeni sattui Sari Hammar, hyvin nukkuneen softinoloisena kuin konsaan. Hän luuli minua asiantuntijaksi, kun niin hartaasti ihailin pulloja. Tuliaisia isälle, kertoi Sari aikeistaan. Tiesinkö mikä viski olisi hyvää? Selitin mallasviskin ja blended-laatujen eron. Kerroin että eräs tuttavani oli lentomatkalta tuonut pullon Famous Grousea ja toisen Glenfiddichiä. Kun niitä naukkailimme television ääressä, olin vakuuttunut täysmallaksen paremmuudesta.

           - "Mutta varmaan isäsi tykkää, tuot sitten mitä viskiä tahansa."

           Sari oli tyytyväinen selitykseeni. Hän pani kulmikkaan pullon ostoskoriinsa ja otti vielä viiniä itselleen.

          

Kiipesin lautan yläkannelle. Lollandin ranta oli lähestymässä. Kirautin korkin auki uutuudestani ja otin varovaisen huikan.

           Hm. Hm! Entä toinen? Joo. Tämä luistaa. Mieto, hyväilevä, tukea antava tujaus. Ikään kuin selvittää päätä. Kiersin korkin kiinni. Kirkas särkymätön muovipullo oli turvallista sujauttaa nahkatakin povariin. Takaisin bussiin. Lautta kuroi viimeiset metrit Tanskan rantaan. Meri erotti jo meidät saksalaisista ja kieroista katolisista. Eläydyin Välskärin kertomusten tunnelmiin. Wallensteinin ahdistamat hakkapeliitat perääntyivät Saksanmaalta. Ja nyt meri oli jo välissä; ei tarvinnut enää pelätä että Hampurin poliisi ajaisi takaa. Vielä Lyypekin moottoritiellä olimme vilkuilleet taaksemme ja pelänneet joutuvamme kuulusteluun tussikirjoitusten takia.

Tanskan puolella Jari kurvasi heti huoltoaseman pihaan. Hän oli järkännyt Samu Tirrosen kanssa ajovuoron vaihdon, ensimmäisen koko matkalla. Samu ajaisi Tanskan saarten halki. Nytkään ei ollut aikaa poiketa Köpiksessä. Kilometrejä tälle lauantaille oli vielä reilunlaisesti; salmien jälkeen koko Etelä-Ruotsi, jota suomalaiset aina aliarvioivat. Pitävät sitä pakkopullana Eurooppaan ajettaessa, ja yllättyvät kuinka kauan sitä riittää. Meidän oli ehdittävä yöksi mahdollisimman lähelle Tukholmaa ja Suomen lauttaa.

           Jari oikaisi päiväunille bussin peräpenkille. Samu käänsi käsivarret jäykkinä auton ylös ramppia moottoritielle, mutta vauhtiin päästyä hänen otteensa oli tasaisen varma. Tanska jäi taakse kuin filminauha.

Helsingör viehätti pikkukaupunki-lookillaan. Oltiin iltapäivän varhaistunneissa. Öresund välkehti kirkkaasti, kun katsoimme pienen mäen päältä. Katu mutkitteli rinnettä alas lautalle ja Samu sai pitää kielen keskellä suuta. Jari nousi uniltaan ja tuli etupenkkiin jännittämään lautalle ajoa.

Maiseman innoittamana ja herättääkseni väkeä otin megafonin ja kuulutin:

           - "Tässä nyt näemme kuuluisat Tanskan salmet. 1600-luvun kylminä talvina ne usein jäätyivät, niin että sotajoukot pystyivät hyvin ratsastamaan yli. Nämähän ovat hyvin matalia. Sen takia tässä on suolavesikynnys, eikä Itämeren vesi vaihdu; Pohjanmerestä tulee vain harvoin pulsseina suolaista vettä. Siitä ja rantavaltioiden saasteista johtuu Itämeren syvänteiden happikuolema."

           Saatuani tämän sanotuksi näin Marketan tulevan bussin keskikäytävää minua kohti.

           - "Kuule nyt Erkki, meitä on tässä bussissa monia, jotka olemme kyllästyneet siihen, että sinä yrität tehdä tästä turistimatkaa. Tuollaiset kuulutukset saat..."

           Leukani loksahti, mahani alkoi hytkyä. Vilkaisin Anneliin ja Penttiin päin. He hymyilivät korvasta korvaan. Purskahdin nauramaan; Marketta perääntyi takaisin bussin keskivaiheille.

           Lauttamatka Ruotsin puolelle oli lyhyt mutta näkymä molemmin puolin salmea kiinnostava. Olin aistivinani miljöön muuttumisen ankarammaksi. Svea-mamma ei täältä lähestyttäessä tuoksahtanut lainkaan pullalta. Pikemminkin tuli mieleen Du gamla du fria. Olimme taas oikeassa Pohjolassa.

Helsingborgissa pidettiin puolen tunnin tauko. Pysäköitiin Raatihuoneen torille postin eteen. Kaikki lähtivät jaloittelemaan. Rannassa oli tivoli. Menin pällistelemään markkinahuveja. Takaisin tullessani törmäsin Jariin.

           - "Minulle jäi noita Tanskan kolikoita, missähän ne voisi vaihtaa", Jari pohti. Posti ei ollut lauantaina auki Ruotsissa, näin myöhään iltapäivällä.

           - "Tivolissa hyväksytään sekä Tanskan että Ruotsin raha. Kysytään niitten kassalta."

           Pienessä kojussa oli luukku joka vaihtoi seteleitä kolikoiksi, pelikoneisiin ja nalleammuntoihin. Kassa tolkutti meille että Tanskan ja Ruotsin rahat molemmat kävivät automaatteihin. Ei ollut mitään tarvetta vaihtaa. Hikisen selittelyn jälkeen saimme Jarin tanskalaiset Ruotsin rahoissa takaisin. Lähdimme taas bussille. Silloin Jari tajusi saaneensa täsmälleen saman summan Ruotsin kruunuja kuin oli antanut Tanskan rahaa. "Minähän hävisin tässä", hän sanoi. "No olisitko pitänyt ne mieluummin matkamuistoina?" kysyin. "Ei kolikoita vaihdeta missään, ei perillä Suomessakaan." Jari päristi huuliaan.

           Helsingborgista oli helppo ajaa ulos Kuninkaallisen Automobiiliklubin kirjan avulla. Jokaisesta Ruotsin kylästä ja kauppalastakin oli selostus, isommista katukartta. Piti vain ajaa rantabulevardia ja kääntyä Ängelholman tielle. Se muuttui pian Eurooppa neloseksi.

Marketta Hornilla oli tuttavaperhe Södertäljen eteläpuolella, Kattnäs-nimisessä kylässä. Jo ennen Suomesta lähtöämme Marketta oli saanut heiltä lupauksen että voisimme yöpyä heidän talossaan paluumatkalla. Mutta Kattnäsiin oli pitkä matka. Helsinborgin ja Södertäljen väli oli viisi ja puoli sataa kilometriä. Ehkä kuudenkymmenen kilometrin keskituntivauhdilla, pysähdykset mukaan laskien, olisimme perillä puolilta öin, kymmenen tunnin ajon jälkeen! Onneksi Jari oli nukkunut päiväunet.

           Kyyhötimme Mervan kanssa ihan kuskipukin takana. Ajo Tukholmasta Vätternin rantaan palasi mieleeni. Nyt kun olisimmekin päässeet yöksi samalle campingille! Siellä olisi voinut polttaa nuotiota suurella nurmikolla ja viettää Tanskan-lautan viinaksien kanssa oikein lopettajaiset matkalle! Mutta mutta, piti ehtiä mahdollisimman lähelle Tukholmaa ja autolauttaa aamuksi. Getingaryd oli vain puolitiessä. Ei auttanut mikään, yhdessäolo jäisi kesken ja tilinpäätös tekemättä.

Tie Jönköpingiin päin oli tyhjä ja kuiva. Jari päästeli kovaa vauhtia. Suunnistamisessa ei ollut vaikeuksia, kartanluku pelkkää varmistusta.

           Pysähdyimme ennen Vätterniä ja moottoritietä vain kerran, miehittämättömällä huoltoasemalla. Otson luottokortti sopi onneksi dieselmittariin. Pähkäilimme ympäri huoltoaseman pihaa. Läntinen horisontti oli vetänyt kevätillan viileässä niskaansa vaaleanoranssin shaalin. Pikatiellä autot hurahtelivat ohi. Porukka rupesi olemaan huppelissa; tuliaispullot oli muutettu matkapulloiksi. Lauri tiputti palavan savukkeen jätevesikaivon ritilän välistä. Hah-hah-haa. Onneksi ei räjähdetty ilmaan! Jos kaivossa olisi ollut bensaa...

           Jönköping ohitettiin lennossa. Ajoimme taas Vätternin itärantaa. Moottoritie oli linjattu jyrkän kallion päälle. Rannaton näkymä järvenselälle; sen takana aurinko laski, nyt valkeassa harsossa.

          

Juttelin Annelin ja Pentin kanssa. Annelia hymyilytti pieni viskipulloni, jota koko ajan pitelin kuin turva-amulettia. Ohi vilahtavat männyt näyttivät huonovointisilta. Latvaneulaset olivat harvassa ja ohuita kuin vanhuksen hiukset.

           - "Täällä sattui muutama vuosi sitten vakavat metsätuhot" Linkola sanoi. "Lounaasta tulevat tuulet osuvat tälle rantaharjulle. Niissä on rikkiä ja puut ovat tässä suojattomia. Ne saavat koko laskeuman niskaansa, Keski-Euroopasta ja mistä se nyt tuleekin, Englannista asti."

          

Tie kääntyi poispäin Vätterniltä, tutuksi tulleelle linjalle Linköping-Norrköping-Nyköping. Pimeni vähitellen. Hillitön laulu kohosi bussin perältä Tynkkysen Samin kitaran säestyksellä. Tulihan sentään juhlat! Nuoriso lauloi kuorossa, ja lujaa. Juicen Syksyn sävel oli listalla, samoin Kalliolle kukkulalle 70-luvun laahaussävelellään. KATU TÄYTTYY ASKELISTA, ELÄMÄ ON KUOLEMISTA, PANE KÄSI KÄTEEN, OLLAAN HILJAA!!!! KUTSU MINUT AAMUTEELLE, ANNA VETTÄ KUIHTUNEELLE!! Ei varsin kuulostanut kuihtuneelta. Mieleni teki mennä mukaan, mutta kun olin joutunut komentelijan ja pikkuhitlerin rooliin, pelkäsin sotkevani fiiliksen. Jatkoin kartasta huolehtimista. Laskin ohitettuja paikkoja ja matkan ja kellon kulumista.

           Toisen kerran poikkesimme huoltoasemalle hiukan Norrköpingin jälkeen. Suuri asema. Kahvila oli auki ja valot paloivat. Kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä. Teuvo Niemelä huojui katse jäykkänä asvaltilla. Lauri Aitolahti pyöritteli päätään: "Tuohon kuntoon, vanha mies..." Laurilla nenä ja posket punoittivat yhtä tasaisesti kuin muillakin Euroopan etapeilla. "Anna vielä huikka", pyysin häneltä. "Vedä loput", Lauri sanoi ja ojensi Saksan-tetransa, "minulla on viinipullo autossa". Marketta Horn tuli selittämään soittaneensa kahvilasta tuttavilleen. Emme menisikään heidän luokseen, vaan eräälle koululle yöksi. Ehkä hyvä.

           Kiipesimme autoon. Jari starttasi viitsimättä edes huutaa lukua. Marketta selitti Mervalle ja minulle kartan nimiä. Oli ollut tarkoitus kääntyä Nyköpingin jälkeen vasemmalle Kattnäsiin, mutta nyt reitti muuttui. Kohteena olisikin "Nibbelskolan" Järnan kylässä Södertäljen eteläpuolella. Nibbelskolan? Se oli kuulemma oli paikallinen Steiner-koulu.

Ajettiin. Joka minuutti rupesi tuntumaan tunnilta, kilometri peninkulmalta. Jarin olkapäistä näki jännityksen ja väsymyksen hänen muuttaessaan vaihdetta. Mervan kanssa tiirasimme karttaa. Takana raikui laulu ja ilonpito.

           Laurin kynälampun valossa löysin kartalta nimen Nibble, aivan Järnan vieressä. Sinne päin oli siis ajettava, poikettava päätieltä sopivassa kohtaa. Ehkä löytyisi viitta koululle.

           Olimme edenneet puolisen tuntia huoltoasemalta. Marketta tunki pulloineen Jarin niskaan roikkumaan. Vedin häntä pois.

           - "Mene nyt taakse Marketta" sanoin. "Anna Jarin ajaa rauhassa."

           - "Sinä älä sotke mitään..." Marketta kohotti äänensä pistävään falsettiin. Työnsin häntä käytävää peremmälle. Hän istua tössähti paikalleen Iltan viereen.

           Hetken päästä Marketta oli taas tulossa ratin taakse. Huomasin ajoissa ja hyppäsin käytävälle estämään.

           - "Pysy nyt siellä keskiviivan takana, tästähän sovittiin jo menomatkalla", muistutin.

           Marketta protestoi kovaäänisesti, perääntyen kuitenkin. Lähdin palaamaan paikalleni. Mutta heti kun olin kääntänyt selkäni, Marketta eteni Jaria kohti. Levitin käteni ja tukin käytävän. Marketalta pääsi suoraa huutoa kolmiviivaisessa Ceessä. Läpsäytin häntä oikean kämmenen sormilla poskelle. Marketta pillahti itkuun, istahti tuoliinsa ja sammui saman tien.

           Ilta, Auli Hankikorpi ja Jouko Hämäläinen katsoivat minua murhaavasti. Linkola nyökkäsi: "Nii-in, noin sitä käy kun tarpeeksi ärsytetään."

Käännyimme moottoritieltä Järnan keskustaan. Muutama ihminen liikkui raitilla lauantaiyönä. Jari avasi nopeasti bussin oven. Ohikulkijat olivat nousemassa Saabiinsa, mutta ehdin pysäyttämään heidät. Yritin kysellä koulusta. Markettakin tuli autosta ulos, oli toipunut nopeasti. Sujuvalla ruotsilla hän selitti tuttaviensa antamat ohjeet. Nyt ruotsalaisilla välähti. "Ja, Nibbleskolan!" Seurasi vuolas ja sekava reitin selitys. Meidän piti kääntää bussi, kääntyä kirkon kiviaidan luona vasemmalle, ajaa takaisin moottoritielle, mutta nyt sen ali. Paikallistiellä parin kilometrin päässä näkisimme tienviitan vasemmalle. Tack tack.

Ällistyttävää kyllä ohjeet toimivat. Pikkutie viittoineen löytyi. Jurrutimme pimeän metsän läpi ja tulimme niitylle. Keikuimme eteenpäin savista kärrytietä. Vasemmalla erottui siluetteina talojen katonharjoja. Koulun nimikyltti sattui auton valoihin. Jari ajoi jonkin ladon ohi ylös mäkeä tiilitaloa kohti, jonka ikkunasta näkyi valo. Mutta mäki oli jyrkkä ja sora ja kivet pyörivät renkaiden alla. Bussi luisti takaisin ladon nurkalle ja jätettiin siihen. Marketta ja Anneli kiipesivät talolle. Kohta keski-ikäinen ruotsalaisherra tuli ulos juttelemaan. Varmaan hän huomasi porukan kunnon, eikä kutsunut ketään sisälle koulutaloon. Hän näytti kaksi parakkia, joissa oli luokkahuoneita.

           Kolusimme sisälle. Lattioilla oli hyvää tilaa, sillä pulpetteja ei ollut. Penkkejä vain, jotka oli helppo siirtää syrjään. Merva ja Tuomas tulivat sisätiloihin yöksi, mutta tytöt pysyivät nytkin bussissa. Jakoa miesten ja naisten parakkiin ei ehditty tehdä.

           Ruvettiin katsomaan makuusijoja. Otin penkin ja rajasin itselleni nurkan ikkunan alta. Halusin varmistaa ettei kukaan yöllä kompastuisi päälleni. Huomasin suureksi huvikseni kuinka Steiner-ideologia ilmeni luokan vaatenaulakoissa. Seinään oli lyöty lauta, johon oli naulattu pienistä oksanhaarukoista veistettyjä koukkuja. Samanlaiset oli isäni tehnyt kesämökin saunaan Näsijärvellä vuonna 1968, pelkistä säästäväisyyssyistä. Olin pitänyt niitä ainutlaatuisina tähän asti.

Istuskelimme Sonja Maurulan ja Lauri Aitolahden kanssa tovin parakin kynnyksellä. Sonja ja Lauri hörppivät viiniä, minä viskiäni.

           Lähdin kävelylle kesäyöhön. Kompuroin pimeässä polkua alas ja kastelin kenkäni syvässä lätäkössä. Joku tytöistä tuli halaamaan ja pussaamaan. Ruotsalaismies seisoskeli vielä bussin luona. Osoitin niityn yli, jonka takana metsänreuna madaltui. Kysyin oliko sielläpäin ranta. "Ja, det är havet där", mies myönsi. Varmaan matala merenlahti. Kartalla en ollut pysynyt koulua etsittäessä, joten en tiennyt ilmansuuntia. Lähdin tepastelemaan kärrytielle. Ladon seinustalla oli penkki. Istuin siinä ja kuuntelin heinäsirkkoja, tähyillen hämärää taivaanrantaa meren suunnassa. Täytyi olla luode, tai ehkä pohjoinen. Koululta päin tuli pienessä lehtipuumetsikössä puro rinnettä alas, sen solinan kuuli hiljaisuudessa. Metsikön takaa kohosi kerrostalon korkuinen kallioseinämä. Upea paikka steinerilaisten koululla!

           Huomasin Laurin tiellä, hän oli kuuntelemassa lintuja. Lauri selitti minulle muutaman lajin äänet. Kävelimme tietä satakunta metriä, mutta vastaan tuli lossiranta räikeine lamppuineen. Palasimme parakille nukkumaan.

Paljon ei ehtinyt torkahtaa ennen kuin piti taas raahautua bussin luokse. Ilta oli laittanut leipää ja juustoa puutarhapöydälle. Toiset söivät, toiset eivät; muutenkin tunnelma oli sekalainen. Minusta tuntui että jotkut katsoivat minua vinoon eilisen järjestyksenpidon takia. Kapinaako, Linkola kysyi syrjäkarein minulta, mutta sanoin vain pöh. Matka oli lopussa, nyt piti vain hoitaa porukka Suomeen. Asia oli toimitettu, turhanpäiväiset jännitteet raukeaisivat omia aikojaan. Eikä sama sakki olisi sitä paitsi enää koskaan koossa.

           Aamupala syötiin muutamassa minuutissa. Otso hoputti joukkoa bussiin. Piti ehtiä kahdeksaksi lauttasatamaan. Tukholmaan oli noin viisikymmentä kilometriä.

           Södermalmilla ajoimme vahingossa kiertotietä, mutta sitten tuli Folkungagatan ja kohta Viking Linen terminaali. Asetuimme rekkojen jonoon suuren punaisen lautan varjoon. Oli loistava aamu. Otson kanssa jaloittelimme laiturilla. Otso hermoili mahdollista tullitarkastusta.

           - "Mitä jos jollakulla on jotain? Jos joku jää jostain kiinni? Meillä voi olla lehdistö vastassa Turussa."

           - "Ei meitä kukaan viitsi tarkastaa. Eikä lehdistö niin skarppia ole. Olemme jo viikon olleet matkalla, eivät ne enää muista. Ei niitä niin paljon kiinnosta, ei ne vastaan tule. Urheilijoita vastaan tullaan ja missejä."

           Otso ravisteli päätään. Rekkajono jyrähti liikkeelle laivan uumeniin. Tuli kiire hakemaan tavaroita bussista ja raahaamaan lankonkia ylös kannelle.

Laivamatkalla vallitsi sunnuntaitunnelma. Lepäiltiin ja torkuttiin. Merenkäyntiä ei ollut, ja siitä osasin olla kiitollinen. Matkalla Tukholmasta Helsinkiin olin kerran saanut sellaisen meritaudin, että pystyin nousemaan hytin lattialta vasta kun laiva oli lujasti Katajanokan rannassa kiinni.

           Turkuun tultua Linkola ja Anneli eivät jääneetkään matkasta, vaan tulivat vielä bussiin. Niemelä ja Auli Hankikorpi lähtivät kotisuunnilleen pohjoiseen. Muutenkin joukko oli kovasti supistunut. Eri kaupungeissa Keski-Euroopassa oli jo kolme jäänyt turisteiksi. Turussa jäi yhteensä neljä, viisi pois. Nyt otettiin suunnaksi Espoo. Heräsin kun Jari Länsiväylän rampeilla pudotteli espoolaisia pysäkeilleen. Oli taas pimeää. Keskiyön maissa kaarroimme Mervan kartanon pihaan. Merva otti pikkuautonsa ja lähti ajamaan bussin perässä Helsinkiin.

           Mäkelänkadulla Suvannontien kulmassa oli minun pysäkkini, ja samoin sattumoisin Tessan. Purimme takapenkiltä Tessan valokuvakehykset. Unohtumaton Mersumme ja Mervan punainen pikkuauto häipyivät perä perää mäkeä ylös Sturenkadun yli. Jari veisi bussin Pakilaan varikolle. Merva seurasi, poimiakseen Jarin kyytiinsä lopuksi.

           Tarjouduin avuksi kantamaan Tessan kehyksiä hänen kotiinsa kadun toiselle puolen. Tessa kieltäytyi kohteliaasti. Minun piti vain vahtia kehyksiä jalkakäytävällä. Siinä sitten seisoskelin, ja Mäkelänkadun sunnuntaiöisen harva liikenne hurahteli ohitse. Tessa teki neljä viisi matkaa paketteja kantaen. Sanoimme hämmentyneet hyvästit. Pujotin urheilukassin olkapäälleni, otin matkalaukun toiseen käteen ja mustan muovisäkin toiseen. Raahasin ne kämppääni Inarintielle.

Puhelinvastaajassa oli monta viestiä, Tuulilta. Näppäilin kiireesti Tuulin numeron. Tuuli oli vielä hereillä.

           - "Nyt tulet heti tänne. Mä en kestä enää hetkeäkään ilman sua."

           - "Mutta mulla ei ole penniäkään rahaa. Kuusseiska ei kulje enää, enkä voi ottaa taksia."

           - "Jos sä haluut tulla, niin tulet."

           Vai häh? En tiennytkään että olin niin tärkeä. Tämä ei ollut sitä mihin olin Tuulilta tottunut. Mistä nyt puhalsi? Mutta käsky oli käsky. Piti kävellä. Pakilaan oli ehkä tunnin taivallus - polkupyöräni oli ollut rikki viimeiset kymmenen vuotta. Vaihdoin lenkkitossut jalkaan ja lähdin patikoimaan.

           Puoli neljältä yöllä tulin Tuulin talolle Elontiellä. Se oli vanha koskaan korjaamaton puutalo uuden omakotitalon pihapiirissä, kahden suuren kuusen alla. Tuulin ystävätär oli hankkinut sen Tuulille vuokralle. Kaikilla ikkunoilla paloi kynttilöitä. "Nyt olet vihdoinkin kotona!" Tuuli sanoi kun halasimme hänen keittiössään. En tajunnut mitään.

           Aamulla Tuuli vippasi kahvipöydässä kaksikymppisen. Pääsin kuusseiskalla keskustaan mielenosoitukseen. Yöllä bussissa Turusta Helsinkiin ajettaessa porukka oli sopinut siitä. Tuuli ei lähtenyt mukaan vaikka pyysin.

Sateisena maanantai-aamuna toukokuun 22. päivä 1995 kokoonnuimme siis viimeisen kerran, nyt Senaatintorille. Matkalaisista oli vain puolet paikalla, mutta Linkola oli saanut soitetuksi ystäviään tilalle. Pari Vihreän Elämänsuojelun liiton vanhempaa jäsentäkin oli tullut, ainakin Mervan veli Kainu Mikkola ja kristitty luonnon ystävä Sirkka-Liisa Havukainen.

           Levitimme banderollit rintamaan keisaripatsaan miekkaa kantavan oikeudenjumalattaren ja hallituspalatsin väliin, niin että meidät varmasti näki ikkunoista. Jouko Hämäläinen luki megafoniin julistusta aarniometsien pelastamisen puolesta. Minä marssin pikkurummun kanssa rivistöä edes takaisin. Pari lehtimiestä oli paikalla. Joku kuvasi videokameralla ammattimaisen näköisesti. Toivottavasti televisio. Olin niin tiltissä etten jaksanut paljon välittää.

           Valtioneuvostolle viestityksen jälkeen kiersimme vielä torin ympäristön ja Esplanadin ministeriöissä jakamassa paperiamme eteisvahtimestareille.

           Palattiin Senaatintorille. Yritimme pakata banderolleja Otson autoon. Lipputangot eivät mahtuneet, joten lupasin kantaa ne Luontoliiton varastoon Punavuorenkadulle. Nukahtamisen partaalla en kyennyt edes hyvästelemään jengiä. Otsolle sanoin: soitellaan. Otin lipputangot ja lähdin kävelemään torin poikki Esplanadille päin. Suuri marssi Suomen metsien loppuun myymistä vastaan oli ohi.

LOPPUSANAT

Vaikuttiko mielenosoitusmatkamme Suomen metsäpolitiikkaan?

           Ainakin keskustelu vanhojen metsien ekologisesta arvosta oli loppuvuodesta -95 ja vuonna -96 hyvin esillä monenlaisissa tiedotusvälineissä. Eduskunnassa ajettiin aari aarilta suojelulakeja.

           Neuvostovallan onnellisen tehottoman metsätalouden aikana hakkuilta säästyneet Karjalan ikimetsät ovat tulleet kansainväliseksi kysymykseksi. Greenpeace ja muut järjestöt pitävät niitä silmällä. Julkinen sana on ottanut suomalaisyhtiöiden toiminnan tropiikin metsissä paitsi vientitaloudelliseen myös ekologiseen tarkasteluun. Sankarillisena aiemmin esitetty  vientiteknologia on joutunut epäilyttävään valoon Indonesian sademetsien hakkuitten takia.

           Kun aikaisemmin metsien suojelua on jouduttu perustelemaan ja puolustelemaan kuin jotakin elitististä harrastusta, alkaa tilanne nyt olla enemmän tasan. Myös hakkuita joudutaan perustelemaan. Kuten eräs metsäkapitalisti sanoi televisiohaastattelussa joulun alla 1996: "Kansakunta on asettanut uudet arvot metsäkysymyksissä."

           Suomen hakkuistakin on peruuttamattomasti tullut yleiseurooppalainen luonnonsuojelukysymys. Ne ymmärretään osaksi koko maapallon metsien häviämistä. Se on maailmansotia, rotusortoa ja nälänhätää suurempi paha, kun kylmästi lasketaan. Jos metsät tuhotaan, ilmakehä tuhoutuu myös. Luonto muuttuu aivan muuksi, eikä ihminen ei voi enää elää. Meillä ei ole varaa ajatella taloudellisesti, jos talous on selviytymistä kymmenen tai sadan vuoden tähtäimellä.

HENKILÖT

Aarniala, Timo

Aho, Esko

Aitolahti, Lauri

Arminius

Artsi

Augustus

Bandel, Ernst von

Beethoven, Ludwig van

Bent, Kati

Berry, Chuck

Borg, Sylvia

Charles of England

Chopin, Frédéric

Donner, Jacob

Eerola, Antero

Erkko

Fouché, Joseph

Frank, Anne

Gallén-Kallela, Akseli

Gibbon, Edward

Gill, Jutta

Goodman, Irwin

Grönhagen, Yrjö

Haavikko, Paavo

Haavisto, Pekka

Hammar, Sari

Hankikorpi, Auli

Hautala, Heidi

Havukainen, Sirkka-Liisa

Helenius, Kai

Henttonen, Riikka

Henttonen, Tuomas

Hietalahti, Tapani

Himmler, Heinrich

Hitler, Adolf

Horn, Marketta

Hytönen, Mattiesko

Hyvönen, Hannes

Hyvönen, Hannu

Hämäläinen, Jouko

Jackson, Michael

Jakobson, Max

Jansen, Anne

Jeesus Nasaretilainen

Jokela, Jussi

Juntunen, Juho

Jussila, Anneli

Kaarle XII

Kannisto, Inkeri

Karimäki, Janne

Karjalainen, Harri

Kilpi, Eeva

Koskinen, Pentti O.

Kunnas, Jan

Kustaa Vaasa

Kuvaja, Sari

Kärkkäinen, Matti

Laurila, Terttu

Leinonen, Jari

Leskinen, Juice

Liikanen, Erkki

Lindman, Pia

Lindström, Ilta

Linkola, Pentti

Lipponen, Paavo

Luukas, Tuuli

Madonna

Manninen, Terhi

Mark

Maurola, Sonja

Meinhof, Ulrike

Mikkola, Kainu

Mikkola, Merva

Mozart, Wolfgang Amadeus

Mäkinen, Yrjö

Niemelä, Teuvo

Niemi, Mari

Nikula, Paavo

Oksanen, Tessa

Ovaskainen, Otso

Pietilä, Reima

Piha, Kirsi

Pöntinen, Petri

Rousseau, Jean-Jacques

Ruotsalainen, Paavo

Sartre, Jean-Paul

Scarlatti, Domenico

Schinkel, Karl Friedrich

Schuman, Robert

Seghers, Anna

Suetonius, Gaius Tranquillus

Taanila, Hannu

Tacitus, Publius Cornelius

Taivalsaari, Eero

Tammilehto, Olli

Thorvaldsen, Bertel

Tikka, Kari S.

Tilly, Rowan

Tirronen, Samu

Toulouse-Lautrec, Henri

Tuohimaa, Pentti

Tynkkynen, Sami

Valtanen, Hannu

Varus, Publius Quinctilius

Velleius Paterculus

Vidal, John

Viinanen, Iiro

Vilkka, Leena

Virtanen, Veltto

Wahl, Jeremy

Wiander, Robert