HADEKSESTA ELI VÄLITILASTA okkultismia

Saksan kirjallisuuden klassikoihin kuuluu runoilijan ja lääkärin Justinus Kernerin 1829 julkaisema raportti Prevorstin näkijättärestä, Die Seherin von Prevorst. Kaksiosainen monisatasivuinen kirja on henki-ilmestysten aarreaitta. Niiden kommentoinnissa Kernerillä on vakava kristillinen pohjasävy - joko aito, tai sitten vain ennakkovarauksena torjumaan hyökkäyksiä. Kirjassa on seuraava tavallaan teoreettinen yhteenvetojakso, toisen osan alkupuolella.

Käänsin tämän merkillisen jakson jouduttuani tekemisiin Kernerin kirjan kanssa. Tarjosin käännöstä yhden teosofiryhmän lehteen, koska ajattelin että he olisivat lähinnä niitä joita tällainen voisi kiinnostaa. He kuitenkin torjuivat tekstin, koska "kaikkien pitää löytää oma positiivinen lähestymistapansa". Kernerin kuvaus inhimillisten paheiden jatkumisesta henkimaailmassa oli liikaa. Hymykampanja on levinnyt jo myös okkultisiin piireihin.

Kursivoidut huomautukset kääntäjän.

HADEKSESTA  ELI  VÄLITILASTA

Kolme vuosikymmentä sitten, Jungin (Heinrich Jung-Stilling) julkaistua henkiteoriansa, nousi iso kiista kysymyksestä kertooko myös kristillinen oppi, Raamattu, hänen kuvaamastaan välitilasta kuoleman jälkeen.

Suuttuneina monet kirjanoppineet silloin katsoivat että Jungin usko puhui Raamattua vastaan, huolimatta hänen sielunsa hurskaudesta ja hänen luulotelluista todisteistaan.

Mutta sillä rauhalla ja kirkkaudella joka kuuluu vain hurskaalle ja uskovalle sielulle, Jung vastasi katkeroituneille, ja voitti tämän kiistan.

Luettakoon hänen puolustuksensa henkiteorialle, sen pannajulistuksen johdosta laadittu, jonka Baselin ministeriö hänelle linkosi. Luettakoon myöhemmin samasta syystä ilmestynyt Hades, kirj. Friedrich von Meyer. Havaitaan että juuri kristillinen oppi puhuu välitilan olemassaolosta kuoleman jälkeen, hadeksesta, kuten sitä Uusi testamentti itse aina nimittää. On myös kerta kaikkiaan kiistämätöntä, että tämä oppi hadeksesta oli kirkon yleinen oppi, sen ensimmäisistä ajoista aina reformaatioon saakka.

Vasta kun roomalainen kirkko teki hadeksesta kiirastulen ja aloitti maksettujen sielunmessujen häpeätyön, asettuivat uskonpuhdistajat tätä oppia vastaan. Luther pyyhki raamatunkäännöksestään pois kreikkalaisen nimityksen hades ja heprealaisen sheolin. (Molemmat merkitsevät pimeää, hiljaista säilytyspaikkaa pois eronneille sieluille, juuri välitilaa, ja vain harvoin helvettiä.) Niiden tilalle hän asetti joka kohtaan suoraan helvetin, välistä myös pelkän sanan hauta.

Tähän kuuluvat etenkin Vanhan testamentin kohdat voi halukas lukea Jungin puolustuspuheesta.

Tästä huolimatta oli Lutherin usko kuolleiden uudelleen ilmestymisen mahdollisuuteen ja vieläpä henkikummitteluun hyvin suuri, kuten hänen kirjoituksensa ja useat hänelle sattuneet henki-ilmestykset osoittavat. Myös Melanchtonilla oli täysi vakaumus, että kuolleet kykenevät vielä ilmestymään eläville. Hän antaa huomiota herättävän esimerkin omasta perheestään. (Nimittäin isänsä sisaresta, joka ilmestyi miehelleen kuoltuaan, ja pyysi hartaasti tätä rukoilemaan puolestaan.)

Uuden testamentin kreikankielisessä tekstissä heprealainen sana sheol ei enää esiinny, vaan samaa merkitsevä hades. Korkein aste hadeksessa oli levon ja rauhan paikka, jota Kristuksen ajan juutalaiset nimittivät paratiisiksi; alin aste hadeksessa oli gehenna, vaivan paikka.

Tätä kautta löytää myös selityksensä (Jeesuksen) vertaus rikkaasta ja köyhästä miehestä, joka on usein tuotu esiin välitilan ajatusta vastaan. Rikas oli hadeksen tuskan paikassa gehennassa. Kaukana hänestä, myös hadeksessa, vaikka sen korkeimmassa asteessa, autuuden tilassa, olivat Abraham ja tuo köyhä.

Myöskään Jeesuksen sanat ryövärille ristillä eivät puhu välitilaa vastaan. Ne eivät todista, että ryöväri heti kuoleman jälkeen tuli varsinaiseen taivaaseen, autuaiden paikkaan ja Jumalan kasvoja katselemaan, kuten ei Kristuskaan kuolemansa jälkeen heti ollut siellä. - Hänhän sanoi ylösnousemuksensa jälkeen Marialle: ”Minä en vielä ole noussut Isän luo.” - Vaan hän oli tullut paratiisiin, hadeksen korkeimmalle asteelle. Heti ristillä kuoltuaan Kristus tuli tuohon kaikkien pois eronneiden sielujen maailmaan, aivan kuin hän oli ruumiillisessa maailmassa, heti tultuaan äitinsä kohdusta.

Tähän kuuluvat Uuden testamentin paikat voi lukea Jungin apologiasta.

Sanotaan sitten vastaan mitä halutaan, lujaksi totuudeksi jää, että sen paremmin asian luontoon kuin kirjoituksiinkaan ei sovi, että sielu heti ruumiista irrottuaan vapautuisi myös synneistään, taakoistaan ja vääristä luuloistaan, ja leijuisi ihanteellisissa muodoissa puhtaaseen eetteriin.

Kerner lainaa Meyeria:

”On ilmoitetun uskonnon tunnettu totuus, että kuolleita seuraavat heidän tekonsa, ts. koko heidän mielenlaatunsa, heidän halunsa, päämääränsä ja tottumuksensa; ja tähän sopii myös mytologinen opetus niin täsmällisesti, että sitä on hämmästyttävä. Jopa vanhat runoilijat näyttävät ihmettelevän, että ihmistä eivät myöskään kuolemassa jätä hänen surunsa, eivätkä hänen lempiajatuksensa. Tähän kuuluu myös sielujen ahdistunut huoli heidän ruumiinsa kunnollisesta hautauksesta. Tämä tulee esiin useissa kummitustarinoissa sekä runoilijoilla. (Luettakoon erään hengen ilmestymisestä Curtius Rufukselle, josta nuorempi Plinius kirjoittaa.) Jung epäilemättä oikein selittää tämän näiden olentojen valitettavana tarrautumisena maallisiin ennakkoluuloihin, heidän haaveilevana harhailunaan. Samoin epäilijää, paha kyllä, seuraa hänen epäilynsä. Ennen kuin hän päättää ottaa taivasten valtakunnan vastaan kuin lapsi, hän ei pääse sinne. Jos, niin kuin sanotaan, on vieläpä esimerkkejä sellaisesta, että eronneet sielut ovat epäilleet elävätkö he vielä vai ovatko kuolleita, niin voisi siis sielun havahtuessa hadeksessa jälleen nousta epäilys itse kuolemattomuudesta, samoin kuin Jumalan olemassaolosta, aivan kuten aistielämässäkin. Monien empivien yksinkertainen kuvitelma voisi myös olla, että he siellä, kohonneina ikävän uskomisen pakon yläpuolelle, tulisivat näkemään korkeamman totuuden verhoistaan paljastuneena. Se mitä heille nyt voikin tulla eteen, on varmuus heidän olemassaolonsa jatkumisesta; mutta he kykenevät edelleenkin epäilemään Jumalaa, koska he eivät näe Jumalaa sen enempää kuin täälläkään. Luonnon ja maailmanjärjestyksen ihmeet eivät täällä kyenneet vakuuttamaan heitä hänen olemassaolostaan, ei myöskään hänen sisäinen äänensä. He kykenevät nytkin edelleen epäilemään Vapahtajan jumaluutta, ja lopullista lunastusta hänen haavoissaan, koska ei epäily vaan usko ainoastaan voi johtaa hänen näkemiseensä ja hänen oman opetuksensa yhteyteen. Ja lopuksi he, kuten täälläkin, kykenevät epäilemään hyveen ja katumuksen välttämättömyyttä, jumalisuuden voimaa ja pyhityksen antamaa siunausta, koska niin kauan kuin heille hadeksessakin on annettu aikaa, mikään peruuttamaton tuomio ei heitä nöyryytä. He voivat olla tekemisissä ainoastaan itsensä kaltaisten sielujen kanssa, ja ovat siksi sitäkin enemmän suljettuja korkeampien opetusten ulkopuolelle. Heille lähetettyjen Jumalan sanansaattajien apua he halveksivat yhtä paljon kuin jo tässä elämässä. Edes kasvava sisäinen tuska ei saa heitä kääntymään ja luopumaan epäluuloisuudestaan, koska sen todellisen pohjan näkeminen edellyttäisi uskoa. Samoinhan täällä ei heille tullut kertaakaan mieleen etsiä huonolle voinnilleen ja alakulolleen muuta kuin ruumiillisia syitä. Meille on kirjoitettu: Joka haluaa tulla Jumalan luokse, hänen täytyy uskoa, ja autuaita ovat ne jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.

Tosi usko on elävä halu Jumalan luokse ja kaikkien hänen armonvälineidensä yhteyteen. Tästä halusta ei voi erottaa vakaumusta, että sen mainitut kohteet ovat olemassa. Sytyttäjänä tässä halussa on vain itsetuntemus, epätoivo omaan viisauteen ja virheettömyyteen nähden, luonnollisen ihmisyyden halveksunta, hengen köyhyys. Jos nyt nämä ominaisuudet puuttuvat sielusta, kuinka sillä voi olla todellinen usko. Ja jos sillä ei ole todellista uskoa, kuinka se voi tulla Jumalan luokse ja päästä autuaaksi?”

(Edelliset kaksi kappaletta lainausta von Meyerin erinomaisesta kirjoituksesta Hades.)

Nämä ovat totuuksia, joista näkijättäremme henget antavat vahvistuksen.

Eivät ne, jotka ilmestyvät tästä välitilasta, ole autuaita henkiä, eivät puhtaita, taivaallista valoa loistavia henkiä; ei, ne ovat tavallisesta ihmisten maailmasta pois menneitä. Heidän tekonsa, heidän halunsa ja tottumuksensa ovat seuranneet heitä, ne erehdykset joita heillä oli tässä maailmassa.

Tästä näkökulmasta suhtauduttakoon meidän näkijättärellemme ilmestyneeseen, tähän meidän maailmaamme tunkeutuneeseen henkimaailmaan. Nuo olennot tulivat näkyviksi ja kuultaviksi hermovoiman avulla, ilmassa olevina kuvina. Niiden vaatimukset ja usko kaikkine harhoineen johtakoon huomaamaan että on väärin luulla henkien olevan vain henkisiä, ja että niiden pitäisi ainakin tyydyttää mielikuvitusta olemalla esteettisesti viehättäviä. Tässä kaikki ihanteellinen putoaa pois, samalla kun se inhimillinen verho putoaa, joka peitti tekopyhää, pahantahtoista jne. Jokainen pahe ja rikkomus ilmaantuu alastomuudessaan, koska kevyessä hunnussa (hermovoimassa) joka sielulla on vielä jäljellä, se näkyy paljon selvemmin kuin lihassa ja veressä.

Ajateltakoon vain sellaisen ihmisen ruumiista vapaata henkeä, jonka sielu ilmaisi elämässä itseään vain puolieläimellisesti; ja kuinka paljon tällaisia ihmisiä nähdäänkään elämän markkinoilla! Sellaisen ihmisen taipumukset ja synnit eivät jää ruumiiseen, kun ruumis putoaa pois. Ne jäävät sieluun, jota ruumiin oli pakko totella. Miten silloin käyttäytyy se henki, jossa edelleen nuo intohimot ja taipumukset elävät, mutta niitä varten ei enää ole ruumista ja aistimaailmaa, niiden toteuttamiseen! - Eikö sellainen henki raskaudessaan aina pyri takaisin aistimaailmaan, jossa sen aarre on? -  ”Missä teidän aarteenne on, siellä on myös sydämenne. (Vuorisaarnasta.)” 

Jos ihminen elämässä aina vain rakasti maailmaa ja etsi siinä aarrettaan, jää myös kuoleman jälkeen hänen sydämensä (henkensä) siihen sidotuksi, eikä pääse siitä irti. Juuri tämä ei-irtipääsy on tuskaa, koska ruumis puuttuu maallisesta nauttimiseksi, ja korkeamman autuuden nauttiminen on kielletty. Tämä on näille raukoille jaettu oikeudenmukainen rangaistus maahan takertumisesta, heidän parantamisekseen.

Jacob Boehme, tämä näkijä, sanoo kirjassaan Menschenwerdung Christi (Kristuksen ihmiseksi tuleminen):

”Kun nyt ruumis murtuu ja kuolee, säilyttää sielu vielä sen kuvajaisen, omana henkitahtonaan. Mutta kuolemassa ruumis hajoaa; siksi kuvajainen ilmaantuu nyt niissä asioissa, joita tahto täällä otti itseensä, jotka ovat infektoineet sen – tämä lähde sillä on sisällään. Mitä se täällä rakasti ja mikä oli sen aarre, ja siksi tuli osaksi sen tahtoa, sen mukaan sielun kuvajainen nyt muodostuu. Jos joku on eläessään kääntänyt sydämensä ja mielensä ylpeyteen, niin tämä aarre kumpuaa sielun tulessa ja vaivassa aina ylös, ja tukahduttaa kuvajaisessa Jumalan rakkauden ja lempeyden, ja myös hänen vapautensa. Ne jäävät käsittämättä ja omistamatta. Sielun kuvajainen on ahdistuksessa, ja henkitahto sopeutuu jatkuvasti niiden maallisten asioiden mukaiseksi, joita tahto elämässä tavoitteli. Jos nyt sielun tulessa ylpeys edelleen loistaa ja kumpuaa ylös, ja haluaa edelleen ylittää jumalan lempeyden, ei sielu voi muodostaa mitään muuta tahtoa, eikä astua sisään pyhään mysteeriin. Siinä sen täytyisi omaksua toinen tahto. Mutta se elää vain itsessään eikä sillä ole mitään, eikä se voi saavuttaa mitään, mitä se ei ole jo ulkoisessa elämässä omaksunut. Ja samoin käy myös ahneen, joka kuvajaisessaan maagisesti pitää edelleen kiinni ahneudesta, ja haluaa aina paljon. Hänen  henkitahdolleen kuvastuu aina kaikki, jonka kanssa hän puuhasi ruumiissa eläessään. Kun nyt kuitenkin tuo olemus on hänet jättänyt, eikä hänen olemuksensa ole enää maallinen, hänen henkitahtonsa kulkee kuitenkin edelleen siinä hahmossa, ja kiusaa ja ahdistaa siten itseään.”

Tulee mieleen että J. Boehme on tässä kuvauksessaan pitänyt edessään kaikkia näkijättäremme ilmestyksiä, niin suuri on samannäköisyys. Sielu saa moraalisen arvonsa tai arvottomuutensa H:n mukaan (Prevorstin näkijättären) aivan kuin pysyisi edelleen omassa elämänpiirissään. Sielun ”aurinkopiiri” (edelleen) taas, joka sai sielun liikkumaan ulospäin, ja myös tarkastelemaan sisintään, putoaa kuolemassa pois, kun kierrokset ovat täynnä. Moraalinen arvo tai arvottomuus näkyy nyt henkitahdossa, sen muotoisena joka sielulle oli sen eläessä rakas; sillä missä on teidän aarteenne, siellä on myös teidän sydämenne. Jokainen taakka, jokainen velka, jokainen rikos, ylipäätään jokainen raskas synti näkyy suoraan henkitahdossa, aivan kuin se olisi vielä suuntautunut maailmaa kohti. Kuvaantuminen tapahtuu hermovoiman avulla, jonka sielu ottaa mukaansa. Siihen sisältyvät myös moraaliset leimat ja piirteet, joille se antaa hahmon. Hermovoiman kautta sielu siis saa kuvallisen muodon. Kun nyt väärä tieto ja tunne näin ovat henkitahdossa, sen täytyy elää pelkästään itsessään, koska kaikki apukeinot uuteen tietoon ja uusiin tunteisiin, jotka olivat vielä avoinna elämän aikana, ovat erossa hävinneet. Nyt vasta tunnetaan, mitä rakkaus kristillisessä mielessä on, koska se avaa henkitahdolle kaikki tiet taivasten valtakuntaan, ja antaa sille siivet taivaallisessa eetterissä. Itsekkyyteensä keskittyvälle henkitahdolle taas sulkeutuvat kaikki tiet, ja syntien taakka vetää sitä aina vain alaspäin. Boehme puhuu tässä esimerkin vuoksi vain ylpeydestä ja ahneudesta. Meidän näkijättäremme hahmoissa kuvastuvat myös velka ja rikos.

Toinen maailma on avoin ja oikeudenmukainen maailma, jossa tekopyhä ei voi pettää meitä: sillä valheet tunnetaan niiden väristä, jokainen syyllisyys muuttuu irvistykseksi, petos inhottavuudeksi ja raskas rikos hirviömäisyydeksi. Meidän näkijättärellämme on vain se taito, että hän näkee muodon itsessään, ilman ainetta, ja vaatteen värit ilman niiden kuteita ja loimia. Sillä miksi muoto ja väri eivät sinänsä olisi myös jotakin, maailmassa jossa aine ei enää merkitse mitään? Kun meidän logiikkamme kaikkialla erottaa muodon ja aineksen, sen täytyy toki myöntää, että on myös muotoa ilman ainetta, ja että muoto vielä jää jäljelle, kun aine putoaa pois.

On olemassa peilejä jotka heijastavat kuvan niin hyvin, että näyttää kuin se leijuisi tilassa peilin takana, siellä nähtävänä kaikkine väreineen ja merkkeineen. Mistä aineesta nyt sellainen kuva muodostuu? Eronneiden sielujen kohdalla ei ole muusta kysymys. Kaikki mitä heissä on, muuttuu aineettomaksi kuvaksi. Irstailija saa hahmokseen – ehkä jonkin eläimen, joksi hän itsensä jo elämässään tunsi. Lapsenmurhaajan ilkityö tulee kuvaksi, näkyviin, ja sellainen nainen ilmestyy kuristettu lapsi käsivarrellaan. Ja näin kautta kaikkien nimikkeiden. - Missä aine on heitetty pois, siellä jokainen sielu tunnistaa toisensa ilmassa leijuvasta kuvasta: minkä laadun ja hengen lapsi edesmennyt ihminen on ollut. Muodonmuutoksissa putoaa pois aina alimmanarvoinen jäsen, kun taas yläpuolelle liittyy lisäksi uusi. Kun me tässä maailmassa jätämme aineen pois (kuollessamme), silloin muoto muuttuu alimmaksi jäseneksi, ja astuu ruumiin tilalle.

Siksi voimme hyvinkin olettaa, että hermovoiman muotoileva kyky, niin pitkälle kuin se on elämän aikana tyyppiään kehittänyt, myös kuoleman jälkeen pysyy sielun kanssa yhdessä. Se astuu pois pudonneen aineen sijaan, joka oli vain kuvan käyttöväline. Vain maan päällä on niin karkea käyttöväline kuvaa varten välttämätön. Toisessa maailmassa aineellisuus supistuu vähimpään mahdolliseen.

Hurskaille taivas antaa eetterinsä ja hermovoima muodostaa siitä valkoisen valopuvun. Moraalinen valo kuvastuu ulkoisessa valopuvussa. Jumalattomille antaa helvetti mustan sumun, johon he pukeutuvat. Moraalinen raskaus (synti) kuvastuu mustassa sumussa. ”Valkoinen”, sanoo Pythagoras, ”on valo ja kaikki hyvä; musta on yö ja pahuus”. Vain tässä maailmassa sielu tarvitsee massiivista ruumista, suorittaakseen kaiken, mitä sille on annettu tehtäväksi. Toisessa maailmassa sillä on toinen läksy, johon se ei enää tarvitse karkeata ainetta.

Mitä me nimitämme tilan täyttämiseksi, ei ole muuta kuin vastarintaa, jonka kaksi kappaletta toisistaan kokevat. Toisin sanoen päätä ei saa seinän läpi, jos ei ole etukäteen porattu reikää. Vastarinta pätee kuitenkin vain siellä missä aine kohtaa ainetta. Siellä missä aineellisuus lakkaa, ei ole myöskään mitään vastarintaa tilassa. Sen vuoksi eronneiden sielujen aineettomat kuvat astuvat seinän läpi yhtä helposti kuin avoimen ikkunan.

Siitä on kysymys, että hermovoimaa ei saa sekoittaa sen koommin kaikkeen punnittavaksi mahdottomaan, kuin vielä vähemmän punnittavaankaan. Se on potenssia korkeammalla kuin kaikki fyysiset ja kemialliset voimat. Siellä missä se vaikuttaa vapaasti, kuten eronneissa sieluissa, se ei kohtaa mitään fyysisen maailman vastarintaa. Paremminkin se kykenee ottamaan fyysiset voimat käyttövälineikseen ilmaistakseen itsensä, meidän pystymättä näkemään, kuinka tämä tapahtuu.

Näkijättäremme on oikeassa: välitilan sielujen on pakko olla paljon tietämättömämpiä kuin olivat eläessään. Sillä kun heidät on riistetty maailman yhteydestä, johon heidän kaikki viisautensa perustui, heille ei jää muuta jäljelle kuin tyydyttämättömät pyyteensä ja syntiensä muisteleminen. Platon sanoo: ”Se joka eli täällä paheellisesti, on kuoleman jälkeen eläimellisempi kuin oli täällä.”

On helppo ajatella että samankaltaiset liittyvät yhteen, ja ovat yhteisessä hengen köyhyydessä, siellä missä mikään oppi eikä opetus ole enää mahdollista. Kun hyvän erottaminen pahasta on tapahtunut, tulee jälkimmäiselle loputtoman vaikeaksi auttaa itseään ylöspäin omin keinoin, kun ei ole enää mahdollista oppia ja katsoa mallia hyvästä. Siksi täällä maan päällä laiminlyöty aika on ikuisesti menetetty, koska sen jälkeen seuraa pitkä, pitkä yö. Siinä vaatii kymmenkertaisen vaivan, ettei hyvyyden viimeinen hehkuva kipinä sammuisi, ja jotta voitettaisiin moraalinen raskaus, joka painaa kovemmin kuin fyysinen. Palkkio ja rangaistus punnitaan moraalisten lakien mukaan elämän jälkeen yhtä tarkasti kuin fysiikan lait pätevät maan päällä, ja jokainen henki tulee käsittämään palkan tai rangaistuksen toimintansa luonnolliseksi seuraukseksi. Paha kantaa syntivelkansa itsessään, yhdessä kertakaikkisessa kuvassa, kuin taulu olisi korjaamattomasti sotkettu. Samalla tavalla pitää olla paljon porrasaskelmia, aina kirkastuneisuuden tai turmeltumisen astetta vastaavasti. Mutta valon ja pimeän valtapiirien välillä on hämärän valtapiiri, ja samoin on taivaan ja helvetin välillä välitila. Joka on helvetissä, se ei enää astu ylös maailmaan. Joka on taivaassa, se ei enää astu alas, paitsi rakkaudesta ja ihmisten suojaksi. Jäljelle jäävät maailmaa kaipaavat, jotka täyttävät hämärän valtapiirin. Nämä ovat ne, jotka ovat perustaipumustensa vuoksi maahan sidottuja, ja ympäröivät luvuttomina maata kuin nälkäinen sotaleiri. Tähän valtapiiriin kuuluivat ne hahmot, jotka edellisiltäkin vuosisadoilta tulivat meidän näkijättäremme luokse, ja joista moni rukouksen avulla kirkastui ja katosi. Katumuksenteko johtaa parannukseen, niillä jotka ovat alttiita. Mutta kuinka kauan kestää, ennen kuin on paitsi kaduttu petos, murha ja kaikki synnit – mutta myös hävitetty perustaipumukset, jotka saivat nämä aikaan? Tässä tulee ihmiselle eteen hukattu aika! Sillä elämässä ovat kaikki armon tiet auki, ja vuodet riittävät siihen, mihin elämän jälkeen eivät vuosisadatkaan.

Tiedän kyllä myös, että ihmisen ymmärrys  rakentaa Jumalansa, taivaansa ja helvettinsä aina mielellään itse, oman makunsa mukaan. Se asettaa eteensä itselleen aivan mukavat Jumalan armon ja rakkauden. Ennemmin kuin ottaisi itseään niskasta kiinni uskoakseen sellaiseen, mikä ylpeyden ja elämänhalun vuoksi on epämiellyttävää ja vastentahtoista, se mieluummin kutsuu avukseen kaikki tarkkanäköisyyden ja dialektiikan taidot. Niin se ehkä voi tällä lyhyellä elämänsä hetkellä kaupitella itselleen tulevaisuuden, joka vastaisi sen omia toiveita ja tunteita tässä ruumiissa. Ihmisen ylpeydelle on myös vaikeaa uskoa, että hän tulee kerran tilanteeseen, jossa hänen sisäinen mitättömyytensä joutuu valoon ja naamio putoaa; se jonka takana hän tässä elämässä piileksi, yrittäen loistaa markkinoilla. Niin sanotusti henkevästä tuntuu myös vaikealta uskoa henkiin, jotka eivät olekaan henkeviä. Kai nyt jokaisen ihmisen pitäisi kuoleman jälkeen vähintään päästä henkevästi käsittämään vaikkapa jotakin Hegeliä! Mutta nyt tulevat lapselliset ja typerät henget, kaivaten raamatunkohtia ja lauluja. Ne kirkastuvat Jeesuksen nimessä ja väittävät, että vain siinä voi löytää ilon ja rauhan. Sellaisiin henkiin eivät niin sanotut henkevät kerta kaikkiaan pysty uskomaan. Heille sellaiset ilmestykset ovat vain württembergiläisen koulunopettajan hyvin valmentaman oppilaan sairaan mielikuvituksen tuotteita. (Kts. julkaisemiani Blätter aus Prevorst, (Lehtisiä Prevorstista).)

Meyer sanoo julkaisussaan ”Blättern für hohere Wahrheit” (Lehtiä korkeammasta totuudesta), koskien näkijättäremme henkiä: ”Henkeä on tapana kuvitella yleväksi olennoksi, joka olisi viisaampi kuin me itse; mutta sellaiset ovat ilmestyvien joukossa kaikkein harvinaisimpia. Tavallisia ovat ne, jotka eivät tiedä mistään mitään, haluavat inhimillistä apua. Ne harhailevat unenkaltaisessa tilassa, ovat itseensä tarttuneiden intohimojen huumaamia ja ahdistamia – kaiketi sellaisten ihmisten sieluja, joilla ei tässä elämässä ollut erityistä ymmärrystä eikä sivistystä. Eivätkä ne tuonpuoleisessakaan ole vielä kehittyneet. Sielu, joka siellä tosin on suhteessa henkeensä, molemminpuolisen voiman vetämänä, mutta ei sitä pysyvästi omista, ennen kuin on edistynyt tietylle asteelle, toimii siksi välttämättä lapsellisesti, paremminkin eläimellisesti suorastaan, kuin inhimillisesti. Siltä puuttuu harkinnan selkeys, jonka pitää vasta kehittyä, ja jota ne voivat edistää, joiden puoleen se kääntyy; joilla on lahja keskustella sen kanssa. Tuo ennakkoluulo että hengen pitäisi olla henkevä, on syntynyt juuri siitä, että me emme erota sielua älykkäästä hengestä, ja nimitämme sitä väärin tulkiten hengeksi. (Sielu on ”hermovoiman” käyttövälineessä ilmaantuva animaalinen olento.) Säännön mukaan sielu näyttäytyy pikemminkin hengettömänä, tyhmänä, erehdyksiä täynnä, mitä tulee sen oman tilan parannuskeinoihin. Kuin kuumesairas tai mieletön se tuntee ja tekee asioita, jotka meistä ovat pakostakin naurettavia. Voimme oppia tästä, millaista on jos hankimme itsellemme tulevaisuuden, johon emme vie täältä mukanamme uudestisyntymisen todellista valoa. Kuinka siellä voi meitä odottaa toivotun, kirkkaan valon sijasta ennemminkin surullinen pimeys ja ahdistava sokeus.” -

Niin sanotut henkevät tuntevat vain sellaisen henkimaailman joka on – henkevä. ”Se vasta onkin taito (sanoo Eschenmayer), etsiä kuoleman jälkeen henkeä sieltä, missä ei sitä elämässäkään ollut. Taivaan suunnassa tämä varmaan toteutuukin. Meidän ihanteemme muuttuvat epäilemättä eläviksi, totuus vetää ylleen valkoisen valoverhonsa, ja hyve asettaa päähänsä kruunun. Mutta maan suunnassa tämä ei käy. Häpeällinen halu kurkistaa ontosta naamiostaan, synti muuttuu hirviömäiseksi, ja rikos kääriytyy helvetin mustaan sumuun. Taivaan morsiuspuku annetaan vain niille, jotka on kutsuttu karitsan häihin. Maan yövaate kuuluu niille, joiden täytyy pysyä ulkona; joista Herra sanoo: Minä en teitä tunne.” -  ”Käytännöllisen järkiperiaatteen ja moraalilain kanssa sopii mitä täysimmin yhteen”, sanoo sama tekijä, ”että Jumala ei vaihda oikeudenmukaisuuttaan armoksi, sielujen tuolle puolen mukanaan viemän synnin suhteen, niin kauan kuin he eivät vapaasta halustaan noudata sitä, mitä he täällä löivät laimin ja halveksivat, nimittäin uskoa ja katumusta. - Ei siis ennen kuin he, totuuden tietäen, parantavat ja ajavat ulos väärät taipumuksensa ja periaatteensa. Siten he tekevät itsensä sopiviksi, jotta heidät voidaan ottaa ylempään yhteyteen. Tässä tulevat vuosisadat kysymykseen, sillä paatunut syntinen on kova kuin graniittikallio, jonka rapautumiseen menee vuosituhansia.”

Mutta näkijättäremme sanoo nimenomaan:

”Jokainen välitilassa oleva sielu voi kääntyä jokaisen korkeamman hengen puoleen (ja niitä toivottavasti ei ole mikään mitätön määrä), pyytääkseen johdatusta ja opetusta ja voidakseen rukouksen ja uskon avulla valmistautua korkeampaan elämään. Tässä tapauksessa edistys on paljon suurempaa, kuin jos alemmat henget pitäytyvät vain ihmisissä -  silloin olisi yleensä hyvin vaikeaa että sellaiset paatuneet sielut kohoaisivat Jumalan luo.” - Joka siis sanoo: ”Näkijättären puolustajat eivät ole lohduttaneet ihmisiä (tämän esittämästä) tuonpuoleisten armonvälineiden suunnattomasta niukkuudesta, Jumalan armolle sopimattomasta”, hän ei ole lukenut kirjaa tai vääristelee sitä vihamielisesti sivistyneelle yleisölle, omia tarkoituksiaan varten.

”Unissakävijän tilassa (sanoo eräs vastustaja) näyttävät fyysisesti ja moraalisesti turmeltuneet ihmiset vapailta, jaloilta, iloisilta, kykeneviltä korkeisiin näkemyksiin ja voimiin, kaunistuneilta ja kirkastuneilta; tämä on todellinen sisäinen ihminen, ja sellainen kuoleman jälkeen muodostuu, kun huntu putoaa ja henki vapautuu pettymyksistään ja sumuverhoistaan.”

Tälle vastasi Eschenmayer: ”On kyllä totta että korkeatasoisilla magneettisilla (hypnotisoiduilla) henkilöillä on puhtaan kristilliset mielipiteet, kirkastuneet näkemykset, eivätkä he kykene minkäänlaiseen valheeseen, kuten näkijätär sanoi." Mutta yhtä totta on, että tämä kaikki taas häviää kokonaan pois, kun he palaavat luonnolliseen tilaan. Tämä todistaa että saavutettu on ollut vain tunteissa ja näkemyksissä, ei mielenlaadussa ja tahdossa. Itse hyvä saa unissakävijöillä pelkän kauneuden muodon, ilmaantuakseen uudelleen vasta omassa potenssissaan, nimittäin mielenlaadussa ja tahdossa. Tässä tulee suuri ero myös kuolleiden kesken: ne sielut joiden moraalinen kierous on elämässä aineellistunut mielenlaatuun ja tahtoon, juuttuvat kuoleman jälkeen niin syvälle tähän synkkyyteensä, että eivät enää ulotu kirkastuneisiin näkemyksiin, paitsi yleisen sisäisen valaistumisen kautta, ja suuntautumisen uskoon ja rukoukseen. (Kts. Blätter aus Prevorst.)

Sielun kuolemattomuuden symbolina usein käytetty kuva toukan kotelosta osoittaa sekin kuoleman jälkeiseen välitilaan, hadekseen.

Toukasta ei heti kuoltuaan tule perhosta, vaan se käy pitkän välivaiheen läpi kotelossa.

Sen sisällä, ilman tavallista maanpäällistä ravintoa, auringonvalosta ja niityn vihreydestä erossa, kuin varjojen ja kuoleman maassa, muodostuu vähitellen perhonen. Se avaa siipensä sitä täydellisempänä ja loistavampana, mitä enemmän hiljaisuus ja pimeä ovat ympäröineet sen muutospaikkaa.

Monet olettavat heti kuoleman jälkeen pääsevänsä autuutta täynnä olevaan tähtitaivaaseen. Ne jotka vihjaavat, että emme erota tähtiä tähdenlentojen takia, pettänevät itseään, samoin kuin vaeltaja pettää itseään, kun katselee välkehtivää linnaa kukkulalla - ja on iloinen että kohta pääsee sinne. Hänelle ei vielä erotu pimeä laakso, jonka kautta hänen on kuljettava, ennen kuin saapuu tuohon loistoon.

Totta kai minulle on tuttua, että niin sanotut järkevät ja myös niin sanotut henkevät nimittävät kaikkea tätä kuvitteluksi, ja ylipäätään meidän uskoamme myös.

Ajatelkoot he kuitenkin, kuinka tähän uskoon ei meitä johda meidän mielikuvituksemme, vaan aivan luonnonmukainen kulku. Meidän tietämme osoittavat uskottavien ihmisten monet kokemukset, sekä ilmestykset magneettisissa olotiloissa. Näistä muodostuu tosiseikkoja, jotka korottuvat historian todistusaineistoksi. Myös monet jumalallisen ilmestyksen viittaukset näyttävät meille tietä, aivan vastoin omaa mielikuvitustamme.

Ne jotka nimittävät meitä kuvittelijoiksi, ottavat sitä vastoin taivaansa ja helvettinsä omista joutavista tiedoistaan ja maailmallisen sivistyksen väärentämästä fantasiastaan.

Heillekin henkien ilmestyminen on tervetullutta, mutta vain novelleissa ja romaaneissa. He ovat niitä muka vahvoja henkiä, jotka jonkin hengen todella ilmestyessä joutuisivat mielenhäiriöön. Sellainen repisi heidän lasikallonsa, heidän koko tietämisensä ja olemisensa liian pahoin. Kun kuolema kerran hävittää heidän eristyneisyytensä, kuinka ällistyneinä he heräävätkään niin täysin torjumassaan tilassa, johon he eivät ole koskaan uskoneet!! (Kts. Blätter aus Prevorst.)

Kun kokoamme kaiken yhteen, järkkymättömäksi jää:

1.  Että moraalinen raskaus (synti) yhtä hyvin kuin fyysinenkin raskaus vetää alaspäin, eikä pääse irti sukulaisuudestaan maailman kanssa.

2.  Että kun aine (lihamassa) hylätään, muoto jää vielä jäljelle.

3.  Että muoto, juuri koska se on vailla ainetta, voi esiintyä vain plastisena kaavana tai tyypillisesti ilmassa olevina kuvina.

TYÖVÄKI ON KUOLLUT poliittinen kommentti

( Julkaistu Kansan Uutisissa 14. 11. 2014)




http://www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?app=server&com=sqlxml&tem=d_aihepuu.tpl&topicid=194053&selected=194089

Vartiokylän työväentalon historiaseminaari SKDL 70 vuotta marraskuussa 2014 herätti ajatuksia.

Lisäarvon siirto pääoman taskuun piti korjata – se oli työväenliikkeen lähtölinja. Enää siirto ei ole keskeinen, yhteiskuntasuhteita ja politiikkaa muokkaava ristiriita. Se vaikuttaa vielä, mutta syrjemmällä. Nykyajan tuotantovoimilla pääoma pystyy kevyesti maksamaan työvoiman uusintamisen, ja kaiken sosiaalihuollonkin, niin pitkälle kuin politiikka pakottaa. Rajoina lännessä on kaksi globaalia ristiriitaa.

1) Teknokulttuurin traagisuus. Tuotantovoimien nykytaso mahdollistaa väestöräjähdyksen. Luontoa vallataan tuotannolle ja asutukselle. Parhaat ympäristöt ja kasvit ja eläimet tuhoutuvat. Ristiriita on väistämätön, eikä ratkaistavissa.

2) Kuilu tekniikaltaan salamannopeasti kehittyvän lännen - ja Afrikan ja Aasian köyhyyden välillä. Poliittinen islam on osa tätä. Uskonto ja historia vain monimutkaistavat islamin hyökkäyksiä.

Kotimaan politiikassa porvaristokin on nykyään marxilaista. Joka päätöstä perustellaan talouden kilpailukyvyn säilyttämisellä. Emme kuule Karjalaan vuodatetusta verestä, isien uskosta; emme kansasta ja lipuista. Miten kantava on hokema kilpailukyvystä?

Se on sarja osatotuuksia. Porvaristolle se on kyllä totaalinen maailmanselitys - stiiknafuulia, jokeri, epäjumala ja kultainen vasikka. Savuverho milloin millekin. Ideologiana se on kaikenkattavampi kuin työväenliikkeen lisäarvoteoria koskaan oli. Palkkojen osuus kilpailukyvyssä ei aina ole suurikaan. Kilpaillaan paitsi hinnoilla, joihin palkkakustannukset ehkä vaikuttavat, myös toimitusajoilla, toimitusvarmuudella, laadulla, valikoimilla, uutuuksilla, saatavuudella, näkyvyydellä, muotoilulla jne. Teknisimmät työt, jotka vaativat työväeltä hyvää koulutusta, pidetään täällä. Liukuhihnat siirretään köyhiin maihin, samoin savupiiput. Tulos on perinteistä riistoa ja ympäristötuhoja idässä - työttömyyttä ja tarpeetonta köyhyyttä ja sosiaalista kärjistymistä lännessä. Jos pääoma tarvitsee koulutettuja työntekijöitä, se maksaa myös. Kun tuotantolinjat ovat valmiit ja markkinat maailmanlaajuiset, on ehditty jo kouluttaa intialaisiakin.

Työväki tuskin voi edes pysyä aiemmin saavutetuissa asemissa. Ammattitaitoisimmat puolustavat työtään ja elintasoaan, mutta eivät puolusta nykyköyhälistöä; eivät prekariaattia, syrjäytyneitä, pieneläkeläisiä, työttömiä nuoria, sairaita. Työväenliike ja vasemmisto ei sosiaalisena liikkeenä ole enää uskottava. Perussuomalaisten nousu on pelkkää reaktiota ja propagandan tulos. Mutta leipäjonot taas pitenevää todellisuutta nyt, kun kansantuote on suurempi kuin koskaan. - Vasemmisto on hajonnut, koska sen selkäranka työväki on hajonnut. Ei propagandaan eikä politiikkaan - tuotanto-olojen kehitys sotien jälkeen on syy. Mikä on työläinen nykyään? Hänellä on käytössään hillittömät koneet. Yksi duunari kaataa, karsii ja kuljettaa metsän hujauksessa. Pokasahamiehiltä samaan olisi mennyt viikkokausia. Tehdastyöläisen työn arvo ei riipu hänen suorituksestaan, vaan markkinoista. 

Me kokoamme kännyköitä - mutta hetkinen. Niitä kootaan halvemmalla Indonesiassa. Tutkimusosasto töihin. Kehitetään parempi näyttö! Mutta... jenkkiläisillä on jo yhtä hyvä - ja ystävällisempi käyttöohjelma. Markkinointi ratkaisee - ei tuotanto. Nykytyöläinen on tuulen viskeltävää heinää. Hän on ratas, nopeasti tai vielä nopeammin korvattavissa. Kuka kokoaa joukkovoimaksi palkansaajat yliopistoilta, lehtitaloista, tutkimuslaitoksista, postista, tehtaista, kunnan töistä, sairaaloista, valtion virastoista... Työväen joukkovoima perustui suuriin tehtaisiin ja yhdessäoloon niissä. Se aika ei palaa.

Onko työväenliikkeen paikka historian roskakorissa? Ei, vaan museossa. Vasemmistolaisuuden on lakattava olemasta työväenliikettä. Sen on muututtava sosiaaliseksi liikkeeksi.

DELILAH karaoke-esitys

Joskus tällä vuosituhannella jossakin baarissa jossakin Helsingin laitamilla. Baarimikon hermot eivät kestäneet, vaan hän katkaisi virran laitteista. :) Taidetta ei aina ymmärretä.

https://www.youtube.com/watch?v=Z9OUtq79aUI&feature=youtu.be

video: Marina
"laulu":  E. Haapaniemi

JOKAISELLA ON JOKIN USKO? vastaväite

 

Monet kerrat olen joutunut ihmettelemään kuinka satavarmoja ja luunkovasti vakuuttuneita uskovaiset ovat siitä että "jokaisella on jokin usko". Viimeksi tänään 16. tammikuuta 2015 Leif Nummela ja hänen vieraansa TV 7:n korkeatasoisessa keskustelusarjassa Café Raamattu tulivat siihen. Kyse oli psalmeista ja virsistä joita on tehty psalmien pohjalta. Keskustelijat totesivat että virsillä on ollut suuri vaikutus suomalaiseen elämään. Sitten he päivittelivät kuinka virsien laulaminen yritetään nykyään estää. Tämähän on uskoa vastaan, mutta "tyhjiötä ei ole", he sanoivat. Jos jokin usko lähtee, toinen tulee tilalle. Vieras jopa vetosi Lutheriin, joka on kuulemma sanonut että ihmisen jumala on se, mihin hän lopulta turvaa.

Itse olen kasvatuskristitty, mutta uskoa minulla ei ole koskaan ollut, enkä sitä varmaankaan oikein ymmärräkään. Kunnioitan syvästi monia Raamatun kirjoja ja myös kristinuskon hyviä puolia, ja kasvatukseni vuoksi kristinusko on minulle voimakkaasti tunteenomainen asia. Jeesuksen Vuorisaarna on korkein ja selkein auktoriteetti psykologian ja moraalin alueella minulle. Mutta lunastusoppia en ymmärrä ja tuonpuoleiseen en usko. Oppirakennelmana kristillisyys on täynnä mitä räikeimpiä ristiriitoja. Senhän todistavat ammatilliset selittäjätkin, jotka jatkuvalla syötöllä yrittävät selittää niitä pois. Koska tällainen olen, olen varmaankin pätevä esimerkki ei-uskovaisesta ihmisestä.

Mihin minä sitten turvaudun? Riippuu tilanteesta. Jos minulla on nälkä, turvaudun jääkaappiin tai pakastimeen tai ruokakauppaan tai rahapäivänä jopa ravintolaan. Jos olen sairas, turvaudun lääkäriin ja hoitolaitoksiin. Jos haluan ajateltavaa ja ajankulua, turvaudun kirjoihin ja televisioon. Jos haluan matkustaa turvaudun junaan tai autoon. Jos haluan yhteyden ystävääni turvaudun puhelimeen tai sähköpostiin. Mikä ihmeen usko minulla nyt siis on? Ehkä minä uskon asioiden ja maailman loogisuuteen, siihen että kun toimin tietyllä tavalla, useimmiten saan sen mitä tavoittelen. Mutta varmasti tämä ei ole uskovaisten tarkoittamaa uskoa. Apostoli Paavalin sanoin usko on "luottamus ja ojentautuminen näkymättömän mukaan". Näkymättömällä tarkoitetaan sitä, mikä ei voikaan näkyä, "ikiaikojen jumalaa", "iankaikkista isää" jne. Tällaisiin tunnepitoisiin näkymättömiin kohdistuu uskovaisten usko. Kyllähän ateisti tai agnostikkokin uskoo näkymättömiin, nimittäin lakeihin, sääntöihin, moraalilakeihin, kohteliaisuuteen, hyvään käytökseen, joku ehkä jopa kohtaloon, mutta eivät ne hänelle jumalia ole. Ne ovat ihmisen keksintöjä ja muutettavissa.

Vuonna 2008 olin Vapaa-ajattelijain liiton toimistossa työllistettynä. Muuan kiihkouskovaiseksi muuttunut silloinen ystäväni jankutti jatkuvasti että vapaa-ajattelu on "myös uskonto". Onhan siinä eräänlainen seurakunta, on oppeja ja oppiriitoja, johtajia ja johdettuja jne. Kyllä, mutta eivät ne vielä uskontoa tee. Vapaa-ajattelu on yhdistystoimintaa, ja niin ovat uskonnotkin. Mutta vapaa-ajattelusta puuttuu yliluonnollinen ja tuonpuoleinen kaikkine merkkeineen. Ei ole pyhiä tekstejä, ei ole rukousta, ei ole jumalanpalvelusta, ei pyhiä tiloja, ei sakramentteja, ei ylösnousemususkoa.

Vapaa-ajattelija kerta kaikkiaan turvautuu tähän maailmaan ja siihen mitä on siitä joutunut oppimaan, ja tietenkin vaihtelevasti muihin ihmisiin. En tiedä puuttuuko hänen kokemusmaailmastaan aina myös pyhyyden tunne. Jotkut voivat sitä kokea kuka missäkin yhteydessä, mutta sitä ei ole systematisoitu eikä nimitetty uskoksi eikä jumalaksi, eikä sen perusteella rakenneta oppijärjestelmiä.

"Pysykää maalle uskollisina". Näin sanoo Nietzschen Zarathustra. Ehkä siihen palaamme ja siihen luotamme ja sen mukaan elämme. Meille eivät kuulu suitsutus, ehtoolliskellot ja taivaiden ja ylitaivaiden vilinä. Oman käsitykseni mukaan tosiuskovaiset ovat tosiaan tosiuskovaisia, luonteeseensa liittyvistä syistä, eivätkä voi ymmärtää uskonnotonta. Eikä uskonnottoman ole helppoa ymmärtää uskovaista. Onneksi nykyisissä länsimaissa on ollut tapana tulla toimeen toisin ajattelevien kanssa. Kun Ranskassa nykyään on jokin prosentti uskovia muslimeja, he yrittävät heti väkivalloin määrätä miten toiset saavat ajatella. Siellä missä uskovaisilla islamisteilla on rajoittamaton yhteiskunnallinen valta, tapahtuu tällaista: Mies menee patikoimaan kansallispuistoon. Hänet siepataan, häneltä katkaistaan pää, teloitus videoidaan ja laitetaan You Tubeen. Miksi? Koska hän oli "vääräuskoinen". Ei mistään muusta syystä.

KUINKA MYYRÄ SAI BLOGIN

Myyrä oli joitakin aikoja pysytellyt pois eläinten ilmoilta. Se makaili kolossaan Merirannassa, mietiskeli ja joi simaa. Sitä ei huvittanut kuunnella muitten eläinten huhuilua, joka tuskin erottuikaan  kolon seinien sisälle. Myyrä kävi vain välillä tapaamassa ystäväänsä vompattia ja hänen kissaansa. He asuivat Keskusmetsän laitamilla.

Vompatin nimi oli Leena ja hänen kissansa nimi oli Pekka. Pekka oli enimmäkseen kasvissyöjä. Se tykkäsi eniten syödä ruohoa, mutta kuivat raksut kelpasivat myös. Kerran Leenan ystävä Tarja-hilleri kysyi Pekalta:

- "Eikö se tiedä sadetta kun kissa syö ruohoa?"
- "Mijau" vastasi Pekka. "Täällä Keskusmetsässä sataa muutenkin niin paljon. Ei sillä väliä kunhan ei vain kuu nouse. Mnjau. Mua hermostuttaa kun se on niin pyöreä."

Tässä kuvassa Pekka on ruohoa syömässä.

- "Voisit sinäkin joskus muutakin, syörä tai tehrä, myyrä", sanoi Leena-vompatti. "Sinähän vain makaat siellä kolossasi."

- "Kyllä mää vielä tästä" sanoi myyrä.

Samana syksynä myyrä heräsi iltapäivällä, kun suuri musta varis raakkui ihan kolon lähellä.
- "Myyrä, myyrä, myyy-yyrä! Tuu kokoukseeen, kokouksee-een, kokoko-uku-kuk-seen!"
No johan nyt, mitähän tämä meinaa, ajatteli myyrä. Se ryömi kolostaan ja ryömi ja ryömi ison kuusen juurelle. Siellä oli tutunnäköistä väkeä, mutta myyrä ei heti meinannut tuntea kaikkia eläimiä.
- "Etkös meitä tunne?" kysyi eräs menninkäinen. Varis nyökähteli ja nokki maata.
- "Kyllä minä variksen tunnen, mutta kukas sinä oletkaan?" sanoi myyrä.
- "Se sama menninkäinen kuin ennenkin. Mun parta oli vaan ennen lyhyempi", menninkäinen vastasi. Myyrä mietti hetken. "Koska ennen?" se kysyi.
- "Ennen, ennen, ennen!" kaikki eläimet huusivat. "Silloin kun oltiin hiekkakoulussa!"
- "Ai", sanoi myyrä.
- "Ai niin", huusivat eläimet. "No jokos muistat?"
- "No jo, no jo", sanoi myyrä. "Mutta mitäs me siellä tehtiinkään?"
- "Raapittiin kuvia", huusivat eläimet."Raapittiin kuvia hiekkaan, hiekkaan raapittiin!"
- "No joo, no joo tosiaan. Kyllä nyt muistan", sanoi myyrä.
Sitten myyrä, menninkäinen, varis ja muut eläimet olivat iloisia ja joivat paljon simaa.

 Loppuillasta saukko ja hyppelihiiri tulivat myyrältä kysymään:

- "Vieläk sää osaat kuvia raappia myyrä?"
- "Osaan osaan" sanoi myyrä.
- "No kai osaat", sanoivat saukko ja hiiri. "Mutta osaatkos tuohelle raappia?"
- "Miten niin tuohelle?" myyrä ihmetteli. "Hiekkaanhan kuvia raapitaan."
- "Ei enää, ei enää", ilkkuivat hiiri ja saukko. "Tuohelle nyt raapitaan, tuohelle, tuohelle!"
- "Miten niin tuohelle?" myyrä kummasteli.
- "Tuohelle justiinsa", saukko sanoi. "Tuohi pysyy pinnalla!"
- "Tuohi kelluu, tuohi kelluu", säesti hiiri.
- "No mitä sitten?" myyrä jankkasi. "Miksi pitäisi kellua, miksi kellua? Hiekalla kuva parempi, rannalla on rattoisampi."
- "Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoivat saukko ja hiiri kuorossa. Sitten ne rupesivat käsi kädessä keinumaan ja hyräilemään: "Kelluu kelluu, tuohi kelluu, kauas kelluu, rantaan kelluu. Kaikki näkee, kaikki lukee, tuohen joka eläin lukee. Kaikki käkee, kuvat näkee, tuohen kuvat kaikki näkee. Hyödyllistä hyödyllistä, tuohi hyvin hyödyllistä, rallallaa, trallallaa, tuohi kiertää trallallaa."

 Vai niinkö se on, myyrä mietti kotiin möngertäessään. Täytyisikö tuohelle ruveta kirjoittelemaan? Kuvia kääntämään, tuohelle vääntämään?

 Mutta kohta myyrä unohti koko jutun. Viikon päästä myyrä ja hänen ystävänsä Kirsi-peikko lähtivät isolla venheellä läntisen meren taa. He tulivat läntisille saarille. Kirsi-peikko heitteli ankkuria. Joskus ankkuri putosi veteen, joskus maalle. Saarten eläimet ällistelivät Kirsin ankkurinheittoa.

- "Ei se vain tartu", Kirsi sanoi. "Mutta mitäs siitä. Kierretään vähän täällä. Minä hommaan laukkuja peikkotytöille, koululaukkuja. Hommaan, hommaan, laukkuja hommaan."
- "No saivatpa urheilua nämä täällä, tosiaan, saivat", myyrä hihitti.

Joku sikäläinen, sveesi tai vendi tai joku muu menninkäinen, tässä mittailee Kirsin ankkurinheittoa.

 Myyrä ja Kirsi lähtivät takaisin.

- "Löysitkö tytöille laukut, löysitkö?" myyrä kysyi.
- "Jo löysin, toki löysin. Aina toki laukut löysin" Kirsi vastasi.
Kirsiä huoletti peikkotyttöjen koulu.
- "Ovathan ne pieniä", sanoi myyrä. Myyrä muisti kuinka pieniä peikkotytöt olivat pari talvea ja pari kesää sitten. "Pitääkö niiden jo kouluun mennä?"
- "Pitää pitää", Kirsi sanoi. "Raappimaan oppia pitää, pienten peikkotyttöjen raappia oppimaan."
- "Mitä, raappimaanko" myyrä hämmästyi. "Tuohelleko raappimaan?"
- "Tuohelle tuohelle" Kirsi sanoi. "Etkös sinä nyt tuohta tiedä, myyrä?"
Mutta tiesihän myyrä tuohen.

 Silloin ennen kun peikkotytöt olivat pieniä, ei tuohta tarvittu. Myyrä raappi hiekkaan ja tytöt pyysivät kaloja, silloin pohjoisilla järvillä kaloja pyysivät, iltaruskossa kaloja pyysivät. Myyrä perkasi kalat ja yhdessä syötiin, paistettiin syötiin, yhdessä syötiin, parempiin suihin kalat syötiin.

Peikkotytöt tässä, kalaa pyytämässä.

Niin tulivat kotirannoille myyrä ja Kirsi.
- "Vien laukut tytöille" Kirsi sanoi.
- "Minä kotiin ryömin ja vompattia katsomaan, katsomaan ryömin, vompattia ja kissaa katsomaan" myyrä sanoi.

 Ja Leena-vompatille ja Pekka-kissalle myyrä kertoi tuohesta.

- "Opettele sinä vain tuohelle raappimaan", vompatti ja kissa sanoivat.
- "No voinhan opetella" myyrä sanoi. "Mutta mikä nimi sillä oikein on? Täytyy kai joku nimi olla, tuoheen raappimisella?"
- "Plokiksi sellaisia kuvia sanotaan", Leena-vompatti hyrisi. Pekka-kissa ei viitsinyt tähän murahtaakaan. Se nuoli huuliaan hyvän raksu-aterian jälkeen ja lähti kylpyhuoneeseen nukkumaan.

Ja sillä tavoin myyrä sai blogin.